kuinka kipeästi voikaan tärähtää
tippuessaan oksiltaan
lakanoiden loputtomaan syliin
ja kuinka sängyn pohjalla maatessa
kaikki kulkee niin saavuttamattomissa
kuinka ruohonkorsienkin päät kaartuvat ylitse
ja kutittaessaan muistuttavat
kaiken naurettavuudesta
käsistäsi jotka jättivät omani
nämä tärisevät, kaipaavat käteni
joilla nyt pilkon yön äärettömyyttä
hedelmäveitsen lohduttomalla terällä
vähän vain pinnalta
kuorin ihoa kuin omenaa
poistan näitä tummuneita laikkuja
joita voi nähdä tippuneiden kyljissä
kukkivien puiden juurella
kaukana taivasta vasten kurottelevista
oksistoista joihin lapsena kiipesin
näillä samoilla käsillä
ja päästänyt irti
enkä ole enää juurikaan muuta
kuin ranka, hauras ja katkeava
siemenkota joka haudata maahan
kuten meidätkin
maahan
josta versoaa vielä
uusi alku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti