I Kesäkuu

Kun suljen silmäni, yritän olla ajattelematta sinua. On olemassa aamuja, jolloin haluan herätä yksin. Ei kuitenkaan vielä yhtä monia kuin niitä, joina tarvitsen muita pukemaan ihon vereslihani päälle.

Verhoja ei voi vielä avata. On liian aikaista antaa valon lyödä läpi suruhunnun. Katselen maailmaa harmaan kankaan läpi ja kuuntelen haikeana muiden tarinoita väreistä, joita sokeutuneet silmäni eivät näe.

Olen suurimman osan ajasta hiljaa mutta en samalla tavalla kuin maatessani raukeana vieressäsi. Ihmiset eivät ymmärrä puhettani. Ääntelen söpösti ja kerron yksityisiä vitsejämme, mutta kukaan ei osaa sanoa mitään.


II Heinäkuu

Kun suru tukkii viemärikaivon, haluaisin soittaa sinut avaamaan sen.

Kodista tuli ensin vain asunto. Asunnosta vankila. Vankilasta pelkojen erämaa. Pelkään hukkuvani kylpyammeeseen tai astuvani miinaan, sängyn syövän minut elävältä.

Roskat haisevat eteisessä, vanhentuneet tuotteet ja kahvinpurut, joista keitetty kahvi kaatui aina kylmänä viemäriin. En kehtaa kutsua ketään sisään, hävettää tämä kaatopaikka, jossa tunteet mätänevät kilpaa jätteiden kanssa.


III Elokuu

On niin kuuma, että unohdan syödä ja poistua kotoa. Makaan koko viikon sängyssä ja teen persoonallisuustestejä toisensa jälkeen. En hyväksy yhdenkään tulosta mutten osaa vastata kysymyksiin toisinkaan.

Ehkä pelkään vain tulla kokonaiseksi. Antaa itselleni nimen ja rajat, joita minulla ei koskaan ollut. Tulla omaksi itsekseni, yksin, ilman muiden apua.

Kun lähdit, veit myös määritelmäsi minusta. Kauniisti päivettyneet kätesi, joiden kosketus kertoi, että minulla olikin kuin olikin ääriviivat.

"All this time you had it in you." Lausun peilin edessä mantroja ja ojennan käteni kevyesti kuin kipu ei painaisi mitään.

Syksyluonnostelmia

(Runo, syyskuu 2012)

ole tänä vuonna juuri sellainen

korostettu karikatyyri,

kirpeän pureva ja sateisen sumuinen

toista häpeilemättä menneiden vuosien kaavaa

nihkeää, kosteaa, keltaista, oranssia, harmaata

vedä päälle kaikki ruskan kliseiset värit,

ne asfalttiin hiljalleen tippuvat hepenet

nuolemassa kosteaa runkoa

ole samalla tirkistelevä tuulenpuuska

Marilyn Monroe ilman pikkuhousuja

vaihda vihreä kuosi pornonpunaiseen

ole se kuuluisan punainen vaate

testosteronihirmuille, raivohärille

joiden on vain pakko ottaa, lupaa kysymättä

ole juuri sellainen

väkivaltainen päiväuni, perverssi fantasia

ole se kornien iskureplojen kohde

se jota vasten painaudutaan ja kuiskataan,

kuinka hyvältä nuo vaatteet näyttäisivätkään

makuuhuoneen lattialla

kiherrä takaisin, riisu muutama rihmankiertämä

mutta tee se hitaasti, jätä tilaa mielikuvitukselle

"stripteasenainen tuo tanssi vaan"

ole tänäkin vuonna juuri sellainen

kaikkien kliseiden äiti:

toinen toisensa jälkeen syttyvät puut

ja lopulta feenikslinnun liekkimeri

tuhka josta syntyä uudelleen

ole rohkeasti kuten kuluneissa runoissa, tässäkin

juuri sellainen runotyttöjen märkä päiväuni

täynnä kiihottavaa kosteaa, mahlaa ja lammikoita

ole liukas, räävitön unelmien pesä

johon on niin vaivatonta työntyä

edestakaisin, pohjaan asti

ole juuri sellainen kihertävä hempukka

kiusoitteleva, ärsyttävä, haluttava

ja kuitenkin myös: vahva, voimakas, alistava

paha mies pimeältä kujalta

harmaa massa painamassa maahan,

asfalttiin, mustelmia hakkaavat kädet

ole säälimätön,

jätä yksin tähtikirkkaaseen kylmään

ensimmäisiin pikkupakkasiin

liian vähissä vaatteissa

ole se armoton hyytävä viima joka nipistää esiin

ne iänikuiset omenanpunaiset posket

nälkäisiä houkuttelevat, pyöreät, mehevät

syntiset herkkupalat joiden takia

tulla syödyksi taas tänäkin vuonna

Valkea kuulas

(Runo, maaliskuu 2011)


kuinka kipeästi voikaan tärähtää
tippuessaan oksiltaan
lakanoiden loputtomaan syliin

ja kuinka sängyn pohjalla maatessa
kaikki kulkee niin saavuttamattomissa
kuinka ruohonkorsienkin päät kaartuvat ylitse
ja kutittaessaan muistuttavat
kaiken naurettavuudesta

käsistäsi jotka jättivät omani
nämä tärisevät, kaipaavat käteni
joilla nyt pilkon yön äärettömyyttä
hedelmäveitsen lohduttomalla terällä
vähän vain pinnalta
kuorin ihoa kuin omenaa

poistan näitä tummuneita laikkuja
joita voi nähdä tippuneiden kyljissä
kukkivien puiden juurella
kaukana taivasta vasten kurottelevista
oksistoista joihin lapsena kiipesin
näillä samoilla käsillä


joilla olen rakastanut
ja päästänyt irti
enkä ole enää juurikaan muuta
kuin ranka, hauras ja katkeava
siemenkota joka haudata maahan
kuten meidätkin

maahan
josta versoaa vielä
uusi alku

Elämänviivastot

(Runo, maaliskuu 2011)


kun nyt kaadun
suorilta jaloin kovalle pinnalle
niin anna minulle säkeistöt
jotka pehmentävät pudotuksen
letittävät hiukset ja ajatukset

anna sanat
ja syy olla hiljaa
anna minulle äänet levyillä
jotka pitävät huolen, taluttavat yli yön
aina aamuun asti

sillä näinä hauraina päivinä
lattia natisee askelten alla
enkä ole enää varma kumpi pettää ensin
maa alta vai minä

anna siis sävelistä kudotun sylin suoja
kitaran kielet seitteinä katonrajassa
saalistaen pahat uneni
ja rumpujen tasainen pauke
hakaten painajaiset tajuttomaksi,

mustelmille ja verille

kuten vartalo
joka nukahtaa

edes täksi illaksi

Soturi

(Runo, heinäkuu 2010)



katonrajassa hirtettynä
raskaiden päivien voitettu paino
tämä talvi ja kevät:



lattialla pala sydäntalvea
heikosti sykkivää, kuiviin vuotavaa
sängyllä revittyjä hiirenkorvia
kuuroutuvia, kuolevia
muuttolintujen tuomat kirkuvat muistot
hiljennettyinä, kaulat katkaistuina


ja minä
yhä hengissä, elossa

tämä on minun voittoni
verenpunainen aika valkoisilla hangilla
joka pian sulaa ja katoaa
kesän viiltävien säteiden myötä

niin, tiedän
pian saapuu taas uusi vuodenaika
joka painautuu hikisenä vasten
nuolee ihoa kysymättä eikä lähde
ja säteillään viiltää ihon punaisille viilloille
syville haavoille

vai olenko se vain minä
joka en enää kestä?

vielä on kuitenkin hetki aikaa
tämä tyyneys ennen uutta myrskyä,
elämää joka puskee päälle niin monin armeijoin
ja aina lopulta tallaa menneen unohduksiin

kuten näidenkin kuukausien painavat ruhot
jotka hiljalleen mädäntyvät
saapuvan kesän helvetillisessä kuumuudessa

Ikävän ilmansuuntia

(Runo, heinäkuu 2010)

Saapua vieraisiin suurkaupunkeihin, värjötellä neonvalojen kajossa, metrojen kolinassa, hapuilla vailla päämäärää vailla suunnitelmaa, puristua pääkatujen aamuruuhkassa, iltapäivätungoksessa, eksyä sivukujien hämäryyteen, hehkuviin kahviloihin, sykkivien baarien humalaiseen pyörteeseen, kurkottautua kohti ojentuvia käsiä, suudella tuntemattomia, päätyä outoihin osoitteisiin, huoneistoihin, kaatua vieraisiin lakanoihin, taipua kosketuksen alla, tuntea päällään paino, ihon mieletön pehmeys. Kaula pienillä mustelmilla, sydän tuhansilla kipeillä puremilla.

Juosta villinä läpi paisteen ja sateen, iho auringonpaahteesta punaisena, housunlahkeet lätäköistä raskaina, työntyä läpi päivien täynnä voimaa, heikkoutta, vihaa, rakkautta. Rakentaa tikkaita, puola puolalta kohoavia, kavuta kohti tähtiä, kurkottaa ja kaatua. Löytää tiensä viimein siihen kauan kaivattuun, ihanaan ja lämpöiseen, kotoisaan syliin, lauhtua, silitysten alla muuttua villipedosta kissanpennuksi, kehrätä, kesyyntyä.

Ikuinen levottomuus sydäntä puristaen juosta niin kauas, etteivät jalat enää kanna, liukua asfalttitarinoista kaukaisten niittyjen syliin, vihreä ruoho selän alla kutittaen laskea ohilipuvia pilviä, etsiä muotoja, eläimiä, kasvoja, kirjaimia, kavuta puiseen kiikkuun, keinua korkeammalle, vanhan maatalon hauraiden seinien sisälle, hiipiä narisevien lattialankkujen ylitse, penkoa vinttihuoneiden salaisuuksia, humaltua rahisevan gramofonin soinnuista, kulkea loputtomien peltojen laitoja hiekkateiden pöly keuhkoja kutittaen, murskaavan hiljaisuuden alla väristen.

Venyttää maailmojensa rajoja, työntää niitä äärilleen, rikkoa, poksauttaa, repiä päästäkseen taas uusiin maisemiin.

Eksyä lumilinnoihin puuterilumi poskia punertaen, lyhtyjen pehmeä hohde kaamosta pilkkoen, kääntyä vaaleneviin päiviin, sulaviin hetkiin joissa kevät repii railoja jäänpintaan, herätä kesäparatiiseihin, aavojen peltojen reunoille, valua sateen mukana tulviviin syksyihin, sumuisiin harmaisiin iltoihin, kohota tulikuuman teekupin höyrykiekuroiden mukana kohti pilvilinnojen pehmeyttä, varovasti kohottaa taivaankantta, karata kaukaisiin tähtiin, etäisiin galakseihin.>

Uusi jääkausi

(Runo, maaliskuu 2008)


ääriviivoillani tuli ja jää
piirtävät esille kaiken ja vieläkin enemmän
mutta ainoa mitä kaipaan, on kosketus

näillä lämpötilaeroilla
oli niin helppoa olla naurettava,
luulla kangastusta kodiksi
luulla tulleensa perille

olen kulkenut kauas ja kauemmas,
kaipauksen äärirajoille asti
vaikka ethän sinä oikeastaan
tullut edes puolimatkaan

tänään sinä katoat taas ja minä
hajoan puuterilumeksi asfaltille
hajoan ja silti olen vielä
juuri ja juuri niin elossa että tajuan:

minulle jää palohaavat ja paleltumat

minulle jää ikävä

ja kamalinta on tajuta

Morsetuksen alkeita

(Runo, heinäkuu 2007)


tulipunaisen vessanlukon alla minä kirjoitan
kuuluisia viimeisiä sanoja nyrkkini sisään
ihoni kiristyy rystysille valkoisempana kuin koskaan
niiltä liu’un yhä lähemmäksi raapaisupintaa
jonka urissa leikkii mieleni miljoonia pyromaaneja

palan ja palan
kivijalkaan saakka
minä palan

ja keräisitkö sinä, kasaisitko minut kämmenellesi
vaikka pöllyän enkä pysy kasassa
kuuntelisit epätasaiset rytmini ja painaisit pääsi
siihen kuoppaan jossa kuulet änkytykseni

jos nyt vain painaisit pääsi ihan hiljaa rinnalleni:
kolme lyhyttä
kolme pitkää 
kolme lyhyttä

Seuraavalla hengenvedolla

(Runo, kesäkuu 2007)


laiturilla yksinäisyys sikiöasennossa
enkä kasta edes varpaita
päiviin jotka lähetetään postikortteina Espanjasta
baarijonot, värivalot ja nauru
mustelmilla ja hukkuneena pallomeressä

minulla ei ole enää kolikoita toivomuslähteeseen
niille kolmelle sanalle
kuiskattuna iholla
kirjoitan vihdoin hiljaisuuteni kaunolla
terveisiä sieltä missä linnut lentävät liian matalalla

älä pelästy kun muste tahrii kädet
sillä kesälläkin olen lokakuu
sen sumu paidassa kuin viime vuodet silmillä
tänään en tarvitse peiliä tuplatakseni kyyneleet

ja vihdoin sataa
vihdoin sataa