(Novelli, huhtikuu 2016)
I look at her and light goes all through me.
– Charles Bukowski
Maailmanlopun aamu nousee multaisen maan sisuksista kosteana mutta kuivuu pian koppuraiseksi ja kuumaksi. Sara makaa aurinkotuolissa vieressäni ja hymyilee kilpaa auringon kanssa. Hänen hiuksissaan on kaukaisen maan okraa ja silmissä versoo ikuinen alkukevät, vaaleanvihreä ja viaton. Toisinaan koskiessani häntä, voin melkein nähdä sormieni painamat kuvitteelliset tahrat hänen ihollaan.
Kaksi kuukautta tässä piilopaikassa ovat olleet rauhallisia ja melko hyviä. Sara ei ole vielä valmis muuttamaan luokseni mutta vierailee luonani usein. Täällä on uima-allas ja uudet aurinkotuolit, joilla lekotella halutessaan vaikka koko päivän. Ranta jatkuu ikuisesti ja aurinkovarjot pulpahtavat hiekasta kuin osana kasvustoa, palmut levittelevät paksuja lehtiään ja turistit poukkoilevat sinne tänne kikattelevina ja aurinkorasvan tuoksuisina.
"Onhan sulla tarpeeks kertoimia?"
Sara irvistää minulle aurinkolasiensa takaa eikä vaivaudu vastaamaan kysymykseeni. Hän ei tee elettäkään siirtyäkseen varjoon tai tarttuakseen tarjoamaani Nivean rasvapurkkiin. Aurinko on korkealla ja tuijottaa ahnain silmin hänen tarjolle aseteltua vartaloaan. Säteet lävistävät hänet kauttaaltaan kuin teräväkärkiset keihäät, mutta hän vain makaa tyytyväisenä naama kohti pilvetöntä sineä.
Suihkukone repii sinisenä hohtavan taivaan kahtia. Parvekkeen reunoilla istuvat kukat ovat heleän punaisia ja tuoksuvat kesältä. Yritän keskittyä vain tähän hetkeen. Pitää ajatukseni aloillaan. Olla kuten Sara, hetken lapsi jolle kauniit asiat eivät ole aina valepukuisia hirviöitä. Kukat ovat hänelle vain kukkia, eivät öisin eloon herääviä lihansyöjiä. Lentokone on hänen silmissään tuikitavallinen turistikone eikä potentiaalinen uusinta syyskuun 11. päivän terroriteoista.
Sara on niin autuaan tietämätön kaikesta pahasta. Minä taas näen seinille maalamattomatkin pirut ja rivien väleissä muhivat uhkaukset. Aistin asioita ennen muita, olen aina aistinut. Yökerhoissa huomaan alkavat tappelut jo ennen ensimmäistäkään nopeaa liikettä ja kaupassa osaan aina valita nopeimmin liikkuvan jonon. Tunnen pimeiden kujien salaisuudet ja osaan ennakoida jokaisen yllätyshyökkäyksen.
Sara pyörittelee silmiään ennakoinneilleni mutta kiittää minua kuitenkin, kun pelastan hänet taas yhdestä vaaratilanteesta. Viime kuussa hän oli jäädä auton alle suojatiellä mutta jokin intuitio ohjasi minut vetämään hänet syrjään hetkeä ennen järjetöntä ylinopeutta ajavan Jeepin tieltä.
En enää lähde mielelläni ulos. Vielä viime vuonna kävimme useinkin ulkona. Pyöritin hänen hoikkaa vartaloaan villisti tanssilattioilla, kumosimme drinkkejä jotka valuivat pitkin käsivarsia ja tepastelimme yön kostuttamilla kaduilla kohti auringonnousua, söimme aamupalaa satamassa nukkuvien veneiden keskellä. Kaipaan niitä aikoja, Sara oli seurassani silloin jotenkin vapautuneempikin. Hän ei kohdellut minua kuin jotain särkyvää esinettä vaan saattoi yhtäkkiä upottaa huulensa jäätelöön ja muiskauttaa mansikkasuukon poskelleni.
Sara väittää minua usein pessimistiksi ja vielä useammin ilonpilaajaksi, kun kieltäydyn lähtemästä asuntolan ulkopuolelle. Hänen mukaansa minun pitää vain oppia luottamaan hyvään ihmisissä, ja selittää usein vetovoiman laista: siitä, kuinka hyvät ajatukset ruokkivat hyviä tapahtumia.
Mikään määrä hyviä ajatuksia ei voisi estää loppua tulemasta. Olen tiennyt sen jo kauan. Jo pienenä äidin haudalla seisoessani tiesin, ettei mikään tässä maailmassa tule kestämään. Äiti pakeni oman käden kautta ennen lopullista tuhoa. Siksi hän lähti, ja siitä lähtien olen tiennyt sen tulevan. Meni monta vuotta, kun en ajatellut koko asiaa. Monta hyvää, rauhallista vuotta olin kuten muut. Napitin aamuisin paidan ja kampasin hiukseni, vihelsin kahvia keittäessä ja luin aamulehden ilman suurempaa tuskaa. Pyöräilin töihin ja tapasin Saran keskustan puiston vehreydessä. Yllemme kurottelevien puiden lehdet kahisivat tuhatvuotisia tarinoitaan ja aurinko värjäsi horisontin lempeimillä sävyillään. Olimme täynnä onnea ja toivoa. Jaoimme lupauksia valoisista kesäöistä ja ihanan salamyhkäisistä seikkailuista, joista jotkut tallentuvat kameran linssin läpi jähmettyneiksi kuviksi valokuva-albumiin, elämän parhaiksi päiviksi, joita vanhana katselisimme kiikkutuolien narinassa. Kertoisimme ehkä lapsenlapsille routaisen maan läpi puskeneesta rakkaudesta, kerran kohmeisten päivien murtuneista jäistä, säkkipimeiden viikkojen revenneistä reunoista, joista valo lopulta pääsi puskemaan läpi.
Muistan hänen nauravat kasvonsa ja vaaleanpunaisen viltin, jolle hän aina pienessä hiprakassa läikytti punaviiniä. Kun muistelen sitä kaikkea, se tuntuu kuin unelta. En tiedä, miksi minun piti herätä. Tai miksi Sara ei herännyt kanssani vaan jatkaa edelleen Ruususen untaan eikä näe, kuinka maailma irvistää rumilla kasvoillaan ja nauraa päin naamaamme. Viimeiset vuodet ovat olleet yhtä voimistuvaa, korvia vihlovaa ulinaa. Välillä tuntuu kuin pääni sisällä soisi jättimäinen herätyskello, jota en saa sammutettua. Painan vain kädet korvilleni ja puristan silmiäni kiinni, mutta hälytysääni ei lakkaa.
Nämä kaksi kuukautta kuuman auringon alla ovat kuluneet suhteellisen rauhassa. Päivät ovat olleet verkkaisia ja laiskanpulskeita. Kaipaan toisinaan kotiin mutta yhteisen talomme seinät ovat nykyään tuhkaa ja tiilikasoja. Ensin ilmestyi pieniä murtumia keittiönkaakeleihin ja vessanpeiliin. Kysyin Saralta öisin, tunteeko hän, kuinka ikkunaan ilmestyneistä säröistä vetää. Hän vain käänsi kylkeään ja sanoi minun kuvittelevan. Aloin valvoa öisin, ettei katto tipahtaisi yllättäen selkäämme. Päivisin olin niin väsynyt, että nukahtelin kesken työpäivän. Ne ajat ovat unenpuutteen vuoksi sumun peitossa, mutta ehkä on parempinkin, etten muista kaikkea niin yksityiskohtaisesti. On niin paljon muutakin harteilla.
Täällä huoneeni ikkunan maisema on kaunis mutta sälekaihdinten raidoittama. Taivas näyttää jatkuvan loputtomiin, talojen katot valuvat punaisina mustina harmaina, olen korkeammalla kuin ne kaikki, ylimmässä kerroksessa lähellä taivasta. Olen pyytänyt huoltomiestä avaamaan ikkunan mutta hän vain pudistaa päätään.
Seinät ovat alkaneet heilua täälläkin. Kenties jo tänään se tapahtuu. En kerro Saralle, mutta lopun aistii pienistä liikkeistä. Pikkulinnut istuvat vakavina räystäillä ja lentävät matalalla kuin ennen rajuilmaa. Koirat eivät hauku vaan luimistavat korviaan. Ihmiset kulkevat jähmeästi ja jotenkin varoen. En sano Saralle mitään, sillä hän taas väittäisi minun vain kuvittelevan. Hänelle maailma ruusunpunaisten lasien lävitse nähty leikkikenttä, jossa ketään ei kiusata ja mitään pahaa ei tapahdu.
Hikinen odotus täyttää ilman. Lasipöydällä kello raksuttaa hitaasti mutta varmasti eteenpäin, ja tunnen oloni hetki hetkeltä levottomammaksi. Aurinko vaihtaa asentoaan ja tavoittelee jo varjossa piileskeleviä varpaitani. Saran keho on niin säteiden lävistämä, että voin jo nähdä kuinka se pian vuotaa.
Haluaisin pitää Saran suojassa maailmalta, mutta hänelle on suotu älyn sijaan aivan liian paljon kauneutta. Kun iltapäivällä kävelemme läpi basaarin, tummahipiäiset miehet poraavat katseillaan läpi hänen pussittavien vaatteidensa, aina luuhun asti. He tulevat niin lähelle, että voin haistaa hien ja kiiman, nähdä loimuavat tulipallot iiriksien ympärillä. Työnnän heitä kauemmas, mutta kauneus on julma jumala, joka pakottaa heikkomieliset polvilleen ja riisuu heidät kaikesta inhimillisestä.
Saran valttikortit ovat jatkuvasti näkyvillä, kun itse pidän ne lähellä rintaani. Sara pelaa kauneudella, eikä niin esillä olevalla keinolla voi yllättää. Sillä voi vain kiristää ja lahjoa, uhmata julkisesti. Sillä ei isketä salaa keskellä yötä tai hiivitä hiljaa pahaa-aavistamattoman uhrin taakse. Kauneus ei osaa piiloutua, ei sulautua massaan, ei soluttautua salaliittolaisten joukkoon. Kauneudelta ei koskaan kysytä: "Et tu, Brute?"
On onni syntyä näin valjuksi ja värittömäksi. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomioita. Kukaan ei tiedä, mihin pystyn. Kukaan ei arvaa, millä keinoin taistelen tieni voittoon tässä maailmassa. Rotat ja torakat selviävät, aina ne inhottavimmat ja rumimmat. Kesän kauneimmat perhoset aiheuttavat siiveniskuillaan ehkä tsunameja maailman toisella puolella mutta jäävät ensimmäisinä Ilmestyskirjan neljän ratsastajan jalkoihin.
Sara tarttuu kädestäni kiinni, ja tulkitsen sen merkiksi johdattaa hänet ulos ahnaiden katseiden hämähäkinverkosta, jossa hän pyristelee hätääntyneenä kuin aivoton kärpänen. Haluaisin vihata hänen hentoja raajojaan ja lautasiksi levähtäneitä silmiään, joilta ei koskaan tarjoilla koskaan mitään muuta kuin loputonta naiiviutta, heikkoutta, avuttomuutta. Mutta jotenkin en vain pysty. Viha jää tykyttämään jonnekin rujon kuoreni taakse eikä koskaan pääse ulos.
Kiiruhtaessamme läpi basaarin tuoksut ja värit sekoittuvat iloiseksi sekamelskaksi sivuillamme. Oikealla ja vasemmalla myyjät huutelevat tarjouksia ja hintoja, jotka ovat tietysti alennettuja vain juuri meitä varten. Huivit ja kankaat läikehtivät merensinisten aaltojen sävyjä, pilkahtelevat iltapäiväauringon keltaisuutta ja taittavat iltataivaan vaaleanpunaisista pilvistä hurmaavaan fuksiaan. Mausteiset ruoat höyryävät ja täyttävät tuoksullaan ilman. Kardemumma, juustokumina, korianteri, tunnistan muutamia yksittäisiä tuoksuja. Hajuvesien ja suitsukkeiden äitelyys kiemurtelee niiden sekaan ja yrittää harhauttaa päättäväisesti ulos basaarin sokkeloista kulkevaa askellustamme. Talot hehkuvat valkoisina ja kutsuvina, mutta yhden niistä seinään on kirjoitettu: "Stop wars, I'm scared".
Sara pysähtyy koruja myyvän naisen kojun eteen. Nainen hymyilee hampaattomalla suullaan niin leveästi, että silmäkulmien syvät rypyt heräävät eloon. Mustan viitan alla voi olla vanhuksen hauras vartalo tai tikittävä pommi, joka räjähtää seuraavien minuuttien aikana. Tartun Saraa kädestä, mutta hän pyristelee sormensa irti otteestani ja tarttuu niillä helisevään korukokoelmaan.
"Mennään jo," hoputan häntä kärsimättömänä ja tunnen ohikulkijoiden katseet puukkoina ihoillamme.
"Mihin tässä nyt on kiire?" Sara katsoo minua huvittuneena eikä ymmärrä kireyttä äänessäni.
Sara ei ymmärrä mitään. Hän ei ymmärrä, kuinka aika on loppumassa meiltä kaikilta. Hän vain makaa laiskana auringossa ja pysähtyy milloin minkäkin kojun eteen kuin meillä olisi aikaa loputtomiin. Viha rummuttaa sisälläni kuin toinen sydän mutta en osaa hylätä Saraa. Hän ei pärjää yksin, en voi jättää häntä kuin lasta tähän kaaokseen. Hän ei aisti vaaraa, vaikka se koputtaisi häntä olkapäähän. Viisi vuotta sitten hän hyppäsi laiturinnokasta tummaan veteen miettimättä yhtään, mitä pinnan alla piilee. Minun oli sukellettava vaatteet päällä hänen peräänsä, ja vasta viime hetkillä sain naarattua hänen riuhtovan vartalonsa takaisin rantaan.
Ihmiset tungeksivat ja liikehtivät levottomasti ympärilläni. Saran kauneus kutsuu ohikulkijoita luokseen kuin majakka eksyneitä. Katson heitä niin tiiviisti silmiin, että he kavahtavat ja laskevat Saran vartaloa hamuavat kätensä kauemmas. Ihmisistä on tullut viime vuosina yhä ahneempia. Röyhkeämpiä. Epätoivoisempia. He ottavat kaiken, minkä saavat ja yrittävät haalia toistenkin omaa pahan päivän varalle. Mutta pahat päivät ovat jo täällä. Ei hamstraaminen enää auta. Jos jotain nyt pitäisi kerätä niin elämyksiä ja nautintoja, kun materian ja statuksen voi menettää jo huomenna.
Sara nauraa minulle sanoessani kolmannen maailmansodan jo alkaneen, mutta kaikki merkit ovat jo olemassa. Me emme tule saavuttamaan vanhempiemme tulotasoa tai elämään yhtä pitkään, nuoriso syrjäytyy tai pikemminkin syrjäytetään, lama, jättityöttömyys, inhimilliset tragediat, kansainvaellukset, loputon velka ja silpputyöt joista ei kerry palkkaa eikä eläkettä, eikä sinne eläkkeellekään koskaan päästä vaan hypitään pätkätöistä toiseen ja ihmetellään, miksi ne fiksutkaan eivät oikein pärjää niin kuin aina väitettiin. Mikä valhe. Liian fiksut eivät todellakaan pärjää. Tässä yhteiskunnassa älykkyydelle on aina vähemmän kysyntää kuin siitä on tarjontaa. Ja ikävä kyllä, toisin kuin Sara, minä sain riesakseni liian paljon älykkyyttä. Saran kauneudelle on sentään kysyntää, toisin kuin huippuälykkyydelle. Kuten pituus, älykkyys on liiallisissa määrin vain haitallista; se on resepti itsetuholle, yksinäisyydelle, eristäytymiselle, vainoharhaisuudelle. Olen yrittänyt ajatella vähemmän. Keskittyä yksinkertaisiin asioihin. Saraan, hänen suojelemiseensa.
Asioista on vain tullut niin monimutkaisia. En voi enää sukeltaa pinnan alle hakemaan Saraa takaisin rantaan. Eurooppa on hukkumassa kokonaan. Talouslama muuttuu pian krooniseksi, tuloerot kasvavat ensimmäistä maailmansotaa edeltäviin mittoihin, kulttuurimarxismin aallot ovat jo hyvän aikaa iskeneet syövyttäviä vaahtopäitään vasten sivistyksen peruskalliota, ja pakolaisvirrat ahtautuvat yhä suuremmalla paineella sisään kuin valtimot tukkiva kolesteroli. Jos jossain onkin jumala, se ei osaa antaa meille enää toivoa. Se on valkotakkinen lääkäri, joka katselee ihmiskuntaa kuin omaisia odotusaulassa. Sen kädessä on epikriisi, jossa lukee lista oireita: kodittomuus, työttömyys, köyhyys, nälkä, voimattomuus, apatia, pelko, kuolema. Työnnä kieli ulos ja sano aaaaa. Pahoittelen, se on peruuttamatonta. En voi määrätä lääkettä, enkä antaa toivoa.
Sara sovittelee korvakoruja peilin edessä eikä kiinnitä mitään huomiota takanaan liikehtivään levottomuuteen. Seison hänen vieressään kuin suojakilpi, enkä anna kenenkään koskea häntä. Sara sipaisee auringon paahtamat hiuksensa korvien taakse ja asettelee turkoosin sävyissä läikehtiviä koruja korvalehtiinsä. Tavallisesti en välitä juurikaan tällaisista asioista mutta nyt yhteensopivat värit eivät tunnu merkityksettömältä yksityiskohdalta vaan kuin sammuvan ihmiskunnan symbolilta. Merta muistuttava sininen sopii niin kauniisti yhteen Saran vehnäpeltojen aavuutta henkivien hiusten kanssa. Yhteensopivuudessa on jotain lohduttavaa. Kuin viimeinen harmoninen liitto ennen kuin kaikki loppuu. Raikasta sinistä ja rauhoittavaa vaaleaa. Jos jotain haluaisin jättää jälkipolville, niin tämän: että tällä planeetalla eli joskus kansa, jolle harmonia ulottui yksityiskohtiin saakka.
"Mitä sä tykkäät, eiks oo ihanat?"
Katson Saran iloa uusista korvakoruista enkä osaa kuin nyökätä jähmeästi hänen lapsenomaisille kiljahduksilleen. En kestä ajatusta siitä, että jo iltaan mennessä Saran kauneus sammuu sihahtaen koko universumin kanssa. Katoavaisuus tekee kaikesta kauniista niin sydäntäsärkevää. Sydämeni ei ole enää kuukausiin hakannut tasaisesti vaan jättänyt lyöntejä välistä. Ajattelin ensin, että päivien läkähdyttävä kuumuus tekee minusta näin voipuneen, mutta iltojen viileydessäkin oloni on koko ajan jotenkin kuumeinen ja kipeä.
Kun Sara hymyilee, hänen kasvojensa posliiniin ilmestyy pieniä säröjä. Silmäkulmat murenevat pienille rypyille ja poskiin porautuu kaksi pientä kuoppaa. Imen häntä kaikilla aisteillani mutta silti jäsenissä riehuva nälkä ei katoa. Luopuisin järjestäni ja rujoudestanikin ennen häntä. Luopuisin kaikesta ennen häntä. Mutta lopussa en voi valita, mitä menetän; vain miten tämän kaiken menetän.
Kävelemme läheiseen rantaan. Hiekka on samettia varpaittemme väleissä ja aurinko kuuma täkki hikisten kehojemme ympärillä. Avaan paidan kaksi ylintä nappia ja tuijotan horisontissa väreilevää kesäkuuta. Sara laskee laukkunsa hiekalle ja ottaa minua taas kädestä kiinni. Kahlaamme yhdessä, pian vesi ylettyy melkein vyötärölle asti, emmekä välitä vaikka pienet vaahtopäät kastelevat housumme. Taivas hohtaa sinisenä unelmana yläpuolellamme ja matalat aallot levittäytyvät pitkin rantaa.
Suljen silmäni ja tunnen ympärilläni aaltojen hitaat, tyynet vedot. Sara irrottaa kätensä ja kahlaa syvemmälle lämpimään veteen. Hän metsästää aaltoja; hentoja ja myös niitä yksittäisiä jyrkkiä, jotka tarttuvat minuun lujasti ja viskaavat pitkälle. Hän hyökkää aina sinne, missä aallon sileä pehmeä selkä pirstoutuu valkoiseksi vaahdoksi.
"Tulkaa vain, täällä minä olen, nielaiskaa minut. Heittäkää, repikää," hän huutaa, ja minäkin tunnen olevani elossa. Katsoessani Saran taantumista pikkulapseksi toivon, että taivasten valtakunta todella on lasten kaltaisten, niin kuin luvattiin.
"Eiköhän jo palata takaisin?" Sara hymyilee minulle lempeästi ja tarttuu olkavarrestani kiinni. En haluaisi vielä lähteä mutta pujotan sormeni hänen sormiensa lomaan. Kuljemme pitkin kuoppaisia, hiljaisuuden täyttämiä hiekkateitä emmekä puhu sanaakaan, vaihdamme vain ajoittaisia hymyjä. Taivas lainehtii valtavana merenä täynnä kaikkia vaaleansinisen sävyjä, ja minusta tuntuu kuin kelluisin kaukana huolien yläpuolella. Asuntolan ääriviivojen piirtyessä horisonttiin raskaus palautuu jäseniini ja askellukseni käy hitaammaksi.
Ovella valkoisiin pukeutunut nainen hymyilee minulle mekaanisesti. Kukaan täällä ei ole täynnä elämää kuten Sara. Pelkään taas kiintyväni liikaa, häneen. Hänen pehmeään katseeseensa, selkeään ääneen, turvalliseen läsnäoloon. Sara pyytää minua odottamaan hetken ja istuttaa minut aulan pehmeille, tummansinisille sohville. Ympärilläni nousevat suuret ikkunat ja sälekaihdinten raidoittamat avarat maisemat, kumiseva hiljaisuus, jonka välillä rikkoo jonkun raaka, eläimellinen huuto.
Sara kuiskaa jotain valkopukuiselle naiselle ja saapuu luokseni hymyillen. Nousemme portaat ylös huoneeseeni, se on pieni mutta avaroista ikkunoista avautuu näkymä auringon nuolemalle kadulle. Istun usein ikkunan ääressä ja katson kaduilla virtaavia ihmisiä, haalealta taivaalta hohtavaa iltapäivävaloa, mietin miltä tuntuisi hypätä. Kahdeksas kerros, alla haviseva puu joka ottaisi minut vastaan.
En kerro Saralle, mutta ajatukseni ovat olleet tällaisia jo pitkään. Kun auto ajaa ohi, näen itseni paiskautumassa sen konepeltiä vasten, lentävän pitkässä kaaressa epämääräiseksi sotkuksi asfaltille. Kun näen parvekkeen, hahmotan jo itseni ponnistamassa sen kaiteelta. Kun näen junan, kuvittelen itseni raiteille makaamaan. Kun näen veitsen, kuvittelen sen jo uppoamassa lihaani. Kun näen polkupyörän, kuvittelen jalkani juuttuvan sen pinnojen väliin. Kun kuljen lammen ohi, näen päälakeni katoavan tummaan veteen.
Kun näen Saran, kaikki tämä unohtuu. Tekisin lakanoista hirttoköyden mutta minulla on Sara suojeltavani. En voi jättää häntä taakseni, kuten äiti aikoinaan minut.
Sara lupaa tulla katsomaan minua taas ensi viikonloppuna mutta ei voi kuulemma vieläkään muuttaa luokseni. Sanon, ettei se haittaa. Lupaan odottaa ikkunan ääressä ja vartioida aurinkoa hänen puolestaan. En anna sen säteiden käydä liian teräviksi. Kuuntelen kellon raksutusta ja pidän hänet ajan tasalla. Tarkkailen ihmisten levotonta liikehdintää enkä niele lääkkeitä, joita minulle syötetään. Syljen ne kielen alta lavuaariin ja epäilen jokaista. Pidän hänet suojassa maailman loppumiseen asti.
