Taas alussa

(Novelli, heinäkuu 2011)


Aamuisin pyyhin hikeä otsalta. Kiristän esiliinaa ja kurkin uunin ahnaaseen kitaan, jossa pullat keräävät itseensä kultaista rusketusta. Avattu luukku hönkii päälleni samanlaista kuumaa kuin edellisenä yönä päälleni kiivennyt mies. Napsautan astianpesukoneen päälle ja annan sen hurskuttaa puhtaaksi uneliaiden asiakkaiden kahvikupit, aamucroissanttien muruset ja yön hikiset muistot.

Työkaveri keljuilee alkavasta teini-iästä mustelmaisella kaulallani, mutta olen päättänyt, etten enää ikinä aio jäädä niin hiljaiseksi kuin edellisessä elämässäni. Sitä paitsi olen vihdoin saanut varmuutta ja taitoa vitsailla takaisin tällä vieraalla kielellä. En enää kantele sanakirjaa mukanani vaan olen oppinut päästämään irti sen suomasta turvasta ja heittäytymään turvallisesta satamasta vieraan kielen aalloille. Olen yhä hengissä, opin päivä päivältä uimaan yhä paremmin, ja aina joskus joku ihana ihminen on valmis uimaan rinnallani varmistamassa, että olen turvassa.

Iltapäivällä nojaan päätäni bussin sotkettuun ikkunaan. Ylipainoinen rouva vieressäni ei malta pysyä omalla puolellaan, valtavat reidet liimautuvat kiinni omiini enkä kuule omia ajatuksiani kuurouttavan kälätyksen alta. Katson ohilipuvia maisemia ja tajuan, että tämä kaupunki on ihollani, kirjaimellisesti. Tämä kaupunki liimaantuu kiinni ja ottaa kosketuksensa alle, tämä kaupunki tuntuu. Ja ehkä voisin antaa sen päästä ihoni allekin. Pelkään vain vieläkin päästää ketään tai mitään niin syvälle. Pelkään taas avata sydäntäni ja ihoani liian aikaisin vain ottaakseeni uusia mustelmia vielä haalistumattomien joukkoon.

Nojaan raskaan kotioven kiinni ja napsautan särisevän tuulettimen päälle. Minulla on ahdas yksiö ja keittokomero, jääkaapissa ruokaa ja katossa palovaroitin, joka aina silloin tällöin jaksaa muistuttaa huolimattomuudestani kaiken muun paitsi rinnassa palavan elämän suhteen. Asetan kattilan liedelle ja mietin, kuinka helppoa olisi jos elämälle olisi samanlainen säädin. Joinain päivinä tuntuu, että elämän keittolevyn nupit todella pysyvät kaakossa, enkä osaa tai edes halua kääntää niitä pois päältä. Annan kaiken palaa pohjaan, annan kaiken höyrytä ja syttyä tuleen. Annan kaiken palaa kauan, niin kauan, että kyyneleet haihtuvat höyrynä ilmaan. Ja lopulta keho on niin täynnä savua, että on pakko avata ranskalaisen parvekkeen ovet apposelleen ja vetää keuhkot täyteen ilmaa, nojata koristeltuun kaiteeseen ja katsella, kuinka alhaalla avautuu koko kaupunki ja koko ikävä.

Vapaapäivinä teen pitkiä kävelyretkiä, kuljen läpi ostoskeskusten ja kauppahallien. Vaatekaupoissa hypistelen toppeja, housuja, hameita, niiden helmoja ja vyötärönauhoja, nostelen ja kääntelen mutta en kuitenkaan halua mennä sovituskoppiin. Paljetteja, hileitä, punaista, lilaa, boleroja, ohuita olkaimia, kauniisti uurrettuja kaula-aukkoja. Kokolappuja, joiden äärellä en enää ole varma itsestäni, ääriviivoistani. Minusta on tullut taas hieman epävarmempi, mutta sellaisiahan usein uusien alkujen kohdalla ollaan.

Ostoskeskusten ruuhkien ja hyörinän jälkeen kuljen satamaan katsomaan laivoja ja ikävääni. Niin aina joskus tuhansien kilometrien päässäkin, kodissa joka jäi taakse. Tuijotan tunteja sillan kaiteelta kaukaisuuteen ja tajuan, ettei kaipaus koskaan lopu, ei koskaan. Levoton syke ei koskaan lakkaa, ei itku, eikä juoksu joka kaikuu mukulakivien peittämillä kaduilla öisin. Ja yön kääntyessä suden hetkeksi minä kaadun yhä uudelleen suurkaupungin syliin ja vieraisiin huoneistoihin. Painan kynteni tuntemattoman selkään ja annan matalan äänen olla loitsu joka noituu, tekee taikansa, sitoo minut hetkeen ja käsiraudoilla sänkyyn.

Aamuisin tuijottelen eilisiä meikkejä vieraasta peilistä enkä tunnista itseäni. Yritän noitua esiin viime yön taikaa, mutta loitsu on kadonnut aamun harmaaseen, karannut ulos ikkunasta kauas horisonttiin, jonka ylle aurinko on jo venyttäytynyt koko pituudellaan. Raahaan puisen narisevan tuolin alleni ja lainaan pöydällä lojuvia tulitikkuja, vielä kun löytäisi jostain tärisemättömät kädet. Tunnustelen rikkinäistä yksinäisyyttä ja tätä hetkeä, polttelen tuuletusikkunasta ja mietin, kuka oikein olen.

Joskus iltapäivästä vieras sänky kylmenee muiston tapaan, enkä minä tiedä, puhaltaako lämpöään tähän vai antaako kaiken valua kuin ajan sormien välistä. Kuljen läpi keskustan ja näen paljon pareja, toisiinsa kietoutuneita. Niitä, jotka suutelevat puiston penkeillä ja niitä, jotka kinastelevat siitä, kumpi saa punnita irtokarkkipussin. Ja niitäkin, jotka miettivät mitä leffaa katsellaan tänä iltana kun käperrytään kiinni ja todetaan, että tämä riittää.

Kuinka minäkin haluan taas riittää, haluan niin paljon. Minä haluan, että asiat ovat tarpeeksi. Minä haluan kasvaa kiinni tähän maahan. Minä haluan juuret, niin vahvat että ne lävistävät asfaltinkin. Minä haluan oppia kielen, tavan puhua. En vain sen, mitä yleisesti tai virallisesti puhutaan, vaan myös kielen joka on vain kahden ihmisen välinen. Kielen, jota ei voi kääntää toiselle kielelle rikkomatta sen yksityisyyttä, kauneutta, sillä käännöksen mukana katoaisi sen jännite, salaisuus.

Haluan oppia kielen, joka taipuu kiskoiksi kahden välille, kuljettaa toisen luo. Kielen, joka on tie silmästä silmään, kädestä käteen, huulilta huulille. Kielen, johon on kietoutuneena koko ymmärrys, koko rakkaus. Ja senkin jälkeen kun olisin viimeinen tuon kahden ihmisen kielen puhuja, senkin jälkeen kun ei enää olisi ketään kelle puhua, minä tavailisin, liikuttaisin huulia, sormia, kehoani samaan tahtiin kuin ikävää.

Ja ikävä veisi minut sinne, missä askeleet ensi kertaa ristesivät, pysähtyivät, sinne missä muistot eivät koskaan kylmenneet, sinne missä askeleet viimeisen kerran erosivat. Ikävä veisi kaupungin korkeimpaan rakennukseen, josta näkee koko tämän kaupungin jossa minä elin ja opin. Elän ja opin. Kaiken sen missä tapahtui merkityksellisyys ja kaikki se, minkä takia jaksaa. Ja minä ymmärtäisin olla kiitollinen kaikesta, enkä koskaan lopettaa rakastamista, koska se on tapa ja syy elää. Ja lopulta jossain yläilmoissa tajuaisin, kuinka tuuli ottaa minut silloinkin kun kukaan muu ei enää ota.