Sätkynukke

(Novelli, heinäkuu 2014)


Hotellihuone on valkoinen ja kapea, ikkunan takana Katajanokka kyhjöttää ääriviivat hotkaisevassa pimeydessä ja talojen kylkiä vihmovassa sateessa. Sam kysyy, olenko vihainen hänen tulostaan. En oikeastaan. Ei minua haittaa, että hän tuli kielloistani huolimatta. Ei minua haittaa viettää aikaa hänen kanssaan, eikä minua oikeastaan haittaa edes se, että hän näkee viettävänsä koko loppuelämänsä kanssani. Minua haittaa vain se, että hänen tulevaisuudenkuvissaan olen hymyilevä pikkuvaimo, hänen omansa ja yksityinen, naruilla ohjattava nukke hyllyssä aina valmiina leikkimään.
Minua haittaa, kun hän päästää narsisminsa valloilleen ja laskee sen kynnet iholleni repimään auki edellisten jättämiä arpia.
Minua haittaa, kun hän tutkii jokaisen sanani läpikotaisin, eikä siltikään ymmärrä.
Minua haittaa, kun hän ottaa kaiken, siis aivan kaiken liian henkilökohtaisesti ja loukkaantuu.
Minua haittaa, kun hän puristaa minut nyrkkinsä sisään, vie happeni ja vie koko vapauteni.

Viime kesänä me tapasimme Amsterdamin lämpöä hehkuvassa yössä. Hänen itsevarmuutensa veti minua luokseen kuin magneetti, enkä kyennyt vastustamaan hänen vaativia pyyntöjään viettää kuplivan illan kylkeen liimautuva yö hänen luonaan. Aamulla tuijottelin mustelmaista kaulaani kylpyhuoneen peilistä ja kuuntelin, kuinka alakerrassa rahiseva gramofoni soitti ikivihreitä. Musiikin ohella vihreää oli myös hänen kesän väreissä hehkuva puutarhansa ja kateelliset tunteensa, jotka halusivat omistaa jo ensimmäisestä päivästä lähtien. Hän päätti jo silloin tekevänsä minusta vaimon, ja silloisista epäilyksistäni huolimatta hänen silmänsä hehkuvat samaa, hieman mielipuolistakin päättäväisyyttä vielä tänäänkin.

Sam seisoo hiljaa takanani, kun katselen ikkunoista sateen piiskaamia kattoja ja niiden takana mustana vyöryvää merta. Lokakuut ovat minun kuukausiani. Samilla on valtava tarve omistaa kaikki, mihin hänen katseensa osuu. Minusta kuitenkin toisinaan tuntuu, että voisin tyytyä vain tähän: tummiin syysöihin, jotka imevät minut sisäänsä ja kaupungin valoihin, jotka tuikkivat takaisin kuin vanhan ystävän silmät.

"Älä sitten odota minusta liikoja, edes tätä viikonloppua enempää. En voi luvata olevani sinun koko loppuelämäni." Sanani tipahtelevat epävarmoina tarkasti punatuilta huuliltani. Sam hymyilee ja nyökyttelee sanoilleni, mutta tiedän sen osaltaan olevan pelkkää illuusiota. Hän näyttää aina ottavan vastaan kritiikin mutta muutaman hetken päästä ymmärtävä nyökyttely paljastuu vain olleen korvien sulkemista vastakkaisilta mielipiteiltä. En tiedä, tajuaako Sam sitä aina itsekään mutta niin hän tekee, joka kerta. Ja silti minä nautin hänen kanssaan väittelystä, nautin kun hän kehuu ja ylistää minua maasta taivaisiin ja kutsuu pikkuiseksi kissakseen. Myönnän kyllä, huomionkipeys riehuu ahneena sydämessäni ja sekoittaa pääni. Toisinaan en ole aivan varma, viihdynkö ihmisten seurassa rakkaudesta vai epätoivoa lähentelevästä huomiontarpeestani.

Tiedän Samin tarkoittavan kauniita sanojaan, mutta osaltaan jokainen hunajainen kehu on köysi, jolla hän sitoo minua tiukemmin maailmaansa, tekee minusta kiitollisuudenvelkaisen ja sokean.

Sam kaivaa repustaan kirjoja ja pyytää minua sulkemaan silmäni. Sänky natisee, kun asetun varovasti sen päälle ja teen työtä käskettyä. Tottelen nikottelematta hänen pyyntöjään, vaikka lupasinkin taas yhtenä krapulan ja huonon omantunnon soimaamana uudenvuodenpäivänä lopettaa alistumisen. Jo pienestä pitäen olen ollut helppo kohde jokaiselle vähäänkään vallanhimoiselle. Ensin isä, sitten muut miehet. Pahinta oli kuitenkin muuttua pedoksi itselleni ja hyökätä orastavaa minuuttani vastaan samalla tavalla kuin ne muut.

Kaikkien alistuneiden vuosien ja itsesyytöksien jälkeen minusta on tullut pehmeää muovailuvahaa, josta Samin vikkelät sormet muotoilevat vaivattomasti haluamansa version: kiitollisen yleisön. Hän lukee hollanniksi Freudia ja jonkinlaista horoskooppikirjaa, joka kertoo tähtimerkkiemme suhteesta. En ymmärrä sanaakaan mutta kuuntelen noiduttuna niiden rytmiä ja sointua, kiehtovaa kauneutta. Lauseet kiertävät loputtomana ketjuna ympäri huonetta, liihottelevat viekkaina korppikotkina pääni yläpuolella, silittävät pitkiä hiuksiani ja painavat silmäluomiani kiinni. Hiljalleen tunnen, kuinka sanat muuttuvat todellisiksi kosketuksiksi ihollani, lämpimäksi hengitykseksi kasvoillani. Räväytän silmäni auki mutta annan Samin kuitenkin silittää paksuja hiuksiani, tuijottaa silmiin ja kertoa, miten hän on ikävöinyt tätä kaikkea.

Sam nojaa käsivarteensa ja antaa katseensa jyystää himokkaana vartaloani. Työnnän Samin päälleni kipuavaa vartaloa kauemmas, mutta hän liimaantuu minuun tiukemmin kuin ikkunoita piiskaava sade. Pyydän häntä lopettamaan mutta hän mankuu rasittavana uhmaikäisenä, kun en anna hänelle haluamaansa. Samille ei vain riitä vähempi. Tarkemmin sanottuna: hänelle ei oikeastaan riitä mikään. Jos Samille antaa sen, mitä hän pyytää, se inspiroi häntä kinuamaan moninkertaisesti lisää. Yhdestä katseesta poikii vaatimus ikuisesta tuijotuskilpailusta, yhdestä halauksesta seuraa jatkuva kähmintä, yhdestä lupauksesta tuhat lisää, yhdestä hetkestä vaatimus elämänmittaisesta uhrautumisesta.

Kaiken itseinhon alla tajuan kyllä tarvitsevani ihmisen, jolle riitän niinäkin päivinä, kun en jaksaisi antaa yhtäkään katsetta, yhtäkään halausta, yhtäkään suukkoa, yhtäkään lupausta, kun en jaksaisi olla edes puolia itsestäni. Pelkään kuitenkin kieltävän vastauksen aiheuttamaa reaktiota. Pelkään pettymystä, joka valuu jäisenä päälleni ja tappaa kaiken lämmön sisältäni.

Ristiriita lähtemisen ja jäämisen välillä velloo sisuksissani. En ymmärrä, kuinka Samin kaltaiset määräilevät ja hallitsevat ihmiset kiehtovat minua mutta samanaikaisesti he synnyttävät halun kapinoida ja uhmata jokaista käskyä. En ole edes varma, pidänkö Samista todella vai haluanko vain kuollakseni hänen pitävän minusta. Tiedän, että minun pitäisi oppia antamaan itselleni arvo mutta hyväksynnän hakeminen muilta ihmisiltä on niin kipeän tuttua. Yksin oleminen pelottaa minua, päätösten tekeminen, vastuu, haasteelliset tilanteet ja aloitteet. En pärjää niistä omillani. Häpeän lapsellisuuttani, sitä, kuinka tarvitsen vielä 23-vuotiaana muita ihmisiä pitämään minusta huolta ja tekemään päätökset puolestani.

Niin usein olen lyöttäytynyt yhteen vahvan henkilön kanssa, joka pitää minusta huolta mutta myös määrää elämästäni. Olen riippuvainen Samin asettamista rajoista ja käskyistä. Myötäilen ja mukaudun, vaikka jokin ääni pääni sisällä yrittääkin laittaa vastaan. Muutamalla terävällä lauseella hän saa minut jäämään, riisumaan vaatteeni ja kutistumaan naisesta pieneksi tytöksi hänen käsivarsiensa puristuksessa. Sam painautuu minua vasten hellästi kuin jäseneni kuuluisivat posliininukelle. Annan Samin nautinnon punertamien kasvojen olla taas kerran arvoni määrittävä mitta, ohikiitävän hetken yritän hapuilla omaa tahtoani hikisten lakanoiden seasta mutta sormeni harovat auttamattomasti tyhjää.



Aamuyöllä istun alusvaatteisillani ikkunalaudalla ja hengitän hiljaa, ettei Sam vain herää ja täytä huonetta palavilla tunteillaan. Satama lepää hiljaa horisontissa ja jakaa kanssani yön äärettömyyden ja pimeän. Minua kuvottaa, kun tuijotan Samin tyhjää viskipulloa ja lasin painamia tahmaisia ympyröitä pöydän sileällä pinnalla. Samanlaisia ympyröitä Sam piirtää ympärilleni päivän jokaisena hetkenä, hengittää iholleni kuumaa nihkeyttä ja kutoo siirappisista lauseistaan hämähäkinseittiä, jossa räpistelen sotkeutuen vain enemmän. Minua oksettaa, kun hän kaataa lasinsa täyteen ja ylikin. Kun hänen sanansa työntyvät kurkkuuni kuin kaksi sormea. Kun hän repii minut unien sylistä omaansa, kun hän painautuu kiinni kielloista välittämättä, kun hän täyttää huoneen piripintaan krokotiilinkyyneliään ja vaatimuksiaan, kun hän sitoo raskaita vaatimuksiaan kaulani ympärille kuin kettinkejä.

Hänessä on kaikki lyijynraskaat alkuvoimat, kipeä mustasukkaisuus, omistushalu, vaatimukset, palohaavoille käristävä intohimo ja kaikesta siitä syntyvä raskaus, joka polkee voimani loppuun niin järjettömän nopeasti. Hän on tiheään asutettu kaupunki, Amsterdamin värikkäät talot vieri vieressä ja virtaavat kanaalit ikkunoiden alla. Toisinaan hän on kuin aamu- ja iltapäiväruuhka yhdessä, ja minä tunnen puristuvani, jääväni autojen alle. Minä olen pitkien välimatkojen maasta, kaipaan tilaa ja rauhaa, melankolisia pilviä joiden takana aurinko kerää voimiaan, peilityyniä järvenpintoja yksinäisyyden itkemiseen, neljää vuodenaikaa kuin neljää eri luonnetta jotka repivät minut riekaleiksi, kaamosta ja keskiyön aurinkoa, yötä joka ei koskaan tule ja aamua joka ei koskaan sarasta.

Kerään vaatteeni äänettömästi lattialta ja hipsin hiljaiseen käytävään. Kolmelta yöllä Helsinki tuikkii neovaloissa ja viikonlopun juhlijat räkättävät humalaista hurmostaan kadulle asti huutavan musiikin lävitse. Painan katseeni tiukasti maahan, enkä välitä, vaikka syysmyrsky piiskaa pörröiset hiukseni pitkin kasvojani. Bussipysäkillä humalainen mies yrittää änkyttää minulle suloisia mitättömyyksiä, mutta hyppään bussin lämpimiin sisuksiin ennen kuin antaudun taas yhden kohteliaisuuden edessä.

Kotona koko talo kuorsaa levottomia uniaan. Toisinaan tunnen häpeää siitä, etten vielä 23-vuotiaana ole kyennyt muuttamaan pois kotoa. Jokin riippuvuus pitää minua vieläkin täällä, itsenäinen ja omillaan pärjäävä aikuinen ei ole minun roolini. Kiinnittäisin vielä hirttoköyden oman yksiöni kattoon, että voisin tuntea edes jonkin ohjaavan narun elämässäni. Minun roolini on marionettityttö, joka kuitenkin kaipaa kuollakseen omaa tilaa.

Olohuoneessa kellon viisarit raksuttavat aavemaisen hiljaisuuden keskellä. Aamuyöt ovat aina olleet minun hetkiäni. Kukaan ei käske, eikä huuda, saan mussuttaa rauhassa sipsejä ja katsella lempiohjelmiani ilman keskeytyksiä ja piinaavia puheenaiheita. Nyt nämä hiljaisina nököttävät hetket eivät kuitenkaan tunnu omiltani. Ne ovat täynnä levottomuutta ja ahdistusta, joka tihenee viisarien tarkkaan mitoitettujen raksutusten myötä.

Haluan äkkiä juosta pakoon elämääni täällä ja tuhota kaiken omistamani. Pinkaisen yläkertaan ja seisahdun keskelle huonettani. Pehmolelut istuvat siisteissä riveissään kultaisen päiväpeiton päällä, revin sänkyni alla pölyyntyvät pahvilaatikot eteeni ja lasken levottomat käteni muistojeni sekaan. Vanhoja koulukirjoja, nuhjuisia koepapereita, revenneitä konseptipapereita. Roskiin kaikki, pois koko menneisyys. Repaleisia päiväkirjamerkintöjä, lähettämättömiä kirjeitä täynnä itkuisia vuodatuksia, jotka pidin aina sisälläni. Pois, pois, pois. Ja sitten: Samin hiilityöt. Minusta, puolialastomana. Kellertävän paperin pinnalla kulkee suttuisia vetoja ja epäselviä muotoja, mutta silloin tuntui kuin hän olisi nähnyt jokaisen virheen, jokaisen mustelman, arven, luomen, jokaisen liikkeen, vapinan, epävarmuuden. Nyt se kaikki on vain hiiltä ja paperia, mutta silloin oli myös viinilasit ja hämärä huone, me kaksi. Kynttilä heitti muodottomia varjoja seinille, ja ensimmäistä kertaa Sam oli aivan hiljaa. Oli vain ulkona riehuva kesämyrsky ja tuuli, joka tuntui vavisuttavan epävarmaa vartaloani ikkunalasien lävitsekin. En kyennyt katsomaan häntä silmiin tai hädin tuskin edes seisomaan aloillani, etsin silmilläni kuumeisesti kiintopistettä ja häpesin kehoani. Olin silloin painavimmillani ikinä ja mietin, miten ihmeessä edes suostuin tähän. Sam siirsi katsetta vuoroin paperiin, vuoroin minuun, sanoi minua kauniiksi. Ja silti, jokainen hiilenveto tuntui sivallukselta, joka paljasti uuden ihrakerroksen, uuden ylimääräisen kurvin.

En halua enää olla tuo tyttö. En halua olla enää kenenkään tyttö. Nappaan sakset mukaani vessaan ja seison leuka uhmakkuutta vavisten peilin edessä. Tuijotan päättäväisenä pitkiä hiuksiani, jotka ovat kuin kimppu marionettinuken lankoja. Miehet jumaloivat punertavia suortuviani. Naps. Isän mielestä kunnon tytöillä on oltava pitkät hiukset. Naps. Sam rakastaa kietoa sormensa sileiden hiusteni sekaan. Naps. Samin mukaan pitkät, hulmuavat hiukset ovat naisen kruunu. Naps. Äiti kehuu pitkiä hiuksiani, letittää niitä ja ihastelee tasaisen palmikon paksuutta. Naps.



Seuraavana päivänä menen Samin luokse kuitenkin. Hän pyytää ja anelee, eikä yöllisestä päättäväisyydestäni ole päivänvalossa jäljellä kuin säälittäviä rippeitä. Kahvilan hälinä paiskautuu kirvelevänä vasten arastelevaa kehoani. Katselen salaa viereisten pöytien naisia ja tunnen itseni homssuiseksi ja naurettavaksi. Häpeän kynittyjä hiuksiani mutta pakoon pinkaisemisen sijaan olen päättänyt uskaltaa olla ruma. Miten muuten voisin saada takaisin itsevarmuuteni? En halua enää olla ohjailtava ja tahdoton posliininukke, joka puhuu vain luvan saatuaan eikä koskaan poistu kotoa huolittelemattomana.

Sam katsoo inhoten hiuksiani ja puistelee päätään, kun kohautan olkiani hänen ihmettelyjensä edessä. Haluaisin näyttää Samille maailmani. Haluaisin viedä hänet kotiini, kulkea käsi kädessä pitkin tyhjiä katuja. Haluaisin näyttää hänelle, kuka olen ja mistä tulen. En ole vain marionetti vailla omaa tahtoa. Minullakin on tarina, vaikka suuni onkin edelleen ankarien vanhempien sulkema. Kiltin tytön kuoren alla kuitenkin kasvaa tuhansia tunteita, jotka etsivät tietään ulos. Haluaisin näyttää Samille paikat, jonne juoksin karkuun kodin riitoja ja painostavaa ilmapiiriä. Haluaisin kulkea läpi alikulkutunneleiden ja ohi paikallisten pubien, kioskien, hiljaisten katujen, kerrostalojen ja lähiöiden, lapsuuden pihojen ja kristallimetsän siinä vieressä. Läpi paikkojen, joissa kasvoin ja menin rikki. Ehkä sitten hän ymmärtäisi, miksi istun typerä, hyväksyntää hakeva hymy värittömillä kasvoillani, huppu saksittujen hiusteni suojana.

Sam moittii minua yöllisestä karkaamisestani. Olen kelvoton ja kiittämätön tuhansia kilometrejä matkustanutta miestä kohtaan. Jo huomenna hän lähtee takaisin Amsterdamiin, ja minä tuhlaan yhteistä aikaamme itsekkäisiin tarpeisiini. Miten voin karata näin suurta omistautuneisuutta? Kuinka voinkaan olla näin välinpitämätön? Itsevarmuuteni jäätyy hengiltä hänen kylmyyttä hohkaavien syytöstensä keskellä. Peilaan itseäni Samin närkästyneistä ilmeistä ja sanoista. Heijastukseni on täynnä pettymystä, kiittämättömyyttä, rumuutta.

Vinkaisen päätäni roikottaen anteeksipyynnön ja annan hänen lukita minut tiukkaan hihnaansa kuin kurjan piskin. Nielen toiveeni kotini esittelemisestä tiukaksi mytyksi vatsanpohjaani ja seuraan Samia kuuliaisesti takaisin hotellihuoneeseen. Olen hänen takkuturkkinen rakkinsa, kynitty häntä heiluen valmiina ottamaan jokaisen tarjotun luun.

Aleksanterinkadulla seisahdun hengittämään sisääni kirpeää syysilmaa. Sam huokaa kyllästyneenä, kun tuhlaan näitä harvoja yhteisiä hetkiä taas itselleni. Mukulakivikadut kiiltävät sateesta märkinä ja keltaiset lehdet pyörivät iloisina väritäplinä lohduttavan harmauden keskellä. Syksy on aina ollut niin lohdullinen. Se peittelee väsyneen vartaloni pehmeällä pimeydellään, eikä koskaan syyllistä minua sisällä vietetyistä päivistä samaan tapaan kuin kesä liian kirkkaine päivineen. 

Ahdas hotellihuone on vankila, joka eristää minut syksyn lempeältä syliltä. Taivun Samin vahvan vartalon alla ja annan hänen syödä minut elävältä, pureskella luuni tomuksi ja ihoni riekaleiksi. Naamioin itkuni taas kerran nautinnoksi, kun hän työntyy minuun vahvana ja himon sokaisemana. Hänen sormensa eivät saa kunnon otetta kynityistä hiuksistani, hänen kirosanansa iskeytyvät kuumia vasten kyyristynyttä selkääni. Selällesi, vatsallesi, hänen käskynsä halkovat raskasta ilmaa. Kierähdän ja tottelen kuin hyvin koulutettu koira. Hyvä tyttö. 

Seuraavana päivänä saatan Samin lentokentälle. Hän istuu lysyyn painunutta vartaloani vastapäätä kahvilan pöydässä ja vaatii vastavierailua hänen luokseen. Kiedon kohmeisia sormiani kahvilan suurimman kupin ympärille, enkä löydä itsestäni voimaa lopettamaan pääni nyökkäilyä. Sam puhuu yhteisestä tulevaisuudesta, ja voin melkein nähdä hänen käsissään ohjausnarut, jotka kietoutuvat tiukasti marionettimaisen luonteeni ympärille.

Kun kuulutus Amsterdamin lennosta kaikuu pitkin lähtöaulaa, Sam nousee pöydästä ja hymyilee voitonriemuista hymyään. Hän suutelee alaspäin roikkuvia huuliani ja läpivalaisee minut katsellaan paremmin kuin yksikään lentokentän turvatarkastus. Hän tietää heikkouteni ja riippuvuuteni, pakonomaisen haluni miellyttää ja kelvata. Nähdään pian tyttöseni, hän iskee minulle silmää itsevarmana.

Laahustan heikoin askelin ulos ja tuijotan, kuinka koneet laskeutuvat Helsinki-Vantaalle kuin joutsenet. Eivät nekään ole todella vapaita, niiden sisällä lentäjät ohjailevat kaiken kulkua, reittejä ja korkeuksia. Tuijotan syksyn keltaisena tipahtelevia rippeitä ja mieleni tekee purskahtaa itkuun. Pian talvi riisuu puut väreistään ja jättää ne seisomaan pakkaseen alastomina ja häpeilevinä. Sitten minulla ei ole enää pehmeää sumua, joka ei vaadi eikä käskytä. Talvi on niin ankara, säälimätön ja kylmä, kuten Samin pettymys kieltävän vastaukseni jälkeen.

Talvi on liian lähellä. Vain muutama hassu viikko, ja näen itseni jo ostamassa lippua Amsterdamiin. Ehkä hiukseni ovat kasvaneet edes hiukan siihen mennessä. Sitten hän voisi kehua minua niin paljon, etten hetkeen tuntisi tätä tyhjiötä sisälläni.

I Kesäkuu

Kun suljen silmäni, yritän olla ajattelematta sinua. On olemassa aamuja, jolloin haluan herätä yksin. Ei kuitenkaan vielä yhtä monia kuin niitä, joina tarvitsen muita pukemaan ihon vereslihani päälle.

Verhoja ei voi vielä avata. On liian aikaista antaa valon lyödä läpi suruhunnun. Katselen maailmaa harmaan kankaan läpi ja kuuntelen haikeana muiden tarinoita väreistä, joita sokeutuneet silmäni eivät näe.

Olen suurimman osan ajasta hiljaa mutta en samalla tavalla kuin maatessani raukeana vieressäsi. Ihmiset eivät ymmärrä puhettani. Ääntelen söpösti ja kerron yksityisiä vitsejämme, mutta kukaan ei osaa sanoa mitään.


II Heinäkuu

Kun suru tukkii viemärikaivon, haluaisin soittaa sinut avaamaan sen.

Kodista tuli ensin vain asunto. Asunnosta vankila. Vankilasta pelkojen erämaa. Pelkään hukkuvani kylpyammeeseen tai astuvani miinaan, sängyn syövän minut elävältä.

Roskat haisevat eteisessä, vanhentuneet tuotteet ja kahvinpurut, joista keitetty kahvi kaatui aina kylmänä viemäriin. En kehtaa kutsua ketään sisään, hävettää tämä kaatopaikka, jossa tunteet mätänevät kilpaa jätteiden kanssa.


III Elokuu

On niin kuuma, että unohdan syödä ja poistua kotoa. Makaan koko viikon sängyssä ja teen persoonallisuustestejä toisensa jälkeen. En hyväksy yhdenkään tulosta mutten osaa vastata kysymyksiin toisinkaan.

Ehkä pelkään vain tulla kokonaiseksi. Antaa itselleni nimen ja rajat, joita minulla ei koskaan ollut. Tulla omaksi itsekseni, yksin, ilman muiden apua.

Kun lähdit, veit myös määritelmäsi minusta. Kauniisti päivettyneet kätesi, joiden kosketus kertoi, että minulla olikin kuin olikin ääriviivat.

"All this time you had it in you." Lausun peilin edessä mantroja ja ojennan käteni kevyesti kuin kipu ei painaisi mitään.

Matkalla meihin

(Novelli, heinäkuu 2014)


Alisa saapuu joka päivä kymmenen minuuttia myöhässä, vaaleat hiukset heiluen ja silmissä iloinen valkea ankeankin aamun keskellä. Maahantuontiyrityksessä jokaisella on oma paikkansa, mutta Alisa ei malta pysyä omalla puolellaan. Kulmistaan tummuneen laukun hihna luikertelee Paulin jaloissa. Pauli ei sano mitään, potkaisee vain laukun hihnan nopeasti tieltään. Alisa kurkkii uteliaana Paulin siistiä työpöytää ja osoittaa etusormellaan valokuvakehyksissä lainehtivaa satamaa.

"Mä rakastan satamia ja laivoja, niissä on sellaista lähdöntunnelmaa ja sitten toisaalta uuteen paikkaan saapumisen jännitystä. Mun isoisä oli merimies, oikein sellainen parrakas, kalalta ja mereltä tuoksuva renttu. Ja varmaan kaks naista joka satamassa!"

Alisan nauru kumpuaa vatsanpohjasta asti ja pomppii lapsenomaisesti tasajalkaa Paulin tärykalvoilla kuin lätäköissä. Kauniisti hoidetut kynnet koskettavat kevyesti Paulin villapaidan suojissa värähtävää käsivartta.

"Tuonne mä matkustan seuraavaksi, missä tää paikka oikein on?"

Meri lainehtii tummana ja kellertävät katuvalot ovat kuin valokeiloja, joissa ruskettuneet ihmiset esittävät yöllistä näytelmäänsä. Alisan utelias katse palaa aaltojen heijaamasta yöstä takaisin harmaaseen lokakuuhun, kun Pauli kaataa kuvan vasten epäilyttävän tahratonta työpöytäänsä.

Lounastauolla Paulin ryhti pysyy kuin selkäranka olisi valettu betonista. Edessä kököttää tonnikalasalaattia ja raejuustoa, lasillinen maitoa ja toinen Beroccaa. Välipalaksi Pauli haukkaa kotimaista omenaa ja napostelee kourallisen pähkinöitä, kuten suosituksissa sanotaan.

Alisan pastellinsävyinen kynsi naputtaa kyllästyneenä tahtia. Katse harhailee pitkin toimistotilan hillittyjä sävyjä. Tuonne nurkkaan voisi tuoda kookkaan jukkapalmun ja tuohon keskelle sopisi tummanpunainen sohvarykelmä. Taulujakin voisi harkita, kenties jotain hillittyä ja hieman abstraktia, muutamia heleitä pensselinvetoja tämän hajuttomuuden, mauttomuuden ja värittömyyden keskelle. Alisan aistit ovat aina avoinna, aina imemässä sisäänsä ympäristöä. Kahvipaahtimot saavat nenän väpättämään, korvat painautuvat vasten aistikasta musiikkia, pupillit laajenevat taidenäyttelyiden keskellä, kädet hamuavat kohti uusia seikkailuja. Kielen makusilmut kaipaavat jo työpäivän nollaavaa argentiinalaista punaviiniä, vielä tunti on jaksettava valita numeroita ja toistaa samoja mantroja.

Paulin pöydälle on taas kasattu lisää arkistoitavaa, vaikka työnkuvaan ei kuulu esimiesten papereiden viikkaaminen. Ei työmuurahainen ja hyvä kansalainen vain osaa kieltäytyä. Tunnollinen nyökkäys jättää taas ylitöihin, "ei" on Paulille niin vaikea sana turvallisuutta tuovassa yhteisössä, jonka sääntöjä hän ei ikinä haluaisi rikkoa. Aherrus jatkuu vielä silloinkin, kun seinäkellon pikkuviisari raksahtaa viittä minuuttia yli neljän ja ylipirteiksi kiristetyt asiakaspalveluäänet vaihtuvat rentoutuneempaan puheensorinaan.

Alisa näpyttelee kiihkeästi puhelintaan ja yrittää maanitella viime hetkellä perunutta ystäväänsä vielä keskustan sykkeeseen. Ei viinin juomisessa ole mitään ideaa yksin, ei missään ole. Alisa heittää puhelimen turhautuneena laukkunsa pohjalle ja pysähtyy tuijottamaan Paulin venyttelytaukoa huojuvan paperitornin varjossa.

"Onpahan kyllä pinkka. Onks siinä mitään kiinnostavaa edes?"
"En mä nyt tiedä, onko nää niin mielenkiintoisia. Musta on vaan kiva saada asioita valmiiksi."
"Sä oot kyllä ahkera mies, ei voi muuta sanoa. Vähän ehkä kateellisenakin katson välillä tota sun omistautuneisuutta. Ja sitten kuitenkaan ei käy kateeksi, kun ajattelen kuinka hyvää viiniä tuolta uudesta bistrosta saa."

Pauli katsoo päätään pyöritellen Alisan virnistelyä. Kuitenkin jostain silmäkulmien poimuista kurkistaa nopeasti lapsekas huvitus, jonka Alisan tarkat silmät ehtivät huomata.

"Tuu ihmeessä mukaan, oon lähdössä ihan pian."
"Niin, kiitos vain kutsusta. Mulla on vain tässä kädet täynnä. En mä ennen tän selvittämistä oikein pysty."
"Oottaahan noi sua tossa vielä huomennakin, ei kai noilla arkistoinneilla oo ikinä mikään kauhea kiire."
"En mä halua jättää tätä nyt kesken. En tykkää jättää asioita puolivalmiiksi."

Alisa tavoittaa ärtymystä Paulin äänessä, aivan pienen häivähdyksen, johon harva edes kiinnittäisi huomiota. Alisa on aina ollut ensimmäinen, joka aistii ihmisistä hyvinkin kätketyt murheet ja ilot. Ympäristön ja ihmisten suhteen Alisan tuntosarvet toimivat, ja nytkin hän osaa perääntyä kohteliaasti ja antaa Paulin valita työn ennen huvia: joku toinen kerta sitten.



Lokakuu napsii iltojen valoisuutta pohjattomaan kitaansa. Lähikauppa hehkuu vielä yhdeksältäkin lämpimänä ja kutsuvana, ovet avautuvat kuin vanhan ystävän kädet halaukseen. Pauli kasaa siniseen koriin ruokaympyrän lohkoja, jotka ovat säilyneet muistissa jo pikkupojasta lähtien. Ympyrän sisällä on turvallista olla, ei ole mitään syytä astua sen ylitse. Tuttu kassaneiti hymyilee hieman vinoa hymyään ja kääntelee pulleilla käsillään tuotteiden viivakoodia lukijaa kohti. Pauli heittää raskaan repun selkäänsä, kassaneiti taivastelee vielä kanaemona mustan jään vaaroista ja vilkuttaa kuin äiti kylmään maailmaan astuvalle pojalleen.

Paulin asunto on täynnä tarkkaan harkittua järjestystä, tyylikkäitä kalusteita ja arjen selkärankana seisovia rutiineja. Yksiö on tilava mutta ei kuitenkaan tarpeeksi suuri niille hartaimmille unelmille, perheelle ja kenties pienelle koiralle siinä kyljessä.

Kymmenen uutiset kertovat, että maailma pyörii kuten edellisinäkin päivinä: sotia, menehtyneitä, kriisejä, vaaleja, harmittomia loppukevennyksiä. Pauli haarukoi pippurilla ja suolalla maustettua munakokkelia, haukkaa kinkkuleipää ja korjaa kurkkujen asentoa sen päällä. Television ruudulta paistava valo yltää pimeisiin nurkkiin asti. Hirviöitä ei näy missään, ei pölykoirien kenneliä, ei mitään, ei ketään. Viisi vuotta sitten nurkassa seisoi lehtiään ojenteleva muovipuu mutta sekin on jo löytänyt uuden osoitteen muualta.

Nurkat on hyvä pitää siistinä muovipuista ja muista ansoista, jotka syövät Paulin järkevyyden ja rauhallisuuden elävältä. Vaikka eiväthän itsesyytökset koskaan oikein kadonneet. Vieläkin ne löytävät Paulin ja nauravat halveksuen, kuinka kaikki olisi pitänyt aivan tehdä toisin. Kesken jäänyt, puolivalmis.

Yölamppu valaisee aikakauslehden kiiltäviä sivuja. Pauli tankkaa päähänsä tietolaatikoiden faktoja, maantietoa, historiaa, politiikkaa. Jossain tulivuorien purkauksien keskellä Alisan kasvot ilmestyvät yllättäen häiritsemään ajatusten siistiä järjestystä. Sivu kääntyy, toinenkin ja kolmas, mutta kasvot eivät katoa. Hämmennys saa Paulin raapimaan otsaansa, ei Alisa kuulu tietolaatikoiden maailmaan. Siinä, missä Pauli toimii faktojen pohjalta, Alisa antaa impulssien heitellä itseään milloin mihinkin suuntaan, yli tietolaatikoiden ja ruokaympyröiden rajojen.
 
Pauli laskee lehden käsistään ja sammuttaa kuumenevan yölampun. Kello on jo muutenkin liian paljon. Alisan aamuinen hipaisu tuntuu outona aavekipuna käsivarressa. Pauli painaa peukalon kynnellään etusormeaan niin kovaa, että käsivarren tykytys unohtuu.

Olisi mukava pitää huolta taas jostain.



Kahvitauon aikaan Alisa istuu vieläkin pöytänsä edessä, pää painuu kohti polvia ja heiluu uhkaavasti näppäimistön yläpuolella. Huumaavalta tuoksuva kahvikuppi laskeutuu Alisan eteen ja havahduttaa hänet unten rajamailta takaisin hälisevään toimistoon.

"En mä nukkunu!"
"No ton avulla piristyt ainakin vähän."

Alisa pyyhkii hentoa kuolavanaa suupielestään ja raottaa ihmeissään Paulin tuoman pahvikupin kantta. Erikoiskahvia, keskustan paahtimosta. Edellisen illan tukeva humala on valunut raskaaksi väsymykseksi jäseniin mutta pahvikuppi nousee kevyesti huulille. Alisa hörppii ahnaasti kofeiinia elimistöönsä, kieli huutaa armoa mutta sitä ei anneta. Juuri tätä hän kaipasikin: välitöntä nautintoa. Tietokone odottaa vaativana edessä, velvollisuudet ja samaa kaavaa toistavat suoritukset, joista saatava palkinto odottaa vasta kahden viikon päässä häämöttävänä palkkapäivänä. Alisa napsauttaa sähköpostin auki, viivästymisilmoitukset, valitukset ja ylitetyt deadlinet vyöryvät tuhannen kilon painoisina ruudun läpi syliin.

Toisinaan Alisasta tuntuu kuin helppoon syöttiin takertuneesta riistasta. Ihmisläheinen työ mukamas, kontaktia asiakkaiden kanssa, niin varmaan. Energinen ja haastava työympäristö. Liian usein hän uskoo asioita vain, koska ne kuulostavat hyvältä, vetoavat päätöksenteon diktaattoreina häärääviin tunteisiin. Valkoiset seinät tuijottavat apaattisina takaisin, niillekö pitäisi puhua kaiket päivät?

Työpäivät ovat täynnä liikaa odottelua, Alisa elää tässä ja nyt. Hän on nopea ja vauhtia täynnä, aina ensimmäisenä perillä uusimman muodin, ruoan, juomien ja musiikin käänteistä. Hän kuuluu ohituskaistoille, joilla nauttia vauhdin huumasta ja areenoille, joilla kertoa uusimpia vitsejä ja tarinoita. Ei hauskoja sanaleikkejä voi livauttaa kuivuutta rapiseviin työsähköposteihin. Ei yksinäisten tehtävien ääressä voi loihtia hymyä ja iloa toisten kasvoille.

Stressi kohoilee aaltoina krapulan heikentämissä sisuksissa, lyö vaahtopäitään vasten tykyttävää sydäntä. Alisa painelee hehkuvia poskiaan ja etsii kuumeisesti katsellaan kiintopistettä, jota tuijottaa tasapainon löytämiseksi. Hänelle maailmassa on järkeä vain jos se on mahdollisuuksien maailma täynnä seikkailuja. Stressin tummentama karu todellisuus velvollisuuksineen ja samanlaisina pyörivät tunnit sulkevat ikuisen optimistin pieneen häkkiin täynnä murskaavaa pelkoa tulevista päivistä.

Miten näille seinille ei ole vieläkään saatu yhden yhtä maalausta, jotain ikkunaa maailmaa? Alisa pinkaisee Paulin luokse ja tarraa valokuvakehyksissä ikuisesti elävään satamaan.

"Sun on pakko kertoa, mistä tää on."
"Annapas se takaisin."
"En ennen kuin kerrot."

Pauli katsoo yllättävästä keskeytyksestä hämmästyneenä, kuinka Alisan sormet painavat rasvaisia jälkiä kiiltävään lasiin. Tavallisesti Paulia ärsyttää tunteellisten ihmisten impulsiivisuus ja harkitsemattomuus, mutta jokin Alisassa saa lämpimän tunteen sulattamaan viileän mekaanisuuden tieltään.

"Se on vain kopio maalauksesta, pelkkä kortti."
"En mä nyt sokea ole, totta kai se on vain maalaus mutta joku sen on jossain maalannut."
"Se on vain tulkinta jostain paikasta. Voihan se paikka olla olemassakin, mutta ei ikinä täysin tuollaisena. Loppujen lopuksi se kaikki on vain tuon taiteilijan päässä."

Alisa katsoo haikeana sataman keltaisina väpättäviä valoja. Hän huomaa keskeneräisten töiden aiheuttavan hentoja kurtistuksia Paulin otsalle, pitäisi vetäytyä mutta Paulin vakaus tuntuu vain niin rauhoittavalta. Sitä Alisa tarvitsee poukkoilevan tunteellisuutensa vastapainoksi. Luotettavaa luonnetta, johon nojata kuin kallioon ja vartioivaa katsetta, joka osuu häneen kuin valokeila elämää pursuilevaan esiintyjään.

"Anteeksi, tässä tää takaisin. Ahdisti vain tuijottaa noita ankeita seiniä ja tylsiä sähköposteja. Kai mä halusin saada jonkun näköalan tähän näköalattomuuteen."

Pauli pyyhkäisee sormenjäljet lasista, joka on suojellut satamaa käpristymästä kaikki nämä vuodet. Maisemakortti oli aina äidin lukemien satukirjojen välissä muistuttamassa keskenjääneestä kohdasta, josta Pauli jatkoi salaa yksin äidin mentyä nukkumaan. Nykyään ei ole enää äitiä mutta on vieläkin kirjoja, joita Pauli ei koskaan jätä kesken. Parhaita ovat tarinat, joissa hyvä voittaa pahan ja järjestys palautuu loppujen lopuksi taas ennalleen.

Pauli katsoo hellyyttä täynnä Alisan kasvoja, jotka nuutuneinakin tuntuvat loistavan elämäniloa. On vaikeaa kuvitella Alisaa kirjaston lukusaliin ahmimaan tiiliskivimäisiä opuksia. Alisa on ennemminkin huomion keskipiste, juuri sellainen nainen, joka täyttää kirjastot notkuviksi ihailusta syntyneitä tarinoita.

Alisa tuntuu pursuilevan iloa ja naurua, tarinoita ja nokkelia heittoja. Hän on kuin vaivattomasti etenevä romaani, josta Pauli ei vain malta laskea katsettaan. Paulia miellyttää se, kuinka Alisa tukeutuu häneen, vaikka useimmat välttelevät hänen etäisyyttään ja viileyttään. Alisa antaa Paulin ottaa juuri sen roolin, joka hänelle sopiikin: vakaa pilari, joka pitää arkea pystyssä, vaikka päivät lakoavat kuin dominonappulat. Tuntuu hyvältä olla Alisalle hyödyksi, pitää huolta.

"Kuule, ota se vaan."
"Oikeasti?"

Alisa painaa sataman hymyillen vasten rintaansa ja muodostaa äänettömästi huulillaan kiitoksen. Pauli ei koskaan oppinut ilmaisemaan välittämistään sanoin, mutta hän toivoo, että teot riittävät.




Työpäivän jälkeen Alisa valahtaa kyykkyyn Paulin työpöydän viereen ja uhkaa ottaa lopputilin. Paulin on aina ollut vaikeaa ymmärtää ihmisiä, jotka jättävät asiat kesken. Hän on aikaisemmin jäänyt epämiellyttäviinkin työpaikkoihin, jos taloudellisen vakauden ylläpitäminen sitä on vaatinut. Tyhjän päälle heittäytyminen tunnesyiden takia tuntuu Paulista vieraalta mutta hän kuuntelee Alisan uhmakkuudesta pullistevia sanoja kuitenkin.

"Jos jostain tulee paha olo, se kannattaa lopettaa heti."

Alisa keksii usein jonkin yleismaailmallisen mietelauseen, johon hän takertuu syvällisempien pohdintojen sijaan. Yksinkertaiset selitykset eivät välttämättä vastaa todellisuutta mutta ne antavat Alisalle mielenrauhan, jonka avulla hän pääsee huonojen päivien yli. Maailman problematisointi, suurien linjojen ja tulevaisuuden maalailu eivät ole koskaan kuuluneet hänen erikoisalaansa. Hän elää tässä ja nyt, eikä juurikaan mietin, miksi hän on milloin mihinkin elämäntilanteeseen joutunut.

"Maratoonarit saattaa oksentaa kesken matkan mutta ne jatkaa silti. Saattaapa jotkut vielä ansaita kultamitalinkin."

Alisan suu kääntyy mutruun Paulin heitosta. Alisa on aina ollut surkea kestämään kritiikkiä, piikikkäiden sanojen edessä hän on heti aseet pystyssä ja hampaat valmiina puremaan. Ja kuitenkaan hän ei ikinä hyökkää takaisin vaan välttelee viimeiseen asti konflikteja, joiden keskellä hänen silmänsä alkavat automaattisesti etsiä pakoreittejä.

"No, mä en ole maratoonari. Mä olen seikkailija."
"Vai seikkailija?"
"Jep, mä en seuraa esimiesten käskyjä tai maaliviivoja, mä kuljen merivirtojen ja tuulten mukana." 
"Aiot siis ottaa loparit ja lähteä seuraamaan tähtiä?"
"Se ajatus tekee mut tällä hetkellä onnelliseksi."
"Tekeekö vielä kuukauden päästä, kun rahat alkaakin loppua?"
"En mä jaksa niin pitkälle miettiä. Älä pilaa mun hetkeä."
"Minne sä sitten lähdet tästä?"
"Ehkä mä lähden etsimään sitä satamaa."
"Miten sä sen aiot löytää?"
"Ehkä sä voisit auttaa mua."
"Miten? Se satama voi olla ihan missä vain. Kyllä mä karttaa osaan lukea mutta en mä joidenkin taiteilijoiden tulkintoja osaa seurata."

Alisa hymyilee Paulin jäykkyydelle ja kirjaimellisuudelle. Alisaa ei voisi vähempää kiinnostaa löytävätkö he juuri oikeaa satamaa tai onko se edes olemassa. Hän haluaa vain lähteä, olla liikkeessä ja hetkessä, nähdä maisemien vaihtuvan ja elämän tuntuvan. Alisalle tärkeintä on matka. Ja erityisesti se, että sitä matkaa ei tarvitse kulkea yksin.

Alisan elävyys ja huolettomuus huvittavat Paulia. Hän ei ole ihminen, joka rikkoo rutiininsa helposti mutta toisaalta hän ei ole koskaan pelännyt nähdä vaivaa tärkeinä pitämiensä asioiden eteen. Ja Alisa tuntuu tärkeämmältä kuin kukaan pitkään aikaan. Tuntuisi typerältä jättää tällainen tarina kesken, puolivalmiiksi.

"Älä sitten pety, jos me ei löydetä mitään."
"Kyllä me jotain löydetään. Ties vaikka, en mä tiedä, toisemme."

Päivät, joina katosimme

(Novelli, heinäkuu 2014)


Katso minua tarkkaan. Tältä näytän, kun suutun tai nauran, huudan tai sulkeudun. En ole patsas, joka on kivettynyt samaan kohtaan ja asentoon koko loppuelämäkseen. Olen täynnä elämää, joka vaihtuu hetkessä harmaasta tihkuasteesta lempeisiin auringonsäteisiin. Katso vartaloani. Näetkö, kuinka se jännittyy ja rentoutuu, kuinka se kohoilee ja laskeutuu?

Puhun peilikuvalleni, joka matkii täsmällisesti eleitäni ja ilmeitäni. Jo yläasteella neuvottiin harjoittelemaan esityksiä peilin edessä. Esiintymisjännitys on kuolemanpelkoakin yleisempää, sitä on hyvä oppia lievittämään. Katson itseäni suoraan silmiin, joissa himo riehuu nälkäisenä ja hampaat terävinä.

Jo reilun vuoden ajan olen kohdannut epäkiitollisen yleisön, enkä ole aivan varma, pitäisikö minun vain myöntää tappioni vai harjoitella yhä intensiivisemmin. Mestarin sanotaan epäonnistuneen useammin kuin aloittelija on koskaan edes yrittänyt. Tosin reilu vuosi sitten sain yhden miehen yleisöni sormeni ympärille vain yhdellä katseella. Nyt ostan punaisina leiskuvina silkkialusvaatteita, jotka eivät ole edes yhden katseen arvoisia, vaikka ne haukkasivatkin suuren lommon opiskelijabudjettiini. Ehkä se alkuaikojen katse oli aloittelijan tuuria. Toisinaan vain tuntuu, että mitä kovemmin yritän, sitä pahemmin epäonnistun. Ehkä karvoista poistetun ja tuoksuvaksi rasvatun ihoni alla kytevä epätoivo kuitenkin näkyy pitkälle, vaikka minuun harvoin katseita enää luodaankaan.

Haluaisin Mikaelin todella katsovan minua ja sanovan, mitä hän näkee. Kun kysyn, olenko kaunis, hän vastaa automaattisesti myöntävästi minuun katsomatta. Suhteemme alkuaikoina hänen kehunsa olivat taianomaisia. Nyt ne ovat mekaaninen puhelinvastaajaviesti, jonka kohtaan aina, kun yritän saada häneen yhteyttä. Olen kaunis ja ihana, kunhan vain jaksan kerjätä.

Olen ladannut tähän iltaan juuri niitä suuren suuria odotuksia, jotka tulevat väistämättä pettämään minut. Juhlapäivät ja muut kissanristiäiset olivat minulle aikaisemmin merkityksettömiä mutta olen alkanut odottaa niitä, kun tavallisesta arjesta ei löydy enää juhlaa. Tänään on syntymäpäiväni ja tiedän, etteivät minua odota ravintolaillalliset, viinilasilliset kynttilänvalossa, kiimaisen kosteat tunnit märissä lakanoissa, takova, eläimellinen naiminen ja huutoa lähentelevä voihkinta. Minua odottaa räiskivä sotapeli ja silmistään ruutuun nauliintunut mies. Viisaampi olisi jo luovuttanut mutta minulla on vielä tyhmänrohkeaa tahtoa nolata itseni pitsialusvaatteissa, jotka taas iltaan mennessä käärin pettyneenä aamutakkini sisään.

Seuraavana aamuna Mikael herättää minut vain neljän tunnin unien jälkeen, istuu kahvikuppinsa kanssa sängylle ja silittää hymyillen poskeani. Silmäni tuntuvat muurautuneen umpeen aamuyön yksinäisestä itkemisestä. Mikael muisti kyllä syntymäpäiväni mutta kaikki kuitattiin yhdellä lyhyellä onnittelulauseella. Koko päivä oli täynnä tikittävää odotusta. En halunnut tehdä aloitetta, sillä se olisi tuntunut samalta kuin vaatia väkisin toista ostamaan minulle lahja. Ei sellaisessa olisi ollut antamisen iloa ja yllätystä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, kiitin häntä onnitteluista ja olin vaitonainen koko illan. Itkin turhautumistani ja tuijottelin peilistä punertavia kasvojani aamuyöhön asti.

Mikael lopettaa äkkiä poskeni silittämisen ja pitelee kättään hetken nyrkissä kuin ei tietäisi, mitä sillä pitäisi tehdä. Hän laskee kahvikuppinsa lipaston päälle ja kääntää vartalonsa vasten omaani. Tuijotan hänen lakanoihin luotua katsettaan ja annan hänen nousta varovasti päälleni. Kumpikaan ei sano mitään. Hänen etumuksensa on kova vasten reittäni, kostun hetkessä litimäräksi, turpoan verestä ja sykin kiihkeää pulssia. Ilma on tiheää ympärillämme ja hiljaisuus täydellisen rikkomatonta, kun hän liikkuu hitaasti edestakaisin minussa. Kaikki on ohi alle viidessä minuutissa, eikä kumpikaan päästä inahdustakaan. Mikael ei jää viereeni makaamaan, hymyilee vain nopeasti ja tallustaa hieman horjuvin askelin suihkuun.

Kun suihku kohisee, vien itseni saavuttamatta jääneelle huipulle. Hiljaiset huokaukset purkautuvat väkisin huuliltani ja kyyneleet karkaavat silmäkulmista. On niin hiljaista. Pelkään rikkovani kaiken, jos päästän äännähdyksenkin.

*****

Puolen vuoden jälkeen hiljaisuus on edelleen särkymätöntä, vaikka se hautautuukin päivittäin videopelien räiskeen alle. Vapaan maailman pelit ovat pahimpia. Ne kadottavat ajantajun kokonaan ja sulkevat minut tunneiksi Mikaelin maailman ulkopuolelle. Olohuoneesta kuuluu, kuinka zombit örisevät kuin kuuluisivat lähibaarin juoppokööriin, aseet räiskivät ja nauru raikaa, kun sarjatuli hiljentää hetkeksi kuolaavien otuksien ölinän. Vihaan sitä, kuinka Mikaelin kaverit ovat pian kasvaneet takapuolestaan sohvaamme kiinni, mutta nalkuttaminen voisi viedä ne mikroskooppisen pienetkin mahdollisuuteni seksiin. Mies tarvitsee ystäviään, mies tarvitsee vapaa-aikansa, mies tarvitsee oman man cavensa, jonne tyydytystä vaativat naiset eivät ole tervetulleita. 

Lakanat ovat täynnä ruokatahroja ja läikkynyttä kynsilakkaa. Makuuhuoneesta on tullut minun yksinäinen valtakuntani, jonne kannan hiljaa ruokani, etten vain häiritsisi Mikaelin puolta asunnosta. Meidän kaksiomme on jakautunut kahteen leiriin, enkä ole varma, milloin eriytyminen alkoi. En muista tarkalleen, koska olisin viimeksi käpertynyt Mikaelin lämpimän vartalon suojaan. Kai jo syksystä lähtien hän on unohtunut sohvalle nukkumaan, kun en enää jaksanut hakea häntä sänkyyn. Typerät viihdesarjat pyörivät taukoamatta, eikä minun änkyttävillä lauseillani vedetä vertoja ammattilaisten kirjoittamille dialogeille. Joskus hän huokasi rakastavansa nukahtaa kädet ympärilläni. Nyt sarjojen pauhu tuudittaa hänet uneen, josta hän herää yhä väsyneempänä ja haluttomampana. 

Mikael yrittää väittää tämän olevan parisuhteen normaali vaihe, josta ei tule huolestua, mutta minä muistan, kuinka joku joskus sanoi, ettei ihmisellä ole moraalia niin kauan kuin hän on nälissään. Minä muutun nääntyessäni tuskaisemmaksi, kuumeisemmaksi, vihaisemmaksi. Yritän kirjoittaa rästiin jääneitä esseitäni, mutta himo sumentaa ajatukseni ja puskee valuvana mahlana kuivuutta rapisevien lauseideni väliin. Ajatus seksistä on kuin ajatteli mehevän pehmeää ja kosteaa pannukakkua, jonka päälle on lorotettu makeaa kastiketta. Sylkirauhaset tuntuvat aktivoituvan, takahampaat kiristyvät toisiaan vasten ja aistit terästäytyvät kirkkaiksi. Oloni on kuin riivatulla, silmissä palaa tuli, joka varmasti näkyy kilometrien päähän, vaikka Mikaelin silmät ovat edelleen liimautuneet television ruutuun himoa tihkuvan vartaloni sijaan. 

Useimpina päivinä puran kaiken siivoamiseen. Lillutan täriseviä käsiäni tulikuumassa tiskivedessä, hinkkaan tasot hohtaviksi, pesen vessan, imuroin niin raivokkaasti, että hikikarpalot kohoavat naamalleni. Mikael katsoo minua huvittuneena kulmiensa alta, kun imurin hurinan seasta tiuskaisen kiukkuisia lauseita aina, kun hän yrittää koskea. On vain niin vaikeaa hyväksyä hänelle riittävän tämä, kun itse tulvin yli äyräitteni. Niin vaikeaa tyytyä murusiin siitä, mitä joskus oli. Minä tarvitsen häntä yhä samalla palolla, enkä tiedä, mitä tarkoittaa parisuhteeseen tasaantunut arki ja intohimo. 

Odotus hakkaa vieläkin jossain sydämeni kohdilla. Jokin pieni palanen toivoa odottaa Mikaelia viereeni ja sisälleni kuin kotirintamalle jäänyt nainen vuosia sitten sodassa kaatunutta miestään kotiin. Ihmiset elävät vuosikausia toivon voimalla, miksen minäkin voisi elää menneiden päivien onnella? 

Ikkunoiden takana lumimyrsky heittelee helmikuuta pitkin ikkunoita ja seiniä. Joulukuussa Mikael oli viimeksi sisälläni. Itkin ja manguin, ja lopulta hän heltyi lohduttomuuteni edessä. Kumpikaan meistä ei tullut mutta talvi on vaikeaa aikaa. Kaamosmasennus, pimeys ja kylmyys vievät vahvemmankin ihmisen mennessään. Mikael sanoi heräävänsä kyllä lämmön ja valon myötä takaisin omaksi itsekseen. Ehkä keväällä hän saapuu luokseni taas. Kun jäät lähtevät, kaikki muuttuu kyllä paremmaksi, enkä enää palele yksin kylmenneessä sängyssä.

*****

Kevään kalpea valo loistaa paljaalla vartalollani. Paha olo tulvii ja tärisyttää kehoani, josta viha puskee ulos kahden sekunnin välein. Raivo läikehtii Mikaelin kasvoilla ja kädet puristuvat nyrkkiin. Sanani ovat itkusta märkiä ja limaisia, kun valutan niitä pitkin riitojen repimää makuuhuonetta.

"Sano jotain tai mä lähden."
"Ei sulle voi sanoa mitään, kun alotat riidan jokaisesta sanasta."
"Mä en kestä enää hetkeäkään tätä hiljaisuutta."
"Mä en kestä enää yhtään riitaa."
"Mikset sä halua mua enää? Mikä helvetti mussa on vialla?"
"Et säkään mua halua. Sulle jokainen mun aloite on riidan alku, enkä mä jaksa enää saada pelkkää huutoa, kun haluaisin vain seksiä."
"En mä muista yhtään sun alotetta, sä et edes yritä."
"No, et varmaan muista, kun suutut joka kerta."
"Joka kerta, kun me harrastetaankin seksiä, mä joudun taas odottamaan kaks kuukautta seuraavaa kertaa. Miten siinä voi olla suuttumatta? Mikään ei oo niin syvältä kuin odottaa koko helvetin kuukaus ja toinenkin ja kolmas seuraavaa kertaa. Oon mieluummin ilman enkä odota enää mitään."
"Oon mäkin väsynyt tähän."
"Mä haluaisin, että sä edes kerran katsoisit mua niin kuin mies katsoo naista, että sä kiemurtelisit ja haluaisit mua niin ku normaalit miehet!"

Provosoin Mikaelia huutamaan, mutta hän hillitsee tykyttävän vihansa. Vihaan sitä ihmistä, jonka epätoivo ja puute on minusta muotoillut: tarvitsevan, mankuvan, halukkaan, vihaisen, kiittämättömän naisen. Olen niin kuvottavan riippuvainen hänen kosketuksestaan, että toisinaan jopa uskon torjuvani hänen harvat aloitteensa vain todistaakseni itselleni ja universumille, etten tarvitse ketään enkä mitään.

"Sä oot pelkkä pettymys. Miehenä, poikaystävänä, ihmisenä."
"Ai seksi on se, joka määrittää mun arvon?"
"Ei tästä tuu mitään, anna olla. Mee pelaa sitä typerää peliäs ja anna mun olla rauhassa."

Mikael paiskaa oven mennessään niin kovaa, että korvissani kaikuu. Menköön, en olisi halunnutkaan. Viime kerrasta on kolme kuukautta. Luulisin, että se on pisin aika ikinä. Jokainen päivä tästä eteenpäin on uusi ennätys. Puutteessa eletyt päivät ovat voitettuja päiviä. Minä selvisin jo näin kauan ilman, selviän vielä pidemmällekin. Voitto. Pyrrhoksen voitto.  

Katselen itseäni käsipeilin avulla. En ole ajanut karvojani ikuisuuksiin, olen antanut tiheän kiharan peittää tien sisälleni. Kai alitajuisesti kasvatan kasaripuskaa kuin miehet pudotuspelipartaa. Todellista pudotuspeliä nämä päivät ovatkin. Nainen minussa varisee, leijailee kuivuneina syksyn lehtinä toukokuun kauneimpien päivien keskellä. Kuihdun kasaan, kun Mikael ei koske minuun. Eikö hän todella näe loppusyksyä minussa? 

On hullua, kuinka käteni tärisevät höristelevien hiirenkorvien aikaan kuin viimaisessa talviyössä. Olen kuin pahinkin päivittäistä annostaan kaipaava narkkari. En ole riippuvainen pillereistä, en alkoholista, en ruoasta, en urheilusta, en uhkapeleistä. Olen riippuvainen vain hänestä, eikä hän tule. 

Hiljaisuus välillämme on vaihtunut riitoihin ja väsyneisiin lauseisiin, joita emme usein edes jaksa päättää. Siinä viiden minuutin hiljaisuudessa hauras seksielämämme jaksoi elää mutta lopulta riidat raivasivat sen elintilan olemattomaksi. Se hiljaisuus oli ei-kenenkään-maa, jossa pystyimme olemaan hetken jotain muutakin kuin vihollisia toisillemme. Nyt ei ole enää turvapaikkoja. On vain minun turhautuneita yrityksiäni puhua aiheesta ja Mikaelin kyllästyneitä huokauksia. Kaikki aloitteet jäävät minulle, ja jos Mikael joskus suostuukin tyydyttämään minut käsillään, tuntuu kuin olisin raiskannut hänet.

Ärtymys läikähtelee sisuksissa, kun ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun Mikael jätti minut alusvaatteisilleni pyörittelemään typeriä kahden sanan vastauksia. "Ei nyt." Ei koskaan nyt. Niistä sanoista ei kirjoiteta harlekiiniromaanien jatko-osia, ei yhtään mitään. Ei nyt! Minä haluan juuri nyt, minä haluan koko ajan, joka sekunti on tihkuvaa epätoivoa ja kasvava turhautumista. Muutun päivä päivältä harmaammaksi ja onnettomammaksi, puristan lakanoita ja sohvan reunoja, puren huuleni verille. Rakastan Mikaelia mutta ei rakkaus riitä. Ei tämä riitä. Minä en riitä. 

Toisinaan seksistä on tullut minulle kaukaista ja pelottavaa. Kun pyydän sitä, minut torjutaan. Kun puhun seksistä, minua syytetään hyökkääväksi nymfomaaniksi. Eihän sellaista nyt kukaan mies halua. Seksistä on tullut minun vikani, joka pitää puhdistaa. Tahra, jonka takia tunnen itseni jatkuvasti likaisesti.

Kunpa hän lähestyisi minua vielä kerran kaikki aistit avoinna, näkisi minut tässä ja ottaisi minut tässä. Minä olen edelleen tässä. Olen vieläkin se sama nainen, jonka ihoon hän kietoutui kuin ei olisi mitään muuta. Näen Mikaelin television vilkkuvien värien keskelläkin yhä miehenä, jonka vuoksi olin valmis jättämään ne kaikki muut. Äänet pauhaavat ja pyörivät karusellina edessäni, ja tuntuu kuin olisin jo aikoja sitten tipahtanut kyydistä. 

*****

Sydäntalven kellertävä valo osuu olohuoneen lattialla haiseviin pizzalaatikoihin ja hampurilaisravintolan pusseihin. Oluttölkit kansoittavat tahmaisten renkaiden peittämää pöytää, eikä pölyjä ole pyyhitty viikkoihin. Mikaelin sormet hyppivät villisti ohjaimien nappuloilla, eikä katse irtoa ruudusta. Puikkelehdin läpi ruoantähteiden ja istun vastarinnasta huolimatta hänen syliinsä hajareisin. Hän hymyilee minulle nopeasti ja kurkkii ruutua pääni takaa. Tartun sormillani hellästi hänen hiustupsustaan kiinni ja suuntaan hänen katseensa minuun.

"Mitä sä näet, kun katsot mua?"
"Oot kaunis."
"En kysynyt sitä. Miten sä näet mut?"
"Miten niin?"
"Miksen mä voi olla sun käsissä yhtä usein kuin toi peliohjain?"
"Mitä sä nyt yrität?"
"Keskustella. Mikä sua tossa pelaamisessa niin viihdyttää?"
"En mä tiiä. Tää on rentouttavaa. Ei tarvi miettiä tai stressata."
"Stressaanko mä sua?"
"Mitä?"

Tunnen, kuinka sanani iskeytyvät piikikkäinä ja kylminä vasten Mikaelia, vaikka yritänkin tavoittaa vielä jossain sisuksieni syvyyksissä muhivaa lempeyttä ääneeni.

"Olenko mä liikaa työtä sulle, kun painelet mieluummin tota kuin mua?"
"Älä viitti taas haastaa riitaa. En jaksais nyt, kun tää on pahassa kohdassakin..."
"Tää suhde on pahassa kohdassa!"
"No niin, tätä mä just tarkotin..."
"Miten sulle voi riittää kerta kolmessa kuukaudessa?"
"Totta kai mäkin haluan seksiä enemmän."
"Mikset sä sitten ikinä tee aloitteita?"
"Miten mä voin tehdä mitään, kun sä oot jatkuvasti kärttämässä?"
"En olis, jos sä joskus huomioisit muakin!"
"Ei mun huomio riitä sulle."
"No ei riitä tosiaan muutama kerta vuodessa."
"Sulle ei riitä edes kerran päivässä. Oot niin helvetin vihanen jo puoli tuntia seksin jälkeen."
 
Riuhtaisen itseni hänen sylistään ja pakenen ovet paukkuen makuuhuoneeseen. Ikkunan takana tammikuu tipahtelee valkoisina hiutaleina jäiseen maahan. Mikaelista on tullut niin etäinen ja vieras. En enää tiedä, miten suhtautua hänen katseeseensa. En tiedä, mitä hän näkee katsoessaan minua. Kääriydyn yhä useammin peittoon ja lähden sen suojista pois vain, kun Mikael on tupakalla parvekkeella. Hänen katseensa ja kosketuksensa tuntuvat vääriltä, mutta en kuitenkaan voi olla mankumatta hänen huomiotaan.

Ennen seksi toi vahvistuksen olemassaolostani. Nyt siitä puhuminen on kuin jollekin minusta kadonneelle ilkuttaisiin. Seksistä on tullut se ylimmällä hyllyllä odottava keksipurkki, johon en yllä kurottamaan. 

Lumisade sakenee tunti tunnilta, eikä puita pian näe valkoisen myrskyn keskeltä. Napitan punaisen talvitakkini ja vedän pörröisen pipon rasvaisten hiusteni päälle. Ulkona lumipyry hotkaisee haalistuneet ääriviivani hetkessä. Ehkä pian Mikael huomaa minun puuttuvan ja hätääntyy hieman, kun puhelimeni ei ota puheluita vastaan.

Kuinka haluaisinkin joskus vain kadota. Kieroutuneissa haaveissani lähden jälkeäkään jättämättä, enkä koskaan palaa takaisin. Katoaisin ilman varoitusta ja odottaisin piilopaikassani vain niitä, jotka todella haluavat löytää minut. Voin melkein kuvitella, kuinka Mikaelin pää lyö tyhjää, kun hän yrittää kuvailla tuntomerkkejäni poliisille. "Kaunis, hän oli kaunis." Hän yrittää muistaa jotain tarkempaa ja yksityiskohtaisempaa, mutta kasvoni hautautuvat vuosien kohinan alle ja television vilkkuvat valot vääristävät vartaloni muodot. Poliisin kysyvän katseen alla hän ei enää ole edes varma, missä vaiheessa todella katosin hänen näköpiiristään. 

Illansuussa palaan kuitenkin takaisin hiukset lumesta märkinä ja posket viiman punertamina. Mikael katsoo minua uteliaana, kun kolistelen ja valun vettä eteisen matolle. Hetken olen näkeväni hänessä aavistuksen siitä miehestä, joka joskus kauan sitten tunsi vartaloni jokaisen luomen ja arven. Jonkun, joka olisi ollut valmis hakemaan minut ääriviivat imaisevasta lumisateesta takaisin kotiin. Tuijotamme hiljaisina toisiamme ja melkein avaamme suumme sanoaksemme jotain, mutta sanat ovat jumittuneet jonnekin värinsä menettäneiden päivien alle. 

Seuraan häntä makuuhuoneeseen ja annan hänen riisua märät vaatteeni mytyksi lattialle. Asetun hiljaa selälleni ja levitän reisiäni. Hän nousee päälleni, enkä voi olla itkemättä ajatellessani, kuinka haurasta tästä kaikesta, meistä, on tullut. Kaiken jälkeen tuijotan valkoista kattoa ja kuuntelen hiljaisuutta. Haluaisin juosta punaisen vessanlukon taakse mutta olen liian lamaantunut liikkuakseni. Lämmin neste valuu pitkin sisäreittäni ja tahrii lakanat. Tätähän minä halusin, tätähän minä olen kerjännyt kaikki nämä kuukaudet, vuodetkin. Vain tätä olen häneltä pyytänyt enkä mitään muuta. Vain tätä enkä koskaan mitään muuta.

Mikael makaa silmät kiinni sängyn toisella laidalla. Yritän muistella hänen silmiensä tarkkaa sävyä mutta kaikki yksityiskohdat peittyvät vihaisten sanojeni alle. Kuinka saatoinkaan kadottaa kaiken sen hyvän?

Ainoa

(Novelli, heinäkuu 2014)


Kahvinkeitin porisee iloisesti ja täyttää unenpöpperöisen keittiön kahvipapujen huumaavalla tuoksulla. Aino on varannut kylpyhuonetta jo puoli tuntia, kolauttelen kuppiani malttamattomana pöytään ja toivon, että hän havahtuisi minunkin tarpeisiini. Toisinaan haluaisin ärähtää Ainolle kunnolla. Yksin asuminen oli niin paljon helpompaa, kun ei tarvinnut viettää puolta aamua jonottamalla. Olen hillinnyt itseni ajattelemalla, ettei se ole Ainon vika vaan epäkäytännöllisen rakennusperinteen, kun yhden lukollisen oven takana on asunnon ainoa peili, vessanpönttö ja suihku. En vain ymmärrä, kuinka hän saa ajan tuhlattua tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Hän voi herätä kaksi tuntia ennen lähtöä ja myöhästyä silti. Kokeisiin luku unohtuu maratonpuhelujen lomassa, pukeutuminen venyy tunteja kestäväksi muotinäytökseksi, eikä siivouksesta meinaa tulla mitään, kun hän unohtuu tunneiksi kylpyhuoneeseen tutkimaan alati paisuvaa purnukkakokoelmaansa.

Ainon reunoista rispaantuneet vihkot ja myöhästymismaksuja keräävät kurssikirjat lojuvat pölyttyneinä edessäni. Niiden alta paljastuu kynsilakkatahrojen täplittämä puupöytä, jonka Aino löysi ilmaiseksi alakerran kierrätyspisteestä. Pyyhkäisen leivänmurut kämmeneni sisääni ja ripottelen ne tiskejä täynnä notkuvaan tiskialtaaseen.

"Ai, säkin oot herännyt. Ei kannata mennä tonne ihan heti, you know." Ainon punaiset hiukset heilahtelevat puolelta toiselle, kun hän purskahtaa räväkkään nauruun ja sulkee vessan oven nenäänsä teatraalisesti nyrpistäen.

Aino kaataa kahvia kuluneeseen suosikkikuppiinsa ja avautuu taas yhdestä miehestä, joka ei sitten soittanutkaan. Kauppislainen, niin ne kaikki tuntuvat olevan. Sellaiset ovat juuri Ainon tyyppiä: siisti kauluspaita, leveät hartiat, komeat kasvonpiirteet, undercut, röyhkeyttä lähentelevä itsevarmuus. Minulla ei taida olla mitään tiettyä tyyppiä. Viime viikolla löysin itseni reidet levällään syrjäytyneen työttömän nuhjuisesta sängystä ja kirosin mustaan paitaani takertuneita kissankarvoja. Sitä edellisellä join viiniä nuoren lentäjän avarassa kerrostalokaksiossa, jonka parvekkeelta avautui maisema ilta-auringon värjäämälle järvelle.

Pinkki kynsilakkapullo kierähtää auki ja pistävä lemu sivaltaa kahvin lempeän tuoksun. Inhoan sitä, kuinka hän ei koskaan viitsi laittaa edes talouspaperia pöydän suojaksi mutta en sano kuitenkaan mitään. Inhoan hänen sottaisuuttaan mutta kuitenkin jollain oudolla tavalla pidän siitä, kuinka hän ei koskaan tule olemaan nainen, joka pystyisi pitämään valkoista mekkoa. Hän läikyttää ja sotkee, eikä pysy omalla puolellaan. Kahden kuukauden yhdessä asumisen aikana hän on ehtinyt täyttää keittiön kaapit notkuviksi tavaroistaan. Minun peltinen kahvirasiani vie vain murto-osan hyllytilasta, kun taas hän on hamstrannut kaapit täyteen leseitä, puurohiutaleita, valkosuklaata, pähkinöitä, nuudeleita, mausteita, säilykkeitä, soijarouhetta, makaronia, proteiinijauhetta, lakupusseja. Hän käyttää kysymättä minun kattiloitani ja paistinpannuani, joka nytkin lojuu oranssin mönjän peitossa tiskipöydällä. En henno sanoa vastaan, vaikka inhoankin hinkata kärynneen rasvan hajua astioistani.

Kello raksuttaa yhdeksää, enkä ehdi enää luennolle. Puuttuva läsnäolomerkintä nipistää hieman omaatuntoani, mutta tunnen huojennusta ajatellessani hajamielisen proffan käsittämättömiä dioja ja takarivillä röhnöttäviä opiskelukavereitani, jotka supattelevat kiihkeästi toisilleen mutta eivät koskaan minulle. En pidä opiskelukavereistani, vaikka raahaudunkin vielä yhteisiin illanviettoihin. Heidän seurassaan muutun ylipirteäksi maskiksi, jonka takana ulkopuolisuus ja yksinäisyys sykkivät niin vahvoina, että puheeni tärisee ja sanat sotkeutuvat toisiinsa. Usein huomaan aloittavani tarinan ja lopettavani sen turhautuneena puolessa välissä ilman, että kukaan edes huomaa minun koskaan puhuneen. Kaikilla muilla tuntuu olevan jo kahden kuukauden tuntemisen jälkeen jokin salainen yhteys, joka ei aukene minulle. Pelkään taas jääväni yksin, löytäväni itseni taas tuijottamasta vaivihkaa vieraisiin pöytiin vain kirja seuranani. Haluan uusia tuttavuuksia, ystäviä, läheisyyttä mutta samalla huomaan jäykistyväni, kun joku pyytää minua teatteriin tai kahville. Typerä minä, pelkään kuollakseni omia unelmiani. En jaksaisi enää olla se tyttö, joka ei todella jakanut kenenkään kanssa mitään muuta kuin ehkä yksittäisen hetken. Liian kauan olen hokenut sitä Edgar Allan Poen runonpätkää: and all I loved, I loved alone.

Laahustan kahvikuppini kanssa sängylleni, enkä jaksaisi aloittaa päivää. Lakanoissa tuoksuu Juhan partavesi ja hieman toissayönä pisaroinut hikikin. En ole vieläkään tottunut miesten läheisyyteen. Pidän heidän lämpimästä ihostaan vasten omaani mutta kuitenkaan en halua, että he jättävät jälkeensä edes tuoksuaan tai toista sukkaansa. Viime viikonloppuna seisoin alasti Juhan parvekkeella, painauduin vasten hänen hikistä rintakehäänsä ja katselin, kuinka hengitys höyrysi kirpeässä syysilmassa. Juha puhui uudesta tapaamisesta, ja vaikka nyökkäilinkin harvakseltaan, olin jo osaltani mennyt. Aamuyöllä vedin rispaantuneita farkkuja jalkaani ja suljin ulko-oven hänen pettyneen ilmeensä edestä.

Kolme tapaamista on minun rajani. En halua jäädä pidemmäksi aikaa, sillä silloin asioista tulee niin monimutkaisia. Pidempiaikaisen sitoutumisen mukanaan tuomat odotukset ovat liikaa minulle. Vakavammissa suhteissa tunnen itseni niin huonoksi ja kelvottomaksi, kun en kykenekään täyttämään toisen tarpeita ja olemaan tarpeeksi. Lyhyissä seksisuhteissa minä riitän. Himon sumentamien silmien edessä voin olla täysin varma siitä, mitä minusta halutaan. Minun ei tarvitse täyttää päätäni epäilyillä siitä, ettenkö olisi tarpeeksi. Olen merkityksetöntä yöseuraa ja sen roolin pystyn helposti tyydyttämään. Olen heille yhden illan illuusio jostain upeasta ja kiehtovasta, eikä minun koskaan tarvitse näyttää heille niitä pohjaanpalaneita päiviä, kun vietän koko päivän sängyssä itkien enkä jaksaisi tehdä mitään kenenkään puolesta. Kertakäyttöistä ja kevyttä. Ei minussa ole varmuutta mihinkään vakavampaan, minun mieleni nousee ja laskee auringon vanavedessä. Yöllä muutun eläimeksi heidän syyhyävissä sormissaan mutta jo aamulla haluan käpertyä itseeni ja tuijottaa mykkänä huoneeni valkoisia seiniä. Usein jo kesken treffien ajattelen, kuinka haluan vain keittiönpöydän ääreen puhumaan tästä kaikesta Ainolle.




Viikonloppuna Aino matkustaa ensimmäisen kerran muuton jälkeen vanhempiensa luo, ja minä saan koko asunnon vain itselleni. Luulin kaipaavani tätä yksinoloa mutta lauantai laahustaa etanamaisen hitaasti, eikä aamu tunnu koskaan loppuvan. Pienenä rakastin näitä hetkiä, kun ei tarvinnut herätä aikaisin vaan sai käpertyä koko päiväksi peitoista rakennettuun majaan rapisevan Lauantaipussin kanssa. Nyt viikonloput eivät tunnu enää niin juhlavilta, kun keskiviikkonakin voi nukkua ohi luentojen aina iltapäivään asti.

Keitän kahvia vain yhdelle mutta se ei maistu samalta kuin muina aamuina. Ehkä mittasin suhteet jotenkin väärin. Maitokahvin seassa häivähtää samanlainen yksinäisyyden kitkeryys kuin kotikaupunkini tyttöporukan kanssa nautittujen brunssien lomassa. Kuinka inhosinkaan niitä loppukesän teennäisiä kahvihetkiä, jolloin hyvästelimme toisemme ja hymyilimme muovista kestohymyä. Emme ole enää vuosiin puhuneet samaa kieltä. Kertoessani mielestäni hyvin menneistä ensitreffeistä he katsoivat minua halveksuen ja supattivat selkäni takani, kuinka halpa huora minusta onkaan tullut. On helpottavaa, ettei minun enää tarvitse raahautua vastentahtoisesti niihin piinaaviin kahvitteluhetkiin, jolloin lähinnä tarkastetaan, ettei kukaan vain ole päässyt edelle ja karkuun muista tai kuka onkaan porukan luuseri. Tunsin oloni niin pohjattoman yksinäiseksi ja kelpaamattomaksi kaiken sen arvostelun ja kyräilyn keskellä. Katkaisin lopulta välini heihin sanaakaan sanomatta. En vain vastannut enää puhelimeen enkä ovikellon soittoihin, en ilmestynyt tapaamispaikoille, en vaivautunut avaamaan suutani edes puolikkaan selityksen vertaa.

Yksinäisyys tarttuu minua kädestä ja ohjaa sen näppäilemään Ainon numeron puhelimen näytölle. Peukaloni liikkuu kevyesti vihreän luurin yllä mutta vetäytyy kuitenkin viime hetkellä. Tuntuu oudolta laahustaa ensimmäisen kerran kahteen kuukauteen pitkin tyhjää asuntoa, kun viereisestä huoneesta löydykään olkapäätä, jota vasten itkeä. Ei sitä unenpöpperössä huoneestaan laahustavaa hölmöä, jonka kahvikuppi kolahtelee lohduttavan tutusti vasten keittiön puista pöytää, ei vatsanpohjasta asti kumpuavaa naurua, joka yhtyy omaan hekotukseeni ja tekee asunnosta kodin.

Toisinaan pelkään menettäväni Ainon. Aino, ainoa. Toisinaan tuntuu, että hän on ainoa mahdollisuuteni yksinäisyyden rikkomiseen. Mitä jos hän kyllästyykin minuun? Ehkä olenkin hänelle vain sattuman summassa arvottu kämppis, enkä potentiaalinen ystävä. Hänen on niin helppo ottaa kontaktia ihmisiin, kun minä taas pidän kohteliaan etäisyyden ja tarkkailen haikeana muiden kuplivia keskusteluja, joihin en pääse sisälle. Hänen puheensa soljuu heti ensikohtaamisesta vuolaana virtana, kun minä patoan suurimman osan sanoistani hampaideni taakse. Punnitsen jokaisen lauseeni, etten vain loukkaisi tai kuulostaisi typerältä. Kertoessani omia kokemuksiani pohdin jatkuvasti, edistänkö keskustelua vai olenko vain itsekeskeinen narsisti.

Pitkään jatkunut yksinäisyys tekee vainoharhaiseksi. On vaikeaa hyväksyä, että toinen ei tarkoittanut mitään pahaa, vaikka sanat hieman töksähtelivätkin korvissani. Tulkitsen pienetkin vihjeet yritykseksi alistaa tai satuttaa minua. Toisen hiljaisuus kääntyy vainoharhaisessa mielessäni merkitseväksi arvosteluksi, ventovieraan utelias katse tuntuu ihollani vihamieliseltä mulkoilulta, toisen tarve omaan rauhaan muuttuu päässäni haluksi päästä minusta kokonaan eroon. Kaikki orastavat ystävyyssuhteeni ovat kaatuneet katoamisiini. Heti, jos epäilen toisen hiemankin katsovan minua pitkin nenänvartta, alan epäillä rakennettuja kivijalkoja ja niiden päällä lepäävää ihmisuhdetta. Pelkään koko ajan olevani vaivaksi, kuovin maata jalkojeni alla ja hylkäämisen pelossani etsin sopivaa hetkeä livahtaa takaisin varjoihin.

Haisevat tiskit odottavat vaativina altaassa. Kaadan kitkerän kahvini viemäriin ja tartun tiskiharjaan, jota Aino ei taaskaan ole muistanut huuhdella. En ymmärrä, miten hän uskaltaa olla niin oma sotkuinen itsensä, kun minä tunnen vieläkin hirvittävää syyllisyyttä kuukausi sitten rikkomastani parin euron lasista, joita Ainolla on enemmän kuin hän ikinä tarvitsee.

Toisinaan havahdun siihen, kuinka paljon vaadin itseltäni ja muilta. Sosiaalisissa tilanteissa odotan itseltäni virheetöntä suoritusta ja sitten syyttelen itseäni jälkeenpäin, kun en onnistunutkaan olemaan se salonkikelpoinen edustusyksilö, joka nokkelan sulavalla kielellään luikertelee tiensä kaikkien sydämiin. Muita ihmisiä tarkkailen armottomalla tutkallani, etsin kotibileiden täyteen tupatusta olohuoneesta sydänystävää, enkä huomaa niitä, joista voisi tulla muunlaisia kavereita. Uskallan kyllä avata suuni ventovieraan kanssa mutta olen jatkuvasti varuillani. Pienetkin virheet, töksähtelevät lauseet tai kesken kertomukseni karkaavat haukotukset ovat minulle pomminvarma vihje siitä, ettei meistä voi mitenkään tulla kavereita.

Ehkä soluasuminen onkin parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. En pääsekään karkuun niin helposti, vaikka Ainon väärissä kohtaa kaikuva nauru, hajamielisyys ja koheltaminen ovatkin kaukana täydellisyydestä. Kesällä kirosin yksiöiden huonoa saatavuutta ja suostuin lopulta vain pitkin hampain ottamaan vastaan tämän soluasunnon. Ajatus toisen kanssa jaettavasta arjesta tuntui niin uuvuttavalta oman rauhan sijaan. Jatkuvaa fyysistä läsnäoloa vaativien ihmissuhteiden edessä olen ollut katkeamispisteessä heiluva nuora, jonka tulisi kannatella tuhannen kilon painoja. Nyt minusta tuntuu kuin ensimmäistä kertaa olisin saamassa elämääni jotain muutakin kuin hiljaisuudessa piileskeviä päiviä, jotka teeskentelevät pärjäävänsä yksin.



Myöhäisenä sunnuntai-iltana Aino palaa takaisin kotiin hiukset sotkuisella ponnarilla ja meikit hieman valuneina. Salaa toivon hänen rynnistävän halaukseen ja tunnustavansa, kuinka on kaivannut minua. Pettymys sihahtaa hieman sisuksissani, kun Aino tyytyy vain moikkaamaan väsyneesti ja heittää rinkkansa keskelle eteistä. Kyselen huolettomasti hänen viikonlopustaan ja valehtelen viettäneeni omani Juhan seurassa. Haluaisin hänen olevan edes pikkuisen mustasukkainen seurastani.

"Hei älä oikeesti heitä tätä pumpulia vessanpönttöön, se tukkii sen." Aino noukkii märkää palleroa vessanpöntöstä ja katsoo kulmiensa alta hämmentyneitä kasvojani. Raivo hulmahtaa lävitseni, ja äkkiä tunnen murskaavaa vihaa Ainoa kohtaan. Niin monena aamuna olen unohtanut omat aikatauluni ja jäänyt lohduttamaan hänen tärisevää vartaloaan. Olen kuunnellut ja neuvonut, siivonnut hänen sotkujaan ja avannut hänen puolestaan jopa Kelan kirjeet liian vähäisistä opintopistemääristä. Ja nyt hän kehtaa moittia minua jostain pumpulipallerosta, vaikka olen kuurannut tiskialtaankin tyhjäksi. Sulkeudun sanaakaan sanomatta huoneeseeni ja päätän heti huomenna laittaa yksiöhakemuksen menemään. Pitäköön typerän ystävyytensä.

Musiikki täyttää huoneeni äärimmilleen ja peittää hiljaisen nyyhkytykseni. Ajattelen miehiä ja kolmen tapaamisen rajaani, joka seisoo turvallisena muurina huonojen päivinä edessä. Kaksi kuukautta pystyin salaamaan kaiken Ainolta mutta nyt kaikki on pilalla. Minun tarkoin varjeltu yksinäisyyteni on murtunut yhdestä moitteesta, eikä Aino voi mitenkään ymmärtää, kuinka kipeältä se tuntuu. Miten ihmiset edes kestävät pettymyksiä ja kritiikkiä? Minussa on jotain vikaa, kun yksi pumpulipallo iskeytyy läpi ihoni kuin moukari.

Oveni aukeaa varovasti, ja Ainon väsyneet kasvot ilmestyvät kynnykselle: "Anteeks, en mä tarkottanu mitään pahaa. En kai mä vaan loukannut sua?"
Haluaisin huutaa Ainolle, että totta helvetissä loukkasit! Haluaisin huutaa koko kipuilevan sydämeni edestä, että jokainen poikkipuolinen sana sivaltaa itsevarmuuteni kuin giljotiini, eikä minussa pian ole enää mitään muuta kuin näitä vuotavia viiltoja. Haluaisin valuttaa ulos koko vuosien yksinäisyyden, jotta Aino voisi tuntea edes hipaisun siitä lohduttomasta ankeudesta ja ahtaudesta. Olen niin umpikujassa, enkä enää tiedä, pelkäänkö enemmän jääväni yksin vai pitää ihmisiin yhteyttä. Minun elämäni on yksi naurettava ristiriita, jota en osaa ratkaista. Pelkään sitä, kuinka jokainen uusi alku sisältää aina lopun. Pelkään, etten koskaan pääse eroon tästä musertavasta ulkopuolisuudesta. Pelkään viettäväni koko elämäni katonrajassa tarkkaillen muiden kestäviä ihmissuhteita. Pelkään, etten koskaan pääse hetkiin sisälle ja opi carpe diemin hienoutta. Pelkään jämähtäväni jaloistani yksinäisyyteen kuin betoniin, jääväni kahlituksi johonkin pieneen huoneeseen täynnä pysähtynyttä ilmaa ja aikaa. Pelkään muuttuvani ikuiseksi muukalaiseksi, joka haahuilee yksin kaupungista toiseen, etsii kiihkeästi seuraa ja uusia kuvioita mutta ei kuitenkaan uskalla avata suutaan ja nostaa käsiään, uida ihmisen kokoiselta yksinäisyyden saareltaan takaisin mantereelle. Pelkään, että Aino ei pidä minua muuna kuin kämppiksenä, jota ei koskaan voisi kutsua sydänystäväkseen.

Tunteet poukkoilevat villeinä sisälläni mutta eivät kuitenkaan muunnu sanoiksi huulillani. Aino istahtaa sängylleni ja hymyilee lempeästi itkun raidoittamille kasvoilleni: "Kuule, mitä jos sä keittäisit meille kahvia ja juteltais vähän? Sä oot ainoa, joka osaa keittää sen just eikä melkein."

Tunnen itseni niin lapsellisen typeräksi ja heikoksi, mutta hymyilen takaisin kuitenkin. Minäkö ainoa? Tuntuu uskomattomalta, että hän tulee lähelleni vielä typerän mykkäkouluni jälkeen. Kahvin juominen näin myöhään tuntuu oudolta idealta, mutta nyökkään kuitenkin. Elämä on muutenkin liian lyhyt nukuttavaksi, joten voin kai pysyä hereillä vielä vähän aikaa.

Ehkä vielä jonain päivänä kerron Ainolle sydäntä nakertavasta yksinäisyydestä mutta kahvinkeitto yötä myöten tuntuu nyt tärkeimmältä asialta maailmassani. Aino tarvitsee minua sittenkin, ja ensimmäistä kertaa vuosiin sisuksissani versoo lämmin ja pehmoinen tunne. Ystävyys on vieläkin suuri tuntematon, mutta kahvikupillinen tuntuu ihan hyvältä paikalta aloittaa. Ja ainahan sellainen on parempi nauttia vaikka sitten näin myöhään kuin ei milloinkaan.

Uusi ote

 (Novelli, heinäkuu 2014)


Lentokoneessa juon itseni kalliiseen humalaan. Vielä yksi viski, ja uskallan puhua vieressäni istuvalle miehelle, jonka vatsa painautuu raskaana vasten laskettavia muovipöytiä. Röyhtäys katkaisee lauseeni mutta jatkan silti urheasti sönköttävää avaustani. Mies katsoo minua niin säälien, että melkein häpeän itseni punaiseksi vinkaisuksi. Yritän parantaa oloani ajattelemalla, ettei tuollaisen pöhöttyneen rumiluksen mielipiteillä ole mitään merkitystä mutta en tiedä, kuinka monen ihmisen kohdalla enää jaksan ajatella niin.

Kaljamaha nostaa rapisevan sanomalehden eteensä ja sulkee minut ulkopuolelle. Hymyilen hieman siipeeni ja kaivan pienen meikkipeilin laukustani. Kolmekymmentäkaksi vuotta näkyy kasvoillani vain hyvin hentoina juovina silmäkulmissa, mutta silti tuntuu kuin takanani avautuisi satojen vuosien erämaa täynnä loputonta harhailua vailla määränpäätä. Viime vuodet kietoutuvat karheana hiekkapaperina vasten ohutta ihoani ja hiovat minua vereslihalle. Yritän parantaa ryhtiäni ja kammeta itseni asialliseksi mutta luuni, lihani ja ihoni tuntuvat sulaneen erämaan auringon kuumudessa. Pienikin kosketus tai ilmavirta, väärä katse tai sana tuntuu aiheuttavan suunnatonta kärsimystä, eikä minulla tunnu enää olevan mitään tunteellista ihoa, jonka taakse padota kiehuvina porisevat tunnustukset.

"Lari ei halua minua. Minun mieheni ei halua minua, minun mieheni ei koske minuun, minun mieheni kavahtaa kosketustani." Syljen sanoja syliini ja roikotan päätäni. Sanomalehti rapisee ärsyyntyneenä jossain oikealla puolellani ja viiltää paperihaavoja jo valmiiksi vuotaviin sanoihini. "Lari on vain viisas mies." Kaljamaha ei katsokaan minuun tokaisunsa jälkeen, nuolaisee vain sormeaan ja kääntää sanomalehtensä sivua.

Ehkä Kaljamaha on oikeassa. Ehkä Lari on viisas ja minä typerä roikkuessani epätoivon vimmalla kiihkossa, joka ei ole enää vuosiin vallinnut välillämme. Rakkaus tekee ihmisestä sokean tuleville vuosille. Alkuhuuma on yhtä petollinen valehtelija kuin nostalgia, joka värjää menneiden vuosien mustat päivät kultaisilla reunuksilla. Syytän prinsessatarinoita, jotka loppuvat siihen, kun rakastetut saavat toisensa. Niissä suuret tragediat jäävät taakse rakkauden roihahtamisen myötä, eikä niissä näytetä sitä todellisuutta, jossa riidat repivät aamut silpuksi, kyyneleet valuvat tiskiveden joukkoon ja iho huutaa kolmatta vuotta kosketusta.

On kai vihdoin myönnettävä, etten ollutkaan niin tarkkanäköinen ja järkevä kuin silloin kuvittelin olevani. Sokaistun kaikista niistä rakkaudentäyteisistä öistä, jotka söimme lusikoiden toisiimme painautuneina ja päivistä, jolloin ahmin toisen ihoa aamupalaksi, päivälliseksi, illalliseksi. Tietysti ne olivat vain hetkiä, jotka tulisivat päättymään aikanaan, mutta silloin olisin voinut vannoa, että ne kantoivat sisällään lupausta ikuisuudesta. Nykyään Lari istuu harmaana sohvannurkassa mutta ennen olisin voinut vannoa, että hänessä välkkyivät kaikki värit, joille en edes osannut antaa nimiä. Hän oli minulle ihanana hehkuva valo, jonka kajossa pimeään tottunut sydämeni väpätti kuin tuhat juuri syntynyttä yöperhosta.

Sivusilmällä näen Kaljamahan kääntyvän pään, kun hymähtelen yksikseni alkuaikojemme hauskoille sattumuksille. Kohtaan hänen kysyvän katseensa ja vastaan siihen huonolla vitsillä: "Silloin, kun tapasimme olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että niiden hyvin istuvien farkkujen alla kivekset hehkuivat yhtä sinisinä ovuloivan naisen lähettyvillä kuin Frodon miekka örkkien saapuessa."

Olen liian humalassa tajutakseni, purskahdanko nauruun vai itkuun, mutta muutamia kyyneleitä karkaa silmäkulmistani tehden mielenkiintoisia viivoja meikkipohjaani. Hörppään pohjat muovilasistani ja etsin harhailevalla katseellani lentoemäntää. Oikeastaan minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä teen täällä, mutta tarvitseeko yksinäinen ihminen syytäkään. Eikö se, ettei näe yhtään syytä jäämiseen ole tarpeeksi hyvä syy lähtöön?

On kai myönnettävä, ettei rakkaus ole jokin pörröinen ja ikuisesti kehräävä eläin; se on kameleontti, joka vaihtaa väriään olosuhteiden mukaan. Viime vuosina se on tuntunut raapivalta betonilta käsien alla, enkä saa siitä sellaista otetta, joka ei aiheuttaisi irvistystä kasvoilleni. Haluaisin vain paiskata koko rakkauden seinään. Se on liian paljon kannettavaksi, kun joutuu ottamaan toisenkin kivun, vaikka omassa on jo tarpeeksi. Pahinta on yksinäisyys ja se, ettei Lari enää ota minua vakavasti. Kun sanon, etten enää pysty elämään näin, hän ei usko lähtööni. Siellä hän varmaan istuu pehmeässä nojatuolissaan ja hakkaa videopeliä omassa pienessä kuplassaan. Paistaa ehkä pakastepizzaa, eikä vieläkään usko avopuolisonsa liitelevän sinivalkoisilla siivillä taivasta halkoen, kun omat siipeni ovat liian heikot kantaakseen raskaiden vuosien kyllästämää mieltäni.

Minulla ei oikeasti ole ketään, kenelle puhua. Kun tyttökaverini tunnustavat, kuinka heidän ei ole tehnyt mieli moneen kuukauteen, en saa sanotuksi, ettei minua ole haluttu enää moneen vuoteen. Kai mielestäni on kuitenkin sosiaalisesti hyväksytympää olla haluton kuin ei-haluttu. Yhteiset tyttöjen shoppailukierrokset ovat yhtä painajaista, kun ystäväni vaihtavat pullean pankkitilinsä uusiin alusvaatteisiin ja kikattavat, kuinka miehet ovat niin yksinkertaisia hullaantuessaan pienistä pöksyistä ja läpinäkyvistä rintsikoista. Nauran mukana, vaikka oikeasti tunnen itseni vain typeräksi kaiken sen pitsin ja satiinin keskellä.

Hoipertelen penkkien selkämyksistä tukea ottaen koneen perälle. Tömähdän polvilleni vessanpöntön eteen ja annan sen imaista sisukseni hilpeästi kurlaten. Peilistä näen itseni kahtena mutta yritän silti lisätä huulipunaa värittömille kasvoilleni piristääkseni hieman apaattista olemustani. Löydän kassini pohjalta vielä muutaman rauhoittavan, joiden avulla lillun unissa kuin mistään mitään tietämätön sikiö lapsivedessä aina siihen saakka, kun lentoemännän pehmeät kädet ravistelevat minut hereille uuden maanosan kamaralla.

Astuessani ulos lentokoneesta kuuma ilma hyökkää paksuna täkkinä vasten ihoani. Tummasilmäiset työntekijät hymyilevät kalpeille kasvoilleni, jotka toisinaan uskaltavat nostaa katseensa harmaasta asfaltista. Taivas on vaaleansinistä unelmaa eikä missään näy merkkiäkään kotimaan harmaista pilvistä, joiden pulleasta vatsasta sade purkautuu raskaina pisaroina juuri ennen kuin ehdin suojaan. Lentokentän aula kaikuu vieraiden kielten loputonta virtaa, joka puuroutuu korvissani käsittämättömäksi sillisalaatiksi. Ehkä minun puheeni kuulostaa samalta Larin korvissa. Minä puhun ylihimokasta naista ja hänen kielensä on täydellinen hiljaisuus. Hänestä on tullut niin väsynyt, että hän on lopettanut puhumisen kokonaan ja minusta niin katkera, että sanoistani on tullut teräviä, hyökkääviä, loukkaavia ja hiomattomia.

Hotellin valkoisena hohtava sänky on pehmeä syli, jossa nukun pitkälle iltaan. Myöhäisen illan hämärässä revin matkalaukun vetoketjun auki ja etsin käsiini kauneimmat alusvaatteeni, jotka sain vuosipäivälahjaksi silloin, kun onni oli vielä särkymätöntä. Pitsiset rintaliivit ovat kauhtuneet ja nukkaiset, eivätkä oikein enää istu hieman lihoneen vartaloni päälle. Ehkä seksikkyys on sittenkin tänä mallimaista hoikkuutta palvovana aikana liian ahdas konsepti venyäkseen viisi kiloa keränneen vartaloni ympärille. Parannan ryhtiäni, enkä suostu uskomaan, että haluttavuuteni voisi kadota muutaman vaatekoon suurentumisen myötä. Eikö sen pitäisi olla vaatekokoa enemmän kiinni asenteesta, siitä kuinka kantaa itsensä kaikesta huolimatta?

Olen syyttänyt itseäni niin paljon, että toisinaan tuntuu kuin olisin muuttunut änkyttäväksi anteeksipyynnöksi. Vielä nuori vartaloni on painunut kumaralle ja vihreissä iiriksissäni palavat auringot ovat valahtaneet tummentuviksi puolikuiksi silmien alle. Vielä kuitenkin jaksan maalata kalpeille kasvoilleni kauniin meikin ja sitoa vallattomat hiukseni tomeralle nutturalle, vaikka niiden maanteitä kuopiva sävy kaipaakin taas uutta väriä pintaansa.

Kello lähenee yhtätoista, ja havahdun vieläkin hamuamaan vesilasia ja olematonta e-pilleriä, jonka ottamisesta kännykkäni kello aina muistutti tähän vuorokaudenaikaan. Muutamia kuukausia sitten tuhosin kaikki e-pillerini, kuorrutin ne myrkynvihreällä Fairylla ja revin vielä reseptinkin. En halunnut syödä niitä enää, kun en saanut miestä, jota jumaloin niin, että konttasin polveni verille. On niin turhauttavaa niellä joka ilta petokselta maistuva pieni pilleri, joka kasvattaa sisälleni turhia odotuksia ja kiihkosta raskaita fantasioita. En enää halua kantaa sisälläni yhtäkään sirpaleiksi lävähtävää toivetta, en teräviä reunoja, jotka saavat huutamaan kivusta. En jaksaisi enää edes ajatella koko asiaa tai rukoilla kiihkon palaavan, mutta silti löydän itseni vieläkin päivittäin toivomasta röyhkeitä otteita ja hikisiä hetkiä. Kunpa hän työntyisi minuun, työntäisi samalla hetkeksi pois painajaiset, jotka pursuavat yli unenrajojen. Menee viikkoja, kuukausia, että ajattelen vain seksiä, sisään ja ulos, orgioita, kasvottomia hahmoja. Menee viikkoja, kuukausia, kun en saa. En ole ikinä ollut tilanteessa, jossa joutuisin kerjäämään miestä mutta nyt valta on viety pois, enkä hallitse tilannetta. Minusta tulee karmiva nalkuttaja, sisällä jyskyttävä puute kuin migreeni. Kun ihooni ei kosketa siihen kasvaa teflonpinta, johon hyvät asiat eivät tartu. Suudelmat eivät tunnu missään, ei läheisyys eikä kauppakassien kantaminen, kun sisällä velloo kuukausien turhautuneisuus.

Nainen minussa kuihtuu, kun Lari ei tunnu näkevän minua muuta kuin sukupuolettomana kämppäkaverina tai kodinhoitajana. Tarvitsen vahvat kädet lanteilleni, rinnoilleni, kasvoilleni, takapuolelleni, reisilleni. Olen kyllästynyt esittämään kysymyksiä, joihin en saa kuin harvasanaisia vastauksia. Onko se tämä tekniikan ja median kyllästämä aika, huora-madonna -syndrooma, alhainen libido, kyllästyminen, turhautuneen naisen nalkuttaminen, onko sinulla joku toinen vai olenko minä vain ruma ja läski? Ei kuulemma mikään noista. Mikään ei ole vialla.

Viha yrittää raivata tilaa sisälläni, ja mieleni tekee soittaa Larille sylkeä tihkuva raivopuhelu kaikista niistä emmätiiä-vastauksista, televisioon liimautuneista katseista ja laiskoista olankohautuksista, joita sain yrittäessäni puhua asiasta. Olen jo näppäilemässä maatunnusta näytölleni mutta luovutan kuitenkin ja avaan oven viehättävälle pikku parvekkeelle, josta näkee yöelämää kuhisevalle kadulle. Riitely on turhaa, vaikka saisimmekin riidat sovittua. Pienet taisteluvoitot eivät lopeta sotaa, joka tekee päivistä haavoittuneita ja vuotavia.

Olen miettinyt pääni puhki syitä, lukenut jopa Coolidge-efektistä ja miehen tarpeesta useisiin ja vaihteleviin seksipartnereihin. Ehkä Larin haluttomuus ei olekaan ongelma vaan miehelle täysin normaali ilmiö. Ehkä Lari on vain kyllästynyt minuun, kun en enää tarjoa kihelmöivää uutuudenviehätystä. Jos eroaisimme nyt, Lari etsisi jossain vaiheessa uuden naisen. Hämyisestä yökerhosta he suuntaisivat jommankumman luokse ja kaatuisivat himon sumentamina sänkyyn. Tulenko minä enää koskaan olemaan tuo nainen?

Tummansininen, lähes musta taivas on täynnä tuikkivia tähtiä, jotka muistuttavat minua illasta, jolloin meidän rakkaustarinamme todella alkoi. Silloin helmikuu natisi jäisenä auton renkaiden alla, kun ajoimme ohi lumen peittämien peltojen ja ajan rappeuttamien puutalojen. Pysähdyimme jäiselle levikkeelle keskelle ei-mitään tuijottelemaan tähtiä, joiden kirkkautta taaksejääneet kaupungin valot eivät yltäneet häiritsemään. Lumisen pellon laidalla katselimme tähtien kansoittamaa tummaa yötaivasta ja kuuta, jonka kajo kulki pitkin koskematonta hankea. Lari kertoi, kuinka jotkut nyt näkemistämme tähdistä voivat oikeasti olla jo sammuneita, ja minusta oli aivan mielettömän kiehtovaa ajatella, että kaikki taivaalla tuikkiva on oikeastaan menneisyyttä. Painauduin suutelemaan häntä, ja siinä me nojasimme konepeltiä vasten keskellä ei-mitään. Mikä olisikaan ollut parempi paikka aloittaa uusi luku elämässä.

Juuri se hetki on vieläkin pieni timantti kämmenelläni. Suljen sen nyrkkini suojiin ja vedän päälleni hulmuavan kesämekon, jonka helmoihin tuuli tarttuu heti astuessani huutojen ja valojen täyttämälle kadulle.

Ravintolassa tilaan herkullisen lasagneannokseni kyytipojaksi pullollisen punaviiniä ja juon itseni hilpeään humalaan. Katselen viereisten pöytien rakastuneita pareja ja laskeskelen kyynisesti, kuinka kauan heillä menee siihen pisteeseen, jossa toisen ihastuttavista piirteistä tulee vain ärsyttäviä.

Rakastan Laria edelleen enemmän kuin ketään koskaan mutta vaikka kuinka pinnistelen, en kykene enää näkemään meitä toisiinsa kietoutuvana parina, joka humaltuu vielä vuosienkin jälkeen toisistaan. Haluaisin hänen sekoavan halusta, haluaisin hänen kiemurtelevan ja anelevan polvet ruvella minun edessäni. Haluaisin edes joskus tuntea olevani niin haluttu, että toisen silmät palavat ja vartalo jäykistyy. Mutta se ei koskaan tule tapahtumaan. On aivan sama, onko seksin harrastamisesta kulunut viikko tai kuukausi. Joskus tuntuu kuin hän muuttuisi vain sitä haluttomammaksi mitä kauemmin edellisestä kerrasta on. Kuin hän unohtaisi, mistä jää paitsi. Seksin aikana olen niin täynnä tunteita, ne tulvivat kaikki kerralla ylitse ja tunnun hautautuvani niiden alle. Pettymys, viha, helpotus, rakkaus tunkevat kaikki kerralla ulos ja huomaan itkeväni orgasmin jälkeen. En kestä sitä tunnemyrskyä. Tuntuu kuin repeytyisin vain entisestään sen rieputuksessa.

Ravintolan pöydästä suuntaan jumputtavaan yökerhoon, jossa kumoan drinkkejä toistensa jälkeen. Omenalikööri valuu pitkin kättäni, nuolaisen sen nopeasti ja heittäydyn huutavan musiikin armoille. Tummasilmäinen mies liimaa katseensa minuun, pyörittää musiikin hyppysissä keinuvaa vartaloani hetken, kunnes esittäytyy Konstantiniksi ja pyytää mukaansa katsomaan yön hiljentämää rantaa.

Konstantin kuljettaa minut ulos savuisesta yökerhosta. Hän yrittää tarttua nyrkkiin puristetusta kädestäni, mutta vetäisen muistoani vaalivan nyrkkini nopeasti sydämeni päälle ja hymyilen hänelle arasti. Rantakadulla katson, kuinka suljetut aurinkovarjot pulpahtelevat hiekasta kuin osana kasvustoa ja meri suutelee rantaa uudestaan ja uudestaan. Seuraan Konstantinia pehmeälle hiekalle, joka hyväilee sandaaleista kuoriutuneita jalkojani.

Istumme vierekkäin meren kohinan ympäröiminä emmekä puhu mitään. Pidän hänen vahvoista käsistään ja ruskettuneesta ihostaan, josta virtaa lämpöä yön viileässä tärisevään vartalooni. Ajattelen kylmennyttä sänkyämme ja Laria, josta ei enää virtaa minuun mitään. Punnitsen unelmia, omiani ja niitä, jotka olemme yhdessä rakentaneet. Ne tuntuvat vuorotellen naurettavan painavilta ja höttöisen kevyiltä. Huomaan aina toisinaan piirtäväni uusia unelmia, sellaisia joiden poluilla näkyvät vain omat askeleeni.

Konstantin katsoo minuun hymyillen, eikä ymmärrä sanaakaan, kun sanon hänelle suomeksi silmät kyynelien sumentamana: "Ensirakkautta enemmän sattuu se, jonka piti olla viimeinen."

Nyrkkiin puristetun käteni rystyset ovat niin valkoiset ja hänen ihonsa niin kauniin päivettynyt. Olen liian nuori tuntemaan itseni näin vanhaksi. En edes halua vanheta ja rapistua toisen kanssa. Haluan nuorentua toisen kanssa, tuntea itseni elämää syleileväksi ja elämästä täyttyväksi. Minulle seksi on juuri tuota varten. Se pitää päivät kosteutettuina. Ilman sitä otsalle kerääntyy syviä uurteita, kuin muistuttamaan siitä, että jokainen solu minussa huutaa täytettä sisälleen. Ehkä elämä lipuu ohitseni, kun en uskalla tarttua mihinkään uuteen vaan roikun edelleen muistoissa, jotka tapahtuivat melkein kymmenen vuotta sitten.

Olen niin väsynyt taistelemaan. Kun ajattelen vielä edessä olevia ruuhkavuosia, lapsia, vanhentumista, jämähtämistä, rapistumista, tunnen otteeni vähitellen lipeävän. Ei ole ratkaisuja, joiden myötä kaikki ratkeaa. On vain lisää syitä vihaisiin päiviin, unettomiin öihin, turhautuneisiin aamuihin. Konstantin nostaa rintakehää kohti valahtanutta leukaani ja kysyy, olenko kunnossa. Annan hänen pehmeiden sormiensa vetää kurittomat hiukseni korvieni taa, ja muistan Larin tehneen samoin joskus vuosia sitten Suomenlinnan tuulisilla kallioilla.

Ehkä en kaipaa kotisohvalla makaavaa Laria. Ehkä kaipaan vain menneitä päiviämme, jotka tapahtuivat vuosia sitten. Ehkä Lari antoi minulle elämää suuremmat muistot mutta onnellinen tulevaisuus odottaa jossain muualla. Lari ei enää vuosiin ole jaksanut antaa minulle tarvitsemaani huomiota, mutta uskon maailman kuitenkin olevan täynnä ihmisiä, jotka vastaavat täysin rinnoin katseisiini, hymyihini, kysymyksiini. Katson Konstantinin taivaisiin asti kohoilevia suupieliä ja hymyilen hieman itsekin. Sydämeni hakkaa villinä pelkoa kaiken uuden edessä, mutta siitäkin huolimatta avaan hitaasti nyrkkini, jonka suojista helmikuun muisto luiskahtaa äänettömästi silkkiseen rantahiekkaan.

Ametistityttö

(Novelli, heinäkuu 2014.)


Ametistin avulla pitäisi löytyä sisäinen rauha ja voitto riippuvuuksista. Käteni tärisevät levottomina löytämättä lepopaikkaa ja kaikesta sekaisin pyörivät sisukseni huutavat koko baarikaapin sisältöä hukuttajakseen. Pyörittelen rosoisia ametisteja käsissäni, enkä pysty ajattelemaan kuin häntä. Aivojen poimuissa kihisee viime yön uni, jossa hän painautui minua vasten todellisempana kuin koskaan. Suljen silmäni ja kuvittelen hänet vierelleni, käteni hapuilevat tyhjää ja satumainen violetti hohde katoaa heti, kun avaan silmäni.

En tiedä, olivatko ne sinulle vain hetken huumassa heiteltyjä sanoja, mutta minulle ne olivat lupaus. Sinä pyysit ja minä lupasin sinulle. Enkä pääse siitä lupauksesta yli, vaikka tiedänkin, ettet koskaan tule näkemään sen täyttymistä. Pelkään, ettei minusta kaikesta siitä antamastasi hyvästä huolimatta tulekaan mitään. Pelkään, että minulle jää vain ikävä ja elämättömät päivät, yksinäisyyttä hohkaavien päiväkirjojen sivut täynnä rönsyileviä lauseita, salaisuuksia ja tunnustuksia, joita en enää kerro kuin itselleni uudestaan ja uudestaan. 

Me olimme molemmat tarkkailijoita, jotka kuitenkin samalla pelkäsivät toisten pitkiä katseita. Kahviloissa tarkkailimme vaivihkaa, miten ihmiset sitoivat hiuksensa, mitä piirsivät serviettien reunoihin, minkä tuoksuista käsivoidetta hieroivat rystysiinsä, miten ehostivat meikkiään, avasivatko suunsa, kun levittivät ripsaria, mitä kuiskailivat vierustoverille, miten hymyilivät ja haukottelivat, mitä kirjaa lukivat omassa hiljaisuudessaan täpötäyden kahvilan poristessa ympärillä kuin hellalle kiehumaan unohtunut vesi. Oli turvallista tietää, että ainakin yhden uteliaan silmäparin takana oli samanlaisia ajatuksia, samanlaista lempeää uteliaisuutta.

"Sitä ollaan vain pelottavia tuntemattomia muukalaisia toisillemme, eikä toisten ajatuksiin pääse käsiksi kun kaikki on vain hissukseen." Tunsin syyllisyyden pistoksen huomatessani hänen sanojensa kautta, kuinka kohtaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteeni johtuvat pitkälti omasta arkuudestani ja hiljaisuudestani. Hän sai minut hieman nostamaan mustia laseja nenältäni, etten aina olettaisi jokaisen katseen olevan taas uusi yritys nöyryyttää ja alistaa, loukata ja tehdä naurunalaiseksi.

Ehkä olen naiivi lukiessani vieläkin ametisteista, mutta niiden myös kirjoitetaan suojelevan kantajaansa ilkeiltä katseilta ja vastustajilta. Olit minulle ametisti, toimivampi kuin yksikään näistä edessäni kilisevistä kivistä.

On pieni ihme, että edes löysimme toisemme. Pelkäsimme suhteiden katkeamista jo ennen kuin ne edes ehtivät kunnolla alkaa. Pilasimme typerillä ajatuskuvioilla ja turhilla itsesyytöksillä uudet mahdollisuudet ennen kuin ne edes saapuivat kolkuttamaan kotiovelle. Miten omissa oloissaan piehtaroiva lusmuilija muka voisi ikinä ylläpitää mitään kestävää? Kaikkihan lähtevät pois viimeistään siinä vaiheessa, kun puhelimen vastaaja ottaa puheluita vastaan toista viikkoa! On jätettävä, ettei tule jätetyksi.

Vatsanpohjani on täynnä solmuja ja ametistit hikisiä levottomien käsieni puristuksessa. On sääli, että meidänkin orastava alkumme päättyi jo ennen kuin se pääsi kunnolla edes alkamaankaan. Olit silmissäni täydellisen kietova kaikessa hiomattomuudessasi, löysit kodin raadollisesta rehellisyydestä, rönsyilevistä tilityksistä, rujoudesta ja mustasta huumorista. Kannan syyllisyyttä vastaamatta jääneistä kysymyksistä ja viesteistä, vaikka tiedänkin sen olevan turhaa. Loput vain jättävät jäljelle tyhjiön, jossa kaikki sanomattomat sanat ja mitä jos -skenaariot kaikuvat vain omille korvilleni. Olin vältellyt tällaisia musertavia hetkiä niin pitkään, ja nyt tuntuu kuin kaikuisi kaikkien paettujen loppujen edestä.

Silmäni hyppivät poukkoillen pitkin rivejä etsien kuumeisesti jotain mihin tarttua, ympärillesi kun käteni eivät enää yllä, roikkuvat vain orpoina sivuillani. Tumman purppurainen ametisti, timanttejakin suuremmassa arvossa toisinaan. En vieläkään pysty olemaan lukematta ametisteista, etsimättä vielä jotain merkityksellistä mitättömistä yksityiskohdista.

Ulkona voi olla auringonvalon kirkastama kesäpäivä, mutta tämä verhoilla pimennetty asunto tulvii purppuraista sumua. En näe muuta, vain violettia pehmeyttä, joka kietoo ulkomaailman vaippaansa. Jätin menemättä sovittuihin tapaamisiin, olen vain ajatellut sinua. En osaa edes päättää, kirjoitanko tätä sinulle vai sinusta mutta tällainen olen: tyylirikko, siipirikko, nyt ehkä tämän surun keskellä hieman haaksirikkokin.

Tämä ikä on vaikea ikä. Koko maailman huudetaan olevan auki ja tarjolla, mutta entä sitten kun ojennettu käsi ei riitä vaan huitoo pelkkää tyhjää tasapainoisen elämän pettäessä jalkojen alta? Ehkä jokin niistä huomenista olisi ollut sellainen, joka ei enää iskisi heti herättyä piikeillä vastaan. Ehkä joskus vuosien päästä aamut olisivat olleet keveämpiä ja päivien selkärangat koostuneet muustakin kuin korkkiruuvimaisista spiraaleista alaspäin.

Ehkä toisena päivänä, toisena vuodenaikana, toisessa elämässä.

Kuten kerran sanoit: vuodenajat muuttuvat ja niin mekin. Ehkä parin vuoden päästä kukaan ei enää muista, ja minäkin olen unohtanut lupaukseni sinulle. Tai ehkä ametistit ovat sittenkin ikuisia.