(Novelli, toukokuu 2017)
mä muistan sen kirkkaan päivän,
sen kesän ja sen valonhäivän
– Aknestik
On olemassa valoja, pieniä säteitä, joita metsästää koko elämänsä. Ne saapuvat kevään kynnyksellä ja katoavat kesän valkeiden öiden alle. Ainoa häkki, johon ne saa pyydystettyä ovat haperoreunaiset muistot vuosia sitten taaksejääneen opiskelukaupungin kaduilta. Siinä levottomat parikymppiset ovat rauhoittuneet hetkeksi ja seisovat suihkunraikkaina pienellä parvekkeella. Valo siivilöityy pitkän talven likaamien ikkunoiden lävitse ja linnut laulavat sisääntulomarssia kesään.
"Kirjoita musta," hän pyytää vuosien jälkeen.
Totuus on, että olen unohtanut paljon niistä kiihkeistä vuosista. Niiden aikojen vauhtisokeus on tehnyt muistoista kuin moottoritien varrella olevia maisemia: ohikiitäviä kuvia, joiden yksityiskohtiin ei ehdi tarkentaa. Aina oli niin kiire kokea ja tehdä, mennä ja tulla. Ottaa kiinni ne teinivuodet, jotka itsellä menivät sairastaessa. Olin niin monta vuotta kipeä, että valoon vihdoin astuttuani en osannut olla aloillani. Ahmin kokemuksia kuin nälkiintynyt ruokaa.
Toinen totuus on, että meidän välillämme ammottaa nyt tyhjä tila. Emme ole törmänneet ryminällä toisiimme vuosiin. En tiedä mitään siitä elämästä, jonka hän sanoo kuluvan milloin Thaimaassa, milloin Hollannissa tai Miamissa. En tiedä elämästä omistusasunnossa tai pitkistä työpäivistä, vielä vähemmän tavoista, joilla arki maistuu joltain muultakin kuin kiireessä keitetyltä kahvilta ja aikaisilta herätyksiltä.
Kun hän pyytää minua kirjoittamaan itsestään, haluaisin kysyä, kenestä. En tiedä nykyversiosta mutta en kovin paljon enempää sen ajan muovaamasta henkilöstä, jonka kanssa riitelin ja nauroin niin usein.
Hän ei kertonut minulle paljoakaan itsestään; hän oli ihminen, jonka kanssa piti elää ja kokea, että oppi tuntemaan. Ei hän juurikaan kertonut ajasta ennen tai asioista, joista hän piti ja joista ei.
En osannut lukea häntä. Hän piti pokkansa eikä ilmaissut minulle helposti tunteitaan - mitä nyt joskus jälkeenpäin saattoi töksäyttää, kuinka vihainen oli minulle joistain sanoistani ja teoistani. Vain joinain harvoina hetkinä kuvittelin näkeväni silmien kostuvan tai äänen hieman kiristyvän, mutta ihmiset usein näkevät sitä, mitä haluavat nähdä.
Tai ehkä minä en vain osannut kuunnella tai tulkita häntä oikein. Kuinkakohan monet kerrat toin mukanani jotain makeaa kahvin kanssa ja aina siinä oli pähkinää, jolle hän oli vaarallisen allerginen? Olisin hyvin voinut tappaa hänet, ihan vain huolimattomuuttani. Ei kai siinä mielessä ihmekään, että tällaisen ihmisen kanssa on vähän varautunut.
Toivon, ettei hän enää ole minulle kovin vihainen niistä vuosista.
Minä olen aina temponut ovia, joita ei saisi; pohjaton uteliaisuus kurisee jatkuvasti vatsassa eikä anna rauhaa. Hän vaikeni niin usein, että turhauduin ja siirryin lopulta kurkkimaan ikkunoista, joista näki sisään. Hän oli kokenut suuria suruja ja iloja, mutta en ole varma, oliko hän käsitellyt niitä loppuun asti. Toisinaan yritin kysyä, miltä tuntuu menettää yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässään, mutta tunsin jatkuvasti talsivani maaperällä, jolle en ollut tervetullut.
Meidän yhteinen maaperämme oli jotain muuta, kiireettömät iltapäivät ja huolettomat opiskeluvuodet. Emme juurikaan jakaneet mitään sen syvällisempää tai tukeneet toisiamme elämän käännekohdissa; kohtasimme vain silloin tällöin opiskelupäivien lomassa. Se kuulostaa pinnalliselta, mutta varsinkin näin työelämän kiireiden kuristamana tajuaa, ettei ole suurempaa rikkautta kuin aika, jonka voi antaa toisille ja itselle.
Istun pöydän ääreen ja avaan läppärin kannen. Valo kurkkii sälekaihtimien väleistä toukokuussa, kun oudot lumisateet peittävät hiirenkorvilla kyyristelevät puolialastomat puut. Takatalvesta huolimatta tunnistan sen silti sisarukseksi toukokuulle, jonka keskellä kerran kasvoi kesää aavisteleva valo.
On edelleen niin kiire. On kiire kokea ja on kiire saavuttaa yhteiskunnan asettamat tavoitteet. Siksi teen käsistäni kupin, johon pyydystän muutaman säteen muistuttamaan pysähtyneistä hetkistä. Ne karkaavat heti, kun nousen tästä tai päivä menee pilveen mutta joidenkin asioiden suhteen riittää, että ne edes toisinaan vierailevat luonani. Tai edes joskus olivat olemassa.
Hän on edessäni hohtava tyhjä ruutu ja yksinäisenä vilkkuva kursori. Kun yritän kirjoittaa hänestä, keksin vain kymmeniä erilaisia tapoja ilmaista, kuinka en tiedä hänestä oikein mitään.
Voin kuvitella, että välillämme on nykyään vain tyhjilleen jäänyt huone, jossa kerran kohtasimme, nukuimme ja riitelimme, nauroimme ja puuduimme. Nyt hän antaa minulle vapaat kädet sisustaa se haluamakseni. "Kirjoita musta."
Tuntuisi jotenkin pyhäinhäväistykseltä läiskiä sen seinille omia lempivärejäni tai kantaa sisään vain itseäni miellyttävä järjestys.
Siksi kastan kynän kärjen Amelién värimaailmaan, josta hän kerran yllätyksekseni sanoi pitävänsä. En ehkä muista pähkinäallergioita mutta muistan tällaiset asiat. Muistan lämpimät ja kylläiset sävyt, punaista ja keltaisen häivähdyksiä siellä täällä, vihreää joka kasvaa muiden värien väleissä kuin sammal. Kalpeat seinät heräävät eloon, kun lätkin värejä niille hitaasti elokuvan melankolisen musiikin tahdissa.
Katson sisään luomani huoneen oviaukosta ja kokeilen sen kestävyyttä kengänkärjellä. Lattia naukaisee raukeasti kuin jokin eläin pitkien talviunien jälkeen. Ojennan käteni, johon aikoinaan vangitsin kiirettömien kesäpäivien valon, lasken sen tekemään taikojaan.
Valo tekee sinkoilee hetken levottomana ja kivistää silmiä, kuten kevään valot yleensä tekevät. Sitten se rauhoittuu, laskeutuu kullaksi huoneen seinille ja saa muistot hohtamaan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen.
Toisinaan ajattelen kiireettömyyden kuuluvan vain lapsuuden ja vanhuuden etuoikeuksiin. Lapsena on aikaa löytöretkeillä ja katsoa naapurustoaan niin, että se herää eloon uutena maailmana kuin Kolumbukselle. On aikaa metsästää valonsäteitä kämmeniin tai sadepisaroita kielelleen. Kotona vietetään vielä kiireettömiä lauantai-iltoja, jolloin voi istua saunapuhtaana ja punakkana kylki kyljessä toisten kanssa, eikä elämä ole vielä vienyt tärkeitä ihmisiä muihin osoitteisiin niin tässä maailmassa kuin siinä toisessa.
Sitten tulee tummia vuosia, jotka jyräävät telaketjuillaan alleen kaiken herkkyyden. Likaisten ikkunoiden ja tummuuden lävitse siivilöityvä valo unohtuu. Ja kenties vasta vanhoilla päivillä on aikaa istua kiikkutuoliin ja muistisairautta odotellessa kerrata niitä kokemuksia, jotka muovasivat elämästä sellaisen kuin se on.
Ajattelin opetella muistamaan ja arvostamaan pieniä hetkiä ennen sitä. Minulle aika on suurempaa rikkautta kuin materia. Kiire tekee minut tyhjäpäiseksi ja päivät hedelmättömiksi, sellaisiksi ettei ole oikein mitään muuta sanottavaa kuin valituksia kiireestä ja stressistä ja loputtomista velvollisuuksista.
Siksi palaan nyt niin kovasti niihin hetkiin, jolloin ei ollut mitään tekemistä tai minnekään menemistä. Ne ovat pakohetkiä ja muistoja, joista voi kuvitella versovan aivan uuden maailman, kenties Amelién kaltaisen.
En tiedä onko meidän välissämme muuta kuin lämpimät hymyt ja kohteliaat muodollisuudet: kiitos hyvää, entäs sulle? Sellaista sattuu, kun on kiireitä. Tulee uusia ihmisiä ja työpaikkoja, emmekä enää palaa sille yhteiselle maaperälle, opiskeluvuosiin ja leppoisin kesäpäiviin. Ne hetket eivät enää ole merkitseviä elämän suunnan kannalta; ne ovat asioita, jotka vain toisinaan häilyvät kuolleessa kulmassa, jos sen muistaa tarkistaa.
Mitä kovempaa elämässä ajaa, sitä helpommin tällaiset asiat unohtuvat. Hän ei muutenkaan vaikuta kovin nostalgiselta ihmiseltä. Hän keskittyy siihen, mitä on tässä ja nyt. Minä mietin aina, mitä voisi olla, miltä tulevaisuus voisi näyttää. Kumpikaan ei erityisemmin muistele mennyttä; mitä nyt toisinaan mietin, jäikö minun jälkeeni tyhjä tila vai umpeutuiko se heti.
Kuitenkin vannon, että joinain päivinä katsoessani peiliin voin nähdä niiden kiireettömien kesäpäivien hehkun syynä orastaviin ryppyihin silmäkulmissani.
"Onks se jo valmis?" hän hoputtaa, kun en vieläkään ole löytänyt aikaa kirjoittaa hänestä. Ärsytän häntä saamattomuudellani, varmaan ihan yhtä paljon kuin aikoinaan ärsytin ailahtelevaisuudellani. Olen nykyään tasaisempi ja kypsempi, mutta tiedän silti olevani hänelle merkityksellinen vain siksi, että osaan edes jotenkin kertoa tarinoita. Tarinoista hän pitää mutta ei kuitenkaan tarinankertojista.
Hänen kärsimättömyytensä tuo tunteen siitä, että kiire on soluttautunut kaikkeen. Siksi haluan antaa jotain kiireetöntä, muistutuksen kuolleen kulman muistoista.
Joten pysähdy. Katso hetki taaksesi. Unohda se, mikä odottaa edessä. Älä ahmi, älä kiirehdi, älä yritä kokea enemmän kuin elämässä on sille aikaa. Kuvittele, ota tämä hetki sisään kaikilla aisteilla.
Kuvittele, että on aikaa.
Kuvittele, ettei ole kiire.
Kuvittele halvalla ostettu käytetty auto, rapistunut maali ja nuhjuiset penkit. Moottori köhäisee, kun avain kääntyy lukossa, ja kuuma kesäpäivä saa koko rotiskon muistuttamaan saunaa: tukalaa tilaa mutta kuitenkin paikkaa, jossa on aikaa vain olla ja latautua.
Koivut roikottavat vaaleanvihreitä oksiaan, ja kuuset nousevat sahalaitaisina vasten vaaleansinistä taivasta. Pilvet ovat niin ohutta harsoa, että niitä tuskin edes huomaa. Aurinkolasit saavat kirkkaan kesäpäivän näyttämään vielä täyteläisemmältä, kenties hieman elokuvamaiselta ja vähän epätodelliselta.
Ratti pyörii varmasti käännöksissä ja moottoritie humisee renkaiden alla. Aamuruuhkat ovat sulaneet kesäauringon paahteessa pieniksi kinoksiksi, eikä autopaikkaa tarvitse metsästää kun määränpäätäkään ei ole. Ajaa voi minne vain.
Kesäpäivien korkealta loistava valo osuu reisillä lepääviin käsiin, eikä kämmeniä tarvitse sulkea sitä pyydystääkseen. Siinä se pysyy eikä lähde pois.
Kun ikkunat rullaa auki, vaaleanvihreän kesän tuoksu kiemurtelee sisään ja kietoo pehmeät kätensä koko kehon ympärille. Niiden otteessa unohtaa, mitä piti tehdä tai minne piti mennä. Ne ovat turvalliset kädet, joiden lohduttavuuteen mahtuu koko elämässä rispaantunut ihminen.
Niihin mahtuu kaikki oleellinen. Se kesä ja se valonhäivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti