Kotiinpaluun aikaan

(Novelli, huhtikuu 2017)

I will remember your small room, the feel of you, 

the light in the window, your records, your books, our morning coffee, 

our noons our nights, our bodies spilled together, sleeping, 

the tiny flowing currents, immediate and forever, 

your leg my leg, your arm my arm. 

Your smile and the warmth of you
who made me laugh again.

– Charles Bukowski

Mitä kertoisin ihmiselle, joka kietoo minut täkkiin keskellä viipyilevää kevättä?
     Kevyt pakkanen läpsii posket punaisiksi ja höyryävä hengitys halkoo punaisen auringon pastellisoimaa aamua. Olen palannut takaisin Helsinkiin vuosien tauon jälkeen, enkä muistanut kuinka montaa kertaa ehdin vaipua epätoivoon ennen kuin hiirenkorvat vihdoin ilmestyvät kuulemaan uikutukseni.
     Mitä kertoisin ihmiselle, joka ohjaa minua läpi liian tutun kaupungin kuin pahoja vuosia ei koskaan olisi tapahtunutkaan? Tuntuu niin tyhmältä kertoa asioista, jotka sulavat toisen läsnäolossa pieniksi kinoksiksi, vaikka joskus ne hautasivatkin alleen ja jäädyttivät persoonallisuuden parhaat puolet elävältä. Kului niin monta pitkää vuotta, joina pelkkä ajatuskin paluusta ajoi keskellä yötä hyperventiloimaan uusien asuinkaupunkien päivystyksiin. Tuimailmeiset hoitajat tarjosivat paperipussia, joihin hengittelin rauhassa ja yritin vimmaisesti toistella, että koti on täällä, koti on täällä, eikä kaupungissa jonne palaaminen tuntui niin mahdottomalta.
      Pohjois-Helsinki huokaa askelien alla, kun kuljemme pitkin viikonlopun rauhoittamia katuja. Hän kantaa olemuksessaan pääkaupungin idyllisimpien osien hehkua. Hän on Käpylä kesän kynnyksellä ja Arabianranta sadonkorjuun aikaan. Vanhankaupunginselkä köyristelee tihkusateen armoilla mutta kenties jo parin kuukauden päästä sekin avautuu sikiöasennostaan ja rohkaisee meitä muitakin sulkeutuneita tekemään samoin.
      Olen vielä tiukalla kerällä kaiken jälkeen, liikkeeni ovat tahmeita ja kömpelöitä. Toisinaan sohaisen häntä kipeästi yrittäessäni ojentaa jäseniäni suoremmaksi. Hänen kasvonsa tummuvat kahviloissa, joissa kerta toisensa jälkeen pyydän anteeksi ailahtelevaa käytöstäni. Olen vain ollut niin väsynyt ja kiireinen, etten aina tajua herkimpien ottavan poissaolevuuteni merkkinä maailmanlopusta. Tai no, vähintään kiinnostuksen ehtymisestä.
     Häpeän, kuten pienenä. Pyydän anteeksi ja kiitän palautteesta. Mutta sen häpeän sekaan on tullut jotain uutta poissaolon vuosilta. Ärsytystä siitä, että osun jo nyt toisen rajoihin.


Tartun häntä vaistomaisesti kädestä, kun ylitämme kadun. Erään kerrostalon parveke on täyttynyt iloisisista juhlijoista, vaikka kevät viivytteleekin ja pakkanen puree pieniä reikiä kehoon. Kaupungin kasvot ovat harmaat ja värittömät talven jälkeen. Jokin niiden uupumuksessa muistuttaa viikonloppua varten eläviä ihmisiä perjantaina, kun arki on syönyt kaikki voimat. Sellaisia, joihin vannoin koskaan liittyväni mutta nyt kuitenkin huomaan jollain tasolla edustavani.
     Hänen kanssaan askellukseni on kevyempi kuin aikoihin, mutta silti jotkin läpikotaisin tutut kulmat saavat koko kaupungin tuntumaan ahtaalta leikkikehältä. Kotiinpalaajat usein kertovat, kuinka kutistuneilta lapsuuden maisemat tuntuvat aikuisena. Kuin liian pieniltä vaatteilta, jotka hiertävät lanteilla ja ratkeavat saumoistaan, kun niitä yrittää nostalgian puuskassa repiä elintasokumpunsa suojaksi.
     Olen turvonnut niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja vaikka toisinaan osaankin jo kantaa vuosien painolastin ylpeydellä, sen seassa muhii pelko siitä, etten enää koskaan ole yhtä pieni ja kokematon kuin ennen. Että paluuta naiiviuden ja ensimmäisten kertojen viattomuuteen ei enää ole. Uusien ihmissuhteiden kynnyksellä en enää ole täynnä samanlaista tyhmänrohkeutta sukeltaa pää edellä kivikkoon vaan köröttelen ja jarruttelen raivostuttavammin kuin sunnuntain seniilikuskit ostoskeskusten ruuhkissa.
     Jos minä olen ojanpenkkaan ajanut vanhus väsyneestä sketsistä, hän seisoo kenties jonkin Itämeren aaltoja halkovan aluksen ruorin takana, hyväpartaisena ja komeana kuin miehet saaristolaisvillapaitamainoksissa. Olemuksessa on hieman kliseisen lähestyttävää perheenisää mutta silmäkulmissa kuitenkin pilkahtelee melankolinen vapaudenkaipuu.
     Hänellä on lentoliput takataskussa ja jossain kohtaa sydäntä tuli, joka on polttanut pahimpia esteitä oman tien kulkijan tieltä. Ulkoisesti hän sahaa töihin samoja ruuhkaisia pääteitä kuin muutkin ihmismuurahaiset, mutta kasvattaa varmaan vähintään kerran vuodessa siivet joilla lennähtää kauas pois täältä.
     Hän puhuu toisinaan siitä, kuinka odottaa ihmisten pian tajuavan, ettei hän ole sitä, mitä esittää olevansa. Haluaisin kertoa, että olen koko elämäni odottanut hetkeä, jolloin on aika riisua maskit. Olen pelännyt sitä koko elämäni; enemmän kuin sen saapumista kuitenkin sitä, ettei tuo hetki koskaan saavu.
     Hänen kanssaan hengitys kulkee niin vaivattomasti. Keuhkot saa vedettyä täyteen, eikä mikään panssari tunnu puristavan niitä kasaan.
      Hän on lähdössä kanssani Ruotsiin tai kenties Espanjaan, ja kyselee innokkaammin kesälomasuunnitelmistani kuin peloistani ja haaveistani. Hänen kanssaan voi sukeltaa niin syvälle keskusteluihin, että ne muistuttavat minua siitä toisesta maailmasta, jonka ehdin jotenkin jo vähän kadottaa.
      Minusta on tullut käytännöllisempi.  Mietin biologista kelloa, perhearkea ja töiden yhteensovittamista vapaa-ajan kanssa. Hän kertoo päätään pudistellen entisestä tyttöystävästä, jonka kanssa ei enää ollut mitään arkisia asioita mielenkiintoisempaa puhuttavaa, ja mietin, kuinka kaukana olen itse väsyneestä ja harmaasta, tylsästä.


Kevät viivyttelee, kuten minäkin. Ärsyttävä kylmyys vaanii aamulla oven takana ja melkein kaappaa toivon kesäpäivistä mukanaan. Sellaista kylmyyttäkö minäkin hohkaan? Huomaan hänen vetäytyvän päivinä, joina en jaksa hymyillä. Hän on intensiivinen ja kertoo suhteidensa syvenneen hyvin nopeasti. Hän ei haluaisi olla aina niin nopea mutta luoja jakoi hänelle jarrujen sijaan ne kauas pois kantavat siivet. Mutta kuten viisaampi filosofi joskus totesi: kuumimmalla rakkaudella on kylmin loppu.
     Hän ehkä luulee viileyttäni ja empimistäni jarruksi, mutta itse kutsun sitä enemmän turvatyynyksi, joka estää meitä rikkoutumasta heti ensimmäisten kilometrien aikana.
     Minulla ei juurikaan ole mielenkiintoa kerätä osiani seinää päin ajaneen suhteen jäljiltä. Aloittamisen ja lopettamisen minä jo osaan; ylläpitäminen on se, missä haluan kehittyä. Osaan jo hypätä pää edellä kymmenestä metristä, näännyttää itseni hengiltä, kerätä sisälleni niin paljon tunteita, etteivät ne enää edes mahdu näin pieneen ihmiseen. Ei minulla ole pulaa kokemuksista, joiden jälkeen päättää sittenkin kokeilla jotain muuta. Minä haluan jo jäädä ja valita yhden vaihtoehdon.
      Sulkea ovia. Sillä niin kauan kuin kaikki ovat avoinna, tuntuu kuin missään niissä ei olisi nimeäni.
      Mikään niistä ei ole kotiovi.


Kun saavumme takaisin hänen asunnolleen, katson haikeasti avainta, jonka hän kääntää lukossa vielä neljän vuoden jälkeenkin. Hänellä on aivan ikioma asunto, kun minä olen vain vaihtanut vuokrasuhteista aina lyhyempiin. Hänen hyllyissään on muistoja elämästä ja seinillä tuliaisia Intiasta. Hänellä on koti, kun minulla on vain koti-ikävä.
     Kuitenkin minusta tuntuu, että hänen kodistaan puuttuu jotain. Eiväthän kai täysin tyytyväiset ihmiset hehku samalla tapaa halua löytää. Täysin tyytyväiset ihmiset nojaavat rennosti taaksepäin mutta hänessä on kaikesta rauhallisuudesta ja tyyneydestä huolimatta jotain hätäistä, jotain kuumeista.
     Levottomasta energiasta huolimatta hänen sylinsä on lepopaikka, johon lasken pääni ja melkein nukahdan siihen kuin kissa, kehräten ja lupaa kysymättä.
     En haluaisi ummistaa silmiäni hänen kanssaan, mutta olen vain niin väsynyt päivien jälkeen. Haluaisin olla lahjakkaampi kertomaan, kuinka hän on niitä ihmisiä, jotka kasvattavat huomaamattaan juuret läpi ihoni ja lähtevät irti vain kivuliaasti, jos ollenkaan.
      Pelkään hänen menevän pois. Hän osoittaa usein piirteitä, jotka minussa vaativat korjausta. Loukkaan poissaolevuudellani, vartaloni kaipaa liikuntaa ja käytökseni johdonmukaisuutta. En etsi tositarkoituksella melankoliaa enemmän kuin etsin miestä mutta silti löydän itseni usein tuijottamasta horisonttiin haikeammin kuin toisen silmiin. Olen oman pääni vanki ja unohdan ympäristöni.
     Kun öisin makaan yksin hereillä mietin kaikkia niitä naisia, joista hän niin vuolaasti kertoo ja joista moni on varmaan kuluttanut samaa kohtaa kuin minä nyt. Kun hän kertoo tähtisilmäisistä ensirakkauksista ja ihaniksi haavekuviksi mielen pohjalle kytemään jääneistä naisista, en oikein osaa sanoa mitään. Mustasukkaisuus puskee päätään vasten rintakehää, vaikka hädin tuskin olemme tunteneet kahta kuukautta.
      Tässä vaiheessa elämää ei enää tulla ensimmäisinä. Tässä vaiheessa elämää tullaan kesken kaiken ja silloin, kun ei enää edes jaksa pitää kirjaa tulijoista ja lähtijöistä. Tässä vaiheessa elämää on hyväksyttävä, että ihmistä ei voi omistaa ja vielä vähemmän hänen menneisyyttään.
      Tässä vaiheessa elämään astelevan ihmisen, kuten kotiinpalaajankin, on hyväksyttävä se, mitä tapahtui minun ollessa toisaalla. Vain siten voi löytää rauhan ja nukahtaa kehot toisiinsa kietoutuneina ilman menneisyyden haamuja siinä välissä.


Haamuttoman yön jälkeinen aamu saapuu raikkaana ja uutuutta hehkuvana. Hän keittää minulle pressopannulla kahvia, ja tutkii uteliaana aineksia, joita heittelen muovikulhoon. Jauhoja, sokeria, kananmunia, jogurttia, mausteita, miksei vähän kaakaojauhettakin. Kaikkea mitä kaapista löytyy, eivätkö parhaat reseptit ole juuri niistä tehty?
     Tai ihmissuhteetkin. Kaikki, mitä meistä jo valmiiksi löytyy. Siinä voisi olla uuden menestysreseptin lupaus.
     Maailma hänen ikkunastaan on kaunis ja idyllinen, samantuntuinen kuin hänkin. Raikkaat sadekuurot ovat pyyhkineet taivaan poikki ja huuhdelleet pörröiset pilviröykkiöt. Nojaan kämmenilläni keittiöntasoa vasten ja nostan katseeni korkealla lentäviin lintuihin. Hän painautuu minua vasten ja kietoo kätensä ympärilleni, suukottaa olkapäätäni. 
     Niin paljon puhutaan lähtemisen vaikeudesta ja uuden kotimaan aiheuttamista sopeutumisvaikeuksia. Harvemmin kuulee niistä kivuista, jotka vihlovat kotikaupunkiinsa palaavien sydämissä.
     Se on haamukipua asioista, joita ei enää ole tai asioista, joita en koskaan saanut. Se on ennakoivaa kipua kaikesta tästä uudesta, jonka pelkään menettäväni. Jälleenrakennuskipua.
     Hänen kätensä on lämmin ja silittää ihoani niin pehmeästi, että on täysin järjetöntä kuvitella sen jättävän mustelmia. Mutta sellaisia pehmeimmät kosketukset ovat; jälkiä jättäviä.
     Aamun pysähtyneisyydessä olemme kaukana ihmisistä, jotka ryntäilevät kiireessä kohti seuraavaa tapaamista, paikkaa, ihmistä, kulkuneuvoa. Tämän hetken ulkopuolella kiire saa pauhata, koneet nousta ilmaan ja junat viheltää viimeisiä kuulutuksiaan. Tämä hetki on ensimmäinen vuosiin, kun minulla ei ole halua ehtiä yhtään minnekään.
     Tähän minä jään, kiireettömään sunnuntaihin ja talven kourista karanneeseen kevääseen, joka pian kerää taas voimansa ja puhkeaa kesäksi.
     Tähän minä jään, tähän hetkeen, kun kahvikuppi kolahtaa lohduttavasti vasten puista keittiöntasoa ja toisen hengitys kulkee tasaisesti pitkin niskaani.
     Tähän minä jään, vaikka tämä kaikki minulta joskus pois vietäisiin. Tämä minulle jää.