Toivon paremmalla puolella

(Novelli, heinäkuu 2015)

"Never trust a survivor," my father used to warn me,
"until you find out what he did to stay alive."
 – Kurt Vonnegut, Bluebeard

Kolmelta päivällä aurinko katsoo olkansa yli viimeisen kerran. Ikkunan karmit ovat kovia kyynärpäiden alla ja valtateiden humu hotkaisee lintujen viserryksen sisäänsä. Intialainen ruoka haisee kirjoituspöydällä pulleiden kärpästen ilona. Folioihin jämähtäneen mössön kuvottava haju estää sitä painumaan unohduksiin. Monta päivää pilaantuneen olemassaolon pieniä iloja. Kukaan ei enää koskaan käy sen kimppuun kuola valuen mutta pahennusta voi vielä aiheuttaa. Toiseksi paras vaihtoehto ennen luovuttamista, unohduksiin painumista.

Talojen kattojen takaa leijuu pilviä, joiden suupielissä kareilee pahoja aikeita. Niiden pumpuliposkista voi lukea nälän, joka ei lähde syömällä, niiden kuivista silmistä janon, joka ei katoa juomalla. Ne ovat täynnä halua, joka leijuu uhkaavasti pääni yläpuolella. Päiviä ne ovat valmistautuneet iskuunsa ja keränneet joukkojaan. Puhtoisen valkoisesta likaiseen harmaaseen ja lopulta vaativaan mustaan. Pelkäätkö jo? Piiloudutko suojaan, juoksetko karkuun kuin hätääntyneet saaliit? Naurahdan ääneen, kun ajattelen paniikin puhkomia silmiä ja pakokauhun jähmettämiä aivoja itsensä paljastaneen uhkan edessä.

Epätasaisiksi pureskellut kynnet raapivat kalpeaa käsivartta. Sateen voi tuntea jo. Seuraavalla uloshengityksellä se valuu kuolaisena pilvien suupielistä. En ole niitä, jotka juoksevat karkuun ja sulkevat tuulessa narisevat ikkunat vauhdilla ennen kuin myrskyn saapumista. Ikkuna on muutenkin pakko pitää auki, muuten tämä huone on kuin suljettu neliö. Kaikki talon peilit on peitetty. Ne kutsuvat nyppimään loputkin kulmakarvat, puristamaan jokaisen tiukassa istuvan mustapään ja sisäänkasvaneen haivenen.

Minulla ei ole nälkä, ei oikeasti. Haluan vain ilman todellista tarvetta. Minä olen Hannu ja minä olen Kerttu, vähintään kaksi suuta, jotka hotkaisevat piparkakkutalon kerralla kitaansa. Minä olen pohjattomat silmät ja viidenkymmenen litran roskasäkiksi venynyt vatsalaukku. Minä olen niitä, joille annettiin syntymässä musta aukko. Haluan sisääni maailman, galaksit ja planeetat. Minun tarina alkaa suusta, joka parkuu ruokaa sisäänsä. Kun se aukeaa ensimmäisen kerran, se ei enää koskaan osaa pysyä kiinni. Mitä tahansa menetänkin, ruokahalu ei koskaan katoa.

Kerran totuus oli, ettei ihmisellä ole moraalia niin kauan kuin hän on nälissään. Nyt uskon, ettei ihmisellä ole mitään, jos hän ei ole nälissään. Ilman nälkää en kaipaa tämän huoneen ulkopuolelle. Ilman nälkää luontoa ei tuhota valtateiden takia eikä katujen varsilla ei kasva supermarketteja. En tee itsestäni kunnollista, jos se ei tyydytä jotain tarvetta sisälläni. Kaikki alkaa nälästä ja kaikki loppuu kylläisyyteen. Kylläisenä en yritä enää, kipuan pinkeän vatsan kanssa sänkyyn ja torkahdan vain herätäkseni avaamaan jääkaapin uudelleen.

Nälkä estää minua kuolemasta tylsyyteen. Nääntyneet ihmiset eivät ole kyllästyneitä, eivät samalla tavalla kuin kylläiset. Kylläinen ja kyllästynyt, ei ihme, että ne ovat niin lähellä toisiaan. Kylläiset ihmiset ovat unohtaneet, miltä tuntuu selviytyä. Miltä tuntuu kaivata, nääntyä, rukoilla, anella, piehtaroida kuumeen kourissa, miltä tuntuu uhrata perheensä ja rakastettunsa, miltä tuntuu tehdä sopimus paholaisen kanssa, miltä tuntuu luvata enemmän kuin voi koskaan antaa.

Selviytyminen on todellista elämää. Täysillä elettyjä päiviä. Intohimoa ja arvostusta. Kurnivaa kipua. Onko mitään kuvottavampaa kuin itseensä tyytyväisen pulleat posket ja autuas hymy ilman pienintäkään lupausta teroitetuista kulmahampaista? Kuinka sellaiset voivat ikinä voittaa tummien pilvien pommikonemuodostelman muuten kuin pakenemalla raukkamaisesti kaikilla mukavuuksilla varustettujen kotiensa suojiin?

Mikään herätyskello ei räväytä ihmisiä hereille kuin sänkyyn asti tunkeutuva sota, jota ei voi sulkea sälekaihtimien taakse tai hiljentää kaukosäätimellä. Sodassa on lupaus korkeampien ominaisuuksien tavoitteluun, itsensä ylittämiseen. Ei se oli samanlaista puutetta kuin rauha, jonka eteen ei enää edes tarvitse nähdä vaivaa. Rauha on sietämättömintä pysähtyneisyyttä. Sodassa voi sentään hyökätä ja puolustautua; rauha tunkeutuu sänkyyn, makaa laiskanpulskeana hylkeenä vierellä ja vie suurimman osan peitosta. Ei havahdu, vaikka potkin sitä kylkeen ja vähän päähänkin, murran sen typerän nenän.

Rauha on aseista riisuva pakkopaita, jonka varmakätiset miehet pukevat päälleni toisinaan. Älä taistele vastaan, älä puolustaudu, antaudu, rauhoitu. Ne leikkaavat kynteni nysiksi, etten raapisi itseäni syvemmille naarmuille. Ne puhuvat tyynnytellen ja yrittävät välttää taistelun. Ne puhuvat tiikerille sisälläni kuin kissanpennulle, kis kis, tule luokse, kuin kesyttäminen olisi olemisen korkein tavoite. Ole rauhallinen niin pääset vapaaksi. Vain kesyt pääsevät häkin ulkopuolelle, vain kiltit saavat luvan poistua.

Kukaan ei enää edes yritä, kun tie vapauteen aukeaa antautumalla ja tavoitteisiin pääsee taisteluitta. Sarjamaratonit käyvät urheilusta ja noutopaikan ruokalista taistelusta: samaa kuin aina vai samaa kuin aina uudella kastikkeella? Tähän pitäisi olla tyytyväinen. Itseensä pitäisi olla tyytyväinen. Pitäisi olla niin saatanan tyytyväinen. On sairautta olla hyväksymättä itseään. Vääristynyttä seisoa peilin edessä ja miettiä, kuinka tulla paremmaksi. Mielipuolista näännyttää itseään, kun voisi opetella rakastamaan jokaista helposti urheilulla korjattavaa vikaansa ja kutsumaan läskejään kurveiksi. Viimeiset villit asuvat häkeissä.

Ojennan käteni ulos sateeseen ja mietin hyppäämistä. Pahin synti on karata tästä maailmasta ja kasvattaa etumatkaa muihin. Jalkojen on pysyttävä samalla viivalla koko maailman kanssa. Etumatkaa kutsutaan etuoikeudeksi, josta on luovuttava. Ei ole reilua käyttää koko potentiaaliaan ja nousta muiden yläpuolelle. Ei ole reilua voittaa, sillä häviäjille voi tulla paha mieli. Tässä maailmassa kaikkien pitää saada mitali, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki, vaikka kaksi ynnä kaksi ei oikeasti olekaan viisi. Hyvästä yrityksestä pitää palkita, ja minut kannetaan ulos luokasta kun nauran alkeellisimmassa yhteenlaskussa epäonnistuneelle idiootille.

Missä vaiheessa aikuiset taantuivat kasvatuksessaan lastenlorujen tasolle ja tyytyivät taputtamaan kauhukakaroidensa päitä pelkällä toiveajattelulla: älä tule paha kakku, tule hyvä kakku? Kesyt syödään elävältä ennemmin tai myöhemmin. Löllyvän pehmeät arvot katoavat vielä pureskelematta tulevien sukupolvien kitaan. Sillä nälästä kaikki on aina alkanut ja tulee aina alkamaan. Kurnivasta vatsasta, joka tulee aina voittamaan hyssyttelevän kesyttämisen. Todellinen suu täynnä kulmahampaita ja makunystyröitä tulee aina repimään väkisin piirretyn hymyn, joka huumatun apinan lailla ahmii itsensä säyseäksi, nälän eloon herättävän tunteen unohtaneeksi palleroksi.

Aurinko ei ehkä palaa enää. Ainakin toivon niin. Jonain päivänä se vielä viipyy niin pitkään, että odottaminen tuntuu nääntymiseltä. Ei ole turvapaikkoja tai karkumatkoja, joilta palatessa kaikki on samoin kuin aina ennenkin. On vain nälkä ja odotus ja kasvava tuskaisuus, joka herättää kaikki aistit eloon. Kesyt vihdoin ymmärtävät, ettei villiksi kasveta yhdessä yössä. Villit eivät anna periksi ja itke paniikissa monotonisuudestaan karistettujen päivien arvaamattomuutta. Villit eivät kavahda toisten uhraamista korkeampien päämäärien hyväksi. Nälkään todella tottuneet tietävät, miltä tuntuu kun keho syö itseään ja sydänlihas pienenee hauraaksi ja heikoksi. Nälkäiset tietävät, miltä tuntuu vastustaa halua upottaa hampaansa, kyntensä, kielensä ihonsa alle.

Taistelutta antautumisella on hintansa, jonka hyväksyy vasta kun ymmärtää, ettei kaikkeen ole varaa. Kaksi ynnä kaksi ei ole viisi, koska jo neljä on toisinaan vähän siinä ja siinä. Kun on aina antanut helpolla periksi haluilleen, epämieluisan todellisuuden hyväksyminen ei ehkä koskaan täysin avaudu. Periksi helpolla antaneiden katse liitelee korkealla idealiasmin taivaalla mutta ei kuitenkaan näe omaa nenäänsä tai yhtä päivää pidemmälle. Kaiken pitää tapahtua nyt, taivaan on laskeuduttava heidän luokseen hetkessä. He eivät osaa odottaa. He eivät usko kärsimyksen kaunistavaan voimaan, koska kaunis voi olla ilman ponnistuksiakin, kunhan vain päättää niin.

Nopea ja pinnallinen tulee aina jäämään hitaan ja syvällisen jalkoihin, kun aurinko viipyy tarpeeksi kauan. Maaliviiva ei ole mielipide. Se on pitkän matkan päässä häämöttävä kangastus, joka ei välttämättä koskaan konkretisoidu. Mikään ei ole selvää, sen hyväksymisestä alkaa todellisen selviytyjän luonto.

Sota voi aivan hyvin puhjeta jo huomenna mutta sekään ei ole koskaan täysin varmaa. Mustien pilvien vatsat kurnivat mutta nälkää oppii sietämään, vaikka edessä höyryäisi katettu pöytä. Kun oppii poistamaan itseltään oikeuden tyydyttää nälkänsä, todellinen tie taivaaseen aukeaa. Enkä tarkoita paaston jälkeen aukeavaa suuta, joka löytää jumalaisen nautinnon suklaalevystä. Jokaisen supermarketin hyllyiltä löytyvään suklaaseen uppoavat hampaat eivät tiedä mitään viipyvän maailman puutarhoista.

Levitän raavitut käteni sivuilleni ja suljen silmäni. Olen valmis odottamaan, en kaipaa välitöntä nautintoa tai varmuutta. En välitä asioista, jotka voi saavuttaa vain ojentamalla kätensä. Jossain pilvipeitteen seassa on oltava repeämä, josta pääsee murtautumaan tämän maailman tuolle puolen. Tietysti ne sanovat, ettei ole muuta varmaa kuin tämä maailma mutta en luota yhteenkään, joka tyytyy tarrautumaan lähimpään kohteeseen. Niin tekevät vain hukkuvat, toivonsa jo menettäneet ja viimeisiin oljenkorsiin tarttuvat. Todellinen selviytyjä elää mieluummin toivolla kuin toisten hyväksynnällä. 

En kaipaa otetta, en typeriä päitä säälistä silittäviä käsiä tai riehuvia vartaloita taltuttavia muskeleita. Kaipaan pilvien takaakin tuntuvaa vetovoimaa, joka ei koskaan näyttäydy mutta saa lupaamaan: olen tulossa, olen tulossa.

Uudeksi on pienet tytöt tehty

(Novelli, heinäkuu 2015)


Siniseen sekoittuva punainen ja vihreää nuoleva keltainen. Kun ajattelen meitä, ajattelen tuulikellon lailla heliseviä värejä. Ajattelen astraalimatkoja lakanoissa piehtaroiden ja hämyisten seksiklubien kaltereilla suojattuja sänkyjä. Ajattelen synestesiaa, jonka tunnen ensimmäistä kertaa muutenkin kuin tietokirjojen sivuilta.

Kuolleita sanoja pursuilevien tietokirjojen aikaan minun vartalonikin oli aivan erilainen. Rintani olivat hävettävän pienet ja ihoni niin kalpea, että sitä oli piiloteltava auringolta ja katseilta. En kävellyt alasti muiden nähden tai antanut kenenkään tutkia kehoni yksityiskohtia. Ajatus ihmisten tahmeista sormenjäljistä pinnallani tai tuoksusta vaatteissani sai minut kavahtamaan jokaista lähelle kumartuvaa. Kävin suihkussa monta kertaa päivässä ja tuhlasin luontoa pesemällä lakanoita huomatessani yhdenkin tahran.

Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin sekoittunut minuun tavalla, jolla vesivärit sulautuvat toisiinsa. Muut ihmiset olivat häiriötekijöitä, jotka tunkeutuvat yksinäisyyteeni. He rymistelivät sisään kuin elefantit tai sahasivat katseillaan luuhun asti niin, että meni aina viikkoja ennen kuin parannuin entiselleni. Makasin vuotavana sängyssäni ja pelkäsin halvaantuvani seuraavasta kohtaamisesta pysyvästi. Valvoin tuhansien laskettujen lampaiden keskellä ja kuuntelin, kuinka höyryveturi pääni sisällä puuskutti yhä nopeammin ja nopeammin. Se lähestyi ulvoen kohti pääni pimeimpiä onkaloita, joissa saattoi odottaa kallioseinämä ja varma loppu. Istuin ikuisesti lisääntyvien lampaiden keskellä ja olin varma, että pian juna suistuu raiteilta ja matkustajat kuolevat, tulee maailmanloppu, meteoriitti ja tuomiopäivä.

Kun nyt asetun sängylle, raiteiden kolina sulautuu pehmeästi kattoon piirtyvien kaleidoskooppikuvioiden joukkoon. Yritän paikantaa mieleni höyryveturin tämänkertaista reittiä mutta pimeydestä takaisin tuijottaa vain unettomuuden karsinassa määkivät lampaat. Tunnen tärinän kehossani ja katson, kuinka lampaiden kiiluvat silmät jäävät sekunti sekuntilta kauemmas. Ojennan käteni vaistomaisesti niitä kohti mutta höyryjuna on jo hotkaissut minut syvälle vatsanpeitteisiinsä. Liikun sen sisuksissa kuin kohtuun suljettu sikiö, tunnustelen ihmeissäni pehmeää kudosta, jonka junan kova, metallinen kuori kätkee sisälleen. Heiluttelen kalpeita raajojani ja valmistaudun vaistomaisesti pian koittavaan kipuun, joka vihloo keuhkoissa uuden ilman täyttäessä ne ensimmäistä kertaa.

Maassa, jossa tapasimme tuuli kulkee ilman esteitä. Se laukkaa ilman kuolaimia läpi tasaisten katujen eikä kohtaa jyrkkiä ylämäkiä, viettäviä alamäkiä. Nyt sama pannukakkumaasta puhaltava tuuli heittää vaunut matkalle kohti korkeuksia. Veturi puskee hetken nokkaansa vasten taivaankantta, joka narahtaa auki kuin Eila-mummin vintin ovi lapsuuden muistoissa. Kurkistan varmuudeksi olkani yli, ettei kukaan vain seuraa ja tunnen, kuinka oven takaa tihkuva maailma maalaa kalpean ihon kimmeltäväksi ja tylsyyden tylpistämät aistini teräviksi.

Taivaankannen takana tie lapseksi avautuu eteeni leveänä ja esteettömänä. Tavarataloihin eksynyt pikkutyttö juoksee kohti kynnyksen yli astunutta vartaloani ja halaa minua tiukasti, kuin olisin viimein saapunut hakemaan häntä. Tuijotan hämmentyneenä innosta palavia silmiä ja lupaan kysymättä, etten enää koskaan jätä häntä taakseni. Otan tytön syliini ja annan hänen imeytyä rintakehäni läpi osaksi minua. Kipu vihloo keuhkoissani, kun tyttö nauraa aikuisuuden järkevöittämille sisuksilleni ja potkaisee nauraen kumoon kyltin, jossa käsketään ajattelemaan ennen tekemistä.

Annan tytön myllertää ja penkoa, tehdä taikojaan arjen harmauttamassa kehossani ja rakentaa kotikutoisia majoja sydämeni oksistoihin. Annan hänen kuljettaa minut takaisin leikkiin, iskeä satukirjan eteeni ja laskea kruunun harjaamattomille hiuksilleni. 

Tyttö antaa minulle puhalluskukan käteeni ja osoittaa suuntaan, jonne haluaa minun lähettävän siemenet. Tuijotan kukkaa hetken kuin näkisin siinä häivähdyksen lapsuuden pihoista, keinuista ja kiikkulaudoista, mummolan marjapensaista ja pitkistä kesälomista. Vedän tummien vuosien painosta kasaan painuneet keuhkoni täyteen ilmaan ja tunnen, kuinka viiltävä kipu leikkaa vartaloni kahtia.

Ehkä vihdoin kaikki se, mikä on kasvanut vinoon lapsuudesta lähtien, lopulta suoristuu. Haljenneen vartaloni suojista puskee ulos vääntyneitä pyöräntankoja, tummunutta lihaa, lyöntiin kohotettuja käsiä, huutoon valmistuneita suita, pimeitä kujia ja suljettuja sälekaihtimia. Annan kaiken vuotaa ulos, kaikki vuosien pyörityksessä koetut matkapahoinvoinnit. Kaikki tukahdetut tunteet ja kieltävät eleet, kaikki väärin menneet lastenlaulut: Mistä on pienet tytöt tehty?

Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista.
Omenoista, porkkanoista, vedestä, kofeiinista.
Kaloreista, pienevistä senteistä, kevenevistä kiloista.
Suupieliin kuivuneesta oksennuksesta, pureskelluista kynsistä ja haljenneista huulista.
Suonissa pullistelevasta itseinhosta, joka väistää juuri kun terä leikkaa valkoisen ihon puhki.
Rakkautta hylkivästä teflonista, jonka pintaan hyvät asiat eivät tartu.
Tulikuumista suihkuista ja toki myös jääkylmistä päivistä, jolloin ovikylttiin voi sukunimen sijaan kirjoittaa Bosch tai Rosenlew – tervetuloa pakastimeen, jossa inhimillisyys jäätyy.
Niistä on pienet tytöt tehty!

Lasinen lapsuus iskeytyy siruiksi maahan jokaisen säkeen myötä. Huulilta purkautuvat lapsuuden lorut kuulostavat vanhojen naisten itkuvirsiltä, joissa yksityiset murheet sekoittuvat yhteisiin suruihin. Näistä on pienet tytöt tehty, samoista langoista, kiristyvistä marioneteista. Soittorasian ballerina pyörii ikuisesti peilinsä edessä, kädet pään yläpuolella asetettuna. Vapautan omat käteni vihdoin kahleista ja lasken ne pehmeästi ympärilleni. Annan laulujen vavahduttaa kehoa, kulkea sitä pitkin kuin maanjäristykset ja puhdistaa sen menneiden vuosien kuonasta.

Laulan itseni uudeksi, uudelle kielelle. Karjalaiset itkijät lauloivat tuonpuoleisen asukeille itkusanoin, minä annan englannin sekoittua suomen kielestä rakennetun tytön kudoksiin. "I love you" ei enää ole puolityhjänä kaikuva lause elokuvista vaan sydämeeni kotiutuva tunne, jolla on sinun kasvosi. Sinun kanssasi en ole enää käännös toiselle kielelle, sillä käännöksen mukana katoaa aina jotain alkuperäisen kielen salaisuuksista. Olen kahden kielen iloinen sekamelska, uudeksi tehty tyttö. Kommunikoin vielä kouristuksenomaisilla liikkeillä mutta ajoittain sanat alkavat jo tulla luokseni etsimättä.

On opittava päästämään irti sanakirjoista ja ohjenuorista. Irrotan käteni kaiteesta ja tunnen, kuinka jalat pienet haparoinnin jälkeen löytyvät tasapainon. Ojennan käteni kohti taivasta ja tunnen, kuinka sormeni ulottuvat koskemaan pilvien pumpulisia muotoja. Juoksutan sormenpäitäni pitkin valkoisten pilvien pulleita vatsoja ja kuuntelen, kuinka ne kihertävät vastaukseksi. Harmaat pilvet murahtelevat hieman otteessani mutta taipuvat kuitenkin sormieni tahtoon. Kurotan taivaanrannassa majailevia synkkiä pilviä kohti ja siirrän niitä sivuun, jotta valo pääsee luokseni.

Tummien pilvien alta löydän vuosia sitten sisältäni karanneen hahmon. Se istuu hartiat kyyryssä taivaanrannan lattialla ja siristelee silmiään varovasti uuden valon loisteessa. Hahmo on kalpea vinkaisu entisestään mutta tunnistan sen silti Tulevaisuudeksi. Tulevaisuus näyttää yksinäisyyteensä unohdetulta erakolta mutta muistan ajan, jolloin se rakasti seuraa. Se asui joskus Menneisyyden ja Nykyisyyden kanssa samassa talossa, keitti aamuisin kahvia ja nukahti iltaisin samaan sänkyyn. Talo täyttyi suuret päänsä yhteen lyöneen kolmikon hullunkurisista tempauksista, Tulevaisuuden villeistä visioista, Menneisyyden viisaudesta, Nykyisyyden impulsiivisuudesta.

Tulevaisuus katselee minua arasti kulmiensa alta ja empii hetken, kun ojennan käteni kohti sen valossa kylpevää vartaloa. En revi sitä väkivalloin luokseni mutta avaan tien takaisin luokseni apposelleen; Tulevaisuutta ei kannata jahdata, sitä pitää kutsua. Se on vähän kuin baarin värivaloissa kihertävä nainen, joka muuttuu raiskausta huutavaksi palosireeniksi, jos juoksee huumattuna sen askelia seuraten. Se pitää laulaa lähemmäs säe säkeeltä. Silloin sen voi nähdä laskeutuvan tyhjälle nuottiviivastolle, kevyesti kuin lintu sähkötolppien johdoille. Se istuu hiljaa nuottiviivaston katolla ja odottaa Menneisyyden ja Nykyisyyden kipuavan omiin asemiinsa.

Lasken pilviä hipovat sormenpääni eteeni ja katson, kuinka erilleen toisistaan ajautunut kolmikko hapuilee pitkän ajan jälkeen keskinäistä säveltä. "Yksi, kaksi, kolme, neljä", muodostan huulillani, tuttu lähtölaskenta musiikille joka ihan pian paiskautuu läpi hiljaisuuden. Äänetön odotus seisoo ohuena kalvona edessäni, ja näen jo, kuinka jokin lähestyy voimalla sitä kohti. Kalvo pingottuu äärimmilleen, pyristelee turhaan hetken ja antaa lopulta musiikin vihdoin tulla vapaasti ulos. Menneisyys, Nykyisyys ja Tulevaisuus muodostavat kolmisoinnun, joka iskeytyy vasten ankean huoneeni seiniä yhtä huumaavasti kuin ensimmäisinä kertoina laskiessani sormeni pianon koskettimille.

Ei ole enää riitasointuja tai epävireisiä sävelkulkuja. Ei kissaa ja elämäniloa tappavia melodioita. Huominen ei ole enää tritonuksen päässä nykyhetkestä tai istu kasvottomana saavuttamattomien galaksien tähtisumussa. Sen voi nähdä pilkahtelevan horisontissa, kun myrskypilvien jälkeisten pisaroiden lomassa voimistuu kermanvärinen valo. Sen voi haistaa kuudennen kerroksen parvekkeella, kun loputtomien sängyssä vietettyjen päivien jälkeen jalat vihdoin kantavat edes muutaman metrin ankeiden seinien ulkopuolelle.

Näen sen hentona versona välissämme, kun katsot minua pitkään ja hymyilet hiljaa.

Vuosia etsin ihmisistä kotia, johon asettua asumaan. Kun katson sinua, tajuan etten tarvitse pysyvää osoitetta. Tarvitsen käsiä, joilla tempoa jokaista ovea. Sinä olet se, jonka kanssa astun pimeään, sukellan aurinkoon, soitan seksiklubin ovikelloa, kohotan taivaankantta, tiirikoin lukot, kurkistan autiotaloihin, revin auki viemärinkannen, muutan uuteen maahan heti, kun kaupankassat alkavat tervehtiä tuttavallisesti ja naapurit oppia nimemme.

En voi enää asua kaupungissa, jossa kerrostalot ovat täynnä sohvatyynyjen väliin unohtuneita sieluja ja tylsyyttä ruudun läpi paenneita ruumiita, kuola valuen kesken sarjamaratonin nukahtaneita harmaakasvoja. Talojen takana kuuset nousevat mustana sahalaitaisena rivistönä vasten syvänsinistä taivasta ja pelkään niiden eristävän kaiken taas omiin nurkkiinsa, jos jään tänne vielä hetkeksikään. Maailman ovi on vihdoin räjäytetty avoimeksi, ja pelkään kuollakseni neljän seinän nousevan ympärilleni uudestaan, Tulevaisuuden lehahtavan kauas horisontin taakse.

Tunnen sinut kuumeena sisälläni, vaikka Atlantin valtameri ympäröikin saartasi kuin vallihauta. Sen aallot ovat niin paljon suolaisempia kuin edessäni lainehtiva Itämeren murtovesi tai silmissä kirpoavat kyyneleet, jotka vuosia huuhtoivat kaikki värit kasvoiltani. Jo muutama lasillinen Atlantia kuivattaisi kehoni mutta näännyn mieluummin kesken kunnon taistelun kuin annan ikävän haalistaa minut olemattomiin. Satama-altaan rajat saavat jäädä taakse, mannerlaattojen väliset kuilut ja elämää valmiisiin uriin imevät putket. Liian kauan olen elänyt suojattua elämää kynnyksen turvallisemmalla puolella, suojassa katseilta ja kosketuksilta, värissyt punaisten vessanlukkojen takana ja tuijotellut haikeana oven alta tihkuvaa valoa.

Kun vuosikausien avaimenreiästä tuijottelun jälkeen seisoo vihdoin oviaukossa, ei tarvitse enää siristellä nähdäkseen. Avaan silmäni ammolleen ja katson Menneisyyden, Nykyisyyden ja Tulevaisuuden kolmisointujen voimasta murentuneita seiniä. Punaiset, siniset, keltaiset, oranssit, vihreät valot välkkyvät raunioissa, joiden lävitse tuuli kulkee vihdoin vapaana. Minulla ei ole enää kotia neljine seinineen mutta hymyilen sittenkin. Loistakaa ja puskekaa läpi seinien, en ole peloissani enää. Maailma velloo kohisevina aaltoina ympärilläni ja tiedän, että selittäminen kaikille muille kuin sinulle on kuin yrittäisi kuvailla värejä sokealle.

Kalpean maailman kasvoilla välkehtii uuden aamun rusotus. Se on sekoittuneiden aistien ja värien tuotos, jonka liikkeet tunnen ihoni alla. Sillä ei ole vielä jalkoja, joilla kävellä väsymättä Helsingistä Lontooseen, mutta sillä on jo sydän. Se lyö omani vieressäni ja opettelee, miltä ikävä tuntuu, miltä liikkeelle puskeva levottomuus.

"Kävele, jalkasi eivät ole tomua", käsken sitä kuin koiraa ja tunnen, kuinka sen häntä hakkaa villisti vasten rintakehääni.