(Novelli, heinäkuu 2014)
Lentokoneessa juon itseni kalliiseen humalaan. Vielä yksi viski, ja uskallan puhua vieressäni istuvalle miehelle, jonka vatsa painautuu raskaana vasten laskettavia muovipöytiä. Röyhtäys katkaisee lauseeni mutta jatkan silti urheasti sönköttävää avaustani. Mies katsoo minua niin säälien, että melkein häpeän itseni punaiseksi vinkaisuksi. Yritän parantaa oloani ajattelemalla, ettei tuollaisen pöhöttyneen rumiluksen mielipiteillä ole mitään merkitystä mutta en tiedä, kuinka monen ihmisen kohdalla enää jaksan ajatella niin.
Kaljamaha nostaa rapisevan sanomalehden eteensä ja sulkee minut ulkopuolelle. Hymyilen hieman siipeeni ja kaivan pienen meikkipeilin laukustani. Kolmekymmentäkaksi vuotta näkyy kasvoillani vain hyvin hentoina juovina silmäkulmissa, mutta silti tuntuu kuin takanani avautuisi satojen vuosien erämaa täynnä loputonta harhailua vailla määränpäätä. Viime vuodet kietoutuvat karheana hiekkapaperina vasten ohutta ihoani ja hiovat minua vereslihalle. Yritän parantaa ryhtiäni ja kammeta itseni asialliseksi mutta luuni, lihani ja ihoni tuntuvat sulaneen erämaan auringon kuumudessa. Pienikin kosketus tai ilmavirta, väärä katse tai sana tuntuu aiheuttavan suunnatonta kärsimystä, eikä minulla tunnu enää olevan mitään tunteellista ihoa, jonka taakse padota kiehuvina porisevat tunnustukset.
"Lari ei halua minua. Minun mieheni ei halua minua, minun mieheni ei koske minuun, minun mieheni kavahtaa kosketustani." Syljen sanoja syliini ja roikotan päätäni. Sanomalehti rapisee ärsyyntyneenä jossain oikealla puolellani ja viiltää paperihaavoja jo valmiiksi vuotaviin sanoihini. "Lari on vain viisas mies." Kaljamaha ei katsokaan minuun tokaisunsa jälkeen, nuolaisee vain sormeaan ja kääntää sanomalehtensä sivua.
Ehkä Kaljamaha on oikeassa. Ehkä Lari on viisas ja minä typerä roikkuessani epätoivon vimmalla kiihkossa, joka ei ole enää vuosiin vallinnut välillämme. Rakkaus tekee ihmisestä sokean tuleville vuosille. Alkuhuuma on yhtä petollinen valehtelija kuin nostalgia, joka värjää menneiden vuosien mustat päivät kultaisilla reunuksilla. Syytän prinsessatarinoita, jotka loppuvat siihen, kun rakastetut saavat toisensa. Niissä suuret tragediat jäävät taakse rakkauden roihahtamisen myötä, eikä niissä näytetä sitä todellisuutta, jossa riidat repivät aamut silpuksi, kyyneleet valuvat tiskiveden joukkoon ja iho huutaa kolmatta vuotta kosketusta.
On kai vihdoin myönnettävä, etten ollutkaan niin tarkkanäköinen ja järkevä kuin silloin kuvittelin olevani. Sokaistun kaikista niistä rakkaudentäyteisistä öistä, jotka söimme lusikoiden toisiimme painautuneina ja päivistä, jolloin ahmin toisen ihoa aamupalaksi, päivälliseksi, illalliseksi. Tietysti ne olivat vain hetkiä, jotka tulisivat päättymään aikanaan, mutta silloin olisin voinut vannoa, että ne kantoivat sisällään lupausta ikuisuudesta. Nykyään Lari istuu harmaana sohvannurkassa mutta ennen olisin voinut vannoa, että hänessä välkkyivät kaikki värit, joille en edes osannut antaa nimiä. Hän oli minulle ihanana hehkuva valo, jonka kajossa pimeään tottunut sydämeni väpätti kuin tuhat juuri syntynyttä yöperhosta.
Sivusilmällä näen Kaljamahan kääntyvän pään, kun hymähtelen yksikseni alkuaikojemme hauskoille sattumuksille. Kohtaan hänen kysyvän katseensa ja vastaan siihen huonolla vitsillä: "Silloin, kun tapasimme olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että niiden hyvin istuvien farkkujen alla kivekset hehkuivat yhtä sinisinä ovuloivan naisen lähettyvillä kuin Frodon miekka örkkien saapuessa."
Olen liian humalassa tajutakseni, purskahdanko nauruun vai itkuun, mutta muutamia kyyneleitä karkaa silmäkulmistani tehden mielenkiintoisia viivoja meikkipohjaani. Hörppään pohjat muovilasistani ja etsin harhailevalla katseellani lentoemäntää. Oikeastaan minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä teen täällä, mutta tarvitseeko yksinäinen ihminen syytäkään. Eikö se, ettei näe yhtään syytä jäämiseen ole tarpeeksi hyvä syy lähtöön?
On kai myönnettävä, ettei rakkaus ole jokin pörröinen ja ikuisesti kehräävä eläin; se on kameleontti, joka vaihtaa väriään olosuhteiden mukaan. Viime vuosina se on tuntunut raapivalta betonilta käsien alla, enkä saa siitä sellaista otetta, joka ei aiheuttaisi irvistystä kasvoilleni. Haluaisin vain paiskata koko rakkauden seinään. Se on liian paljon kannettavaksi, kun joutuu ottamaan toisenkin kivun, vaikka omassa on jo tarpeeksi. Pahinta on yksinäisyys ja se, ettei Lari enää ota minua vakavasti. Kun sanon, etten enää pysty elämään näin, hän ei usko lähtööni. Siellä hän varmaan istuu pehmeässä nojatuolissaan ja hakkaa videopeliä omassa pienessä kuplassaan. Paistaa ehkä pakastepizzaa, eikä vieläkään usko avopuolisonsa liitelevän sinivalkoisilla siivillä taivasta halkoen, kun omat siipeni ovat liian heikot kantaakseen raskaiden vuosien kyllästämää mieltäni.
Minulla ei oikeasti ole ketään, kenelle puhua. Kun tyttökaverini tunnustavat, kuinka heidän ei ole tehnyt mieli moneen kuukauteen, en saa sanotuksi, ettei minua ole haluttu enää moneen vuoteen. Kai mielestäni on kuitenkin sosiaalisesti hyväksytympää olla haluton kuin ei-haluttu. Yhteiset tyttöjen shoppailukierrokset ovat yhtä painajaista, kun ystäväni vaihtavat pullean pankkitilinsä uusiin alusvaatteisiin ja kikattavat, kuinka miehet ovat niin yksinkertaisia hullaantuessaan pienistä pöksyistä ja läpinäkyvistä rintsikoista. Nauran mukana, vaikka oikeasti tunnen itseni vain typeräksi kaiken sen pitsin ja satiinin keskellä.
Hoipertelen penkkien selkämyksistä tukea ottaen koneen perälle. Tömähdän polvilleni vessanpöntön eteen ja annan sen imaista sisukseni hilpeästi kurlaten. Peilistä näen itseni kahtena mutta yritän silti lisätä huulipunaa värittömille kasvoilleni piristääkseni hieman apaattista olemustani. Löydän kassini pohjalta vielä muutaman rauhoittavan, joiden avulla lillun unissa kuin mistään mitään tietämätön sikiö lapsivedessä aina siihen saakka, kun lentoemännän pehmeät kädet ravistelevat minut hereille uuden maanosan kamaralla.
Astuessani ulos lentokoneesta kuuma ilma hyökkää paksuna täkkinä vasten ihoani. Tummasilmäiset työntekijät hymyilevät kalpeille kasvoilleni, jotka toisinaan uskaltavat nostaa katseensa harmaasta asfaltista. Taivas on vaaleansinistä unelmaa eikä missään näy merkkiäkään kotimaan harmaista pilvistä, joiden pulleasta vatsasta sade purkautuu raskaina pisaroina juuri ennen kuin ehdin suojaan. Lentokentän aula kaikuu vieraiden kielten loputonta virtaa, joka puuroutuu korvissani käsittämättömäksi sillisalaatiksi. Ehkä minun puheeni kuulostaa samalta Larin korvissa. Minä puhun ylihimokasta naista ja hänen kielensä on täydellinen hiljaisuus. Hänestä on tullut niin väsynyt, että hän on lopettanut puhumisen kokonaan ja minusta niin katkera, että sanoistani on tullut teräviä, hyökkääviä, loukkaavia ja hiomattomia.
Hotellin valkoisena hohtava sänky on pehmeä syli, jossa nukun pitkälle iltaan. Myöhäisen illan hämärässä revin matkalaukun vetoketjun auki ja etsin käsiini kauneimmat alusvaatteeni, jotka sain vuosipäivälahjaksi silloin, kun onni oli vielä särkymätöntä. Pitsiset rintaliivit ovat kauhtuneet ja nukkaiset, eivätkä oikein enää istu hieman lihoneen vartaloni päälle. Ehkä seksikkyys on sittenkin tänä mallimaista hoikkuutta palvovana aikana liian ahdas konsepti venyäkseen viisi kiloa keränneen vartaloni ympärille. Parannan ryhtiäni, enkä suostu uskomaan, että haluttavuuteni voisi kadota muutaman vaatekoon suurentumisen myötä. Eikö sen pitäisi olla vaatekokoa enemmän kiinni asenteesta, siitä kuinka kantaa itsensä kaikesta huolimatta?
Olen syyttänyt itseäni niin paljon, että toisinaan tuntuu kuin olisin muuttunut änkyttäväksi anteeksipyynnöksi. Vielä nuori vartaloni on painunut kumaralle ja vihreissä iiriksissäni palavat auringot ovat valahtaneet tummentuviksi puolikuiksi silmien alle. Vielä kuitenkin jaksan maalata kalpeille kasvoilleni kauniin meikin ja sitoa vallattomat hiukseni tomeralle nutturalle, vaikka niiden maanteitä kuopiva sävy kaipaakin taas uutta väriä pintaansa.
Kello lähenee yhtätoista, ja havahdun vieläkin hamuamaan vesilasia ja olematonta e-pilleriä, jonka ottamisesta kännykkäni kello aina muistutti tähän vuorokaudenaikaan. Muutamia kuukausia sitten tuhosin kaikki e-pillerini, kuorrutin ne myrkynvihreällä Fairylla ja revin vielä reseptinkin. En halunnut syödä niitä enää, kun en saanut miestä, jota jumaloin niin, että konttasin polveni verille. On niin turhauttavaa niellä joka ilta petokselta maistuva pieni pilleri, joka kasvattaa sisälleni turhia odotuksia ja kiihkosta raskaita fantasioita. En enää halua kantaa sisälläni yhtäkään sirpaleiksi lävähtävää toivetta, en teräviä reunoja, jotka saavat huutamaan kivusta. En jaksaisi enää edes ajatella koko asiaa tai rukoilla kiihkon palaavan, mutta silti löydän itseni vieläkin päivittäin toivomasta röyhkeitä otteita ja hikisiä hetkiä. Kunpa hän työntyisi minuun, työntäisi samalla hetkeksi pois painajaiset, jotka pursuavat yli unenrajojen. Menee viikkoja, kuukausia, että ajattelen vain seksiä, sisään ja ulos, orgioita, kasvottomia hahmoja. Menee viikkoja, kuukausia, kun en saa. En ole ikinä ollut tilanteessa, jossa joutuisin kerjäämään miestä mutta nyt valta on viety pois, enkä hallitse tilannetta. Minusta tulee karmiva nalkuttaja, sisällä jyskyttävä puute kuin migreeni. Kun ihooni ei kosketa siihen kasvaa teflonpinta, johon hyvät asiat eivät tartu. Suudelmat eivät tunnu missään, ei läheisyys eikä kauppakassien kantaminen, kun sisällä velloo kuukausien turhautuneisuus.
Nainen minussa kuihtuu, kun Lari ei tunnu näkevän minua muuta kuin sukupuolettomana kämppäkaverina tai kodinhoitajana. Tarvitsen vahvat kädet lanteilleni, rinnoilleni, kasvoilleni, takapuolelleni, reisilleni. Olen kyllästynyt esittämään kysymyksiä, joihin en saa kuin harvasanaisia vastauksia. Onko se tämä tekniikan ja median kyllästämä aika, huora-madonna -syndrooma, alhainen libido, kyllästyminen, turhautuneen naisen nalkuttaminen, onko sinulla joku toinen vai olenko minä vain ruma ja läski? Ei kuulemma mikään noista. Mikään ei ole vialla.
Viha yrittää raivata tilaa sisälläni, ja mieleni tekee soittaa Larille sylkeä tihkuva raivopuhelu kaikista niistä emmätiiä-vastauksista, televisioon liimautuneista katseista ja laiskoista olankohautuksista, joita sain yrittäessäni puhua asiasta. Olen jo näppäilemässä maatunnusta näytölleni mutta luovutan kuitenkin ja avaan oven viehättävälle pikku parvekkeelle, josta näkee yöelämää kuhisevalle kadulle. Riitely on turhaa, vaikka saisimmekin riidat sovittua. Pienet taisteluvoitot eivät lopeta sotaa, joka tekee päivistä haavoittuneita ja vuotavia.
Olen miettinyt pääni puhki syitä, lukenut jopa Coolidge-efektistä ja miehen tarpeesta useisiin ja vaihteleviin seksipartnereihin. Ehkä Larin haluttomuus ei olekaan ongelma vaan miehelle täysin normaali ilmiö. Ehkä Lari on vain kyllästynyt minuun, kun en enää tarjoa kihelmöivää uutuudenviehätystä. Jos eroaisimme nyt, Lari etsisi jossain vaiheessa uuden naisen. Hämyisestä yökerhosta he suuntaisivat jommankumman luokse ja kaatuisivat himon sumentamina sänkyyn. Tulenko minä enää koskaan olemaan tuo nainen?
Tummansininen, lähes musta taivas on täynnä tuikkivia tähtiä, jotka muistuttavat minua illasta, jolloin meidän rakkaustarinamme todella alkoi. Silloin helmikuu natisi jäisenä auton renkaiden alla, kun ajoimme ohi lumen peittämien peltojen ja ajan rappeuttamien puutalojen. Pysähdyimme jäiselle levikkeelle keskelle ei-mitään tuijottelemaan tähtiä, joiden kirkkautta taaksejääneet kaupungin valot eivät yltäneet häiritsemään. Lumisen pellon laidalla katselimme tähtien kansoittamaa tummaa yötaivasta ja kuuta, jonka kajo kulki pitkin koskematonta hankea. Lari kertoi, kuinka jotkut nyt näkemistämme tähdistä voivat oikeasti olla jo sammuneita, ja minusta oli aivan mielettömän kiehtovaa ajatella, että kaikki taivaalla tuikkiva on oikeastaan menneisyyttä. Painauduin suutelemaan häntä, ja siinä me nojasimme konepeltiä vasten keskellä ei-mitään. Mikä olisikaan ollut parempi paikka aloittaa uusi luku elämässä.
Juuri se hetki on vieläkin pieni timantti kämmenelläni. Suljen sen nyrkkini suojiin ja vedän päälleni hulmuavan kesämekon, jonka helmoihin tuuli tarttuu heti astuessani huutojen ja valojen täyttämälle kadulle.
Ravintolassa tilaan herkullisen lasagneannokseni kyytipojaksi pullollisen punaviiniä ja juon itseni hilpeään humalaan. Katselen viereisten pöytien rakastuneita pareja ja laskeskelen kyynisesti, kuinka kauan heillä menee siihen pisteeseen, jossa toisen ihastuttavista piirteistä tulee vain ärsyttäviä.
Rakastan Laria edelleen enemmän kuin ketään koskaan mutta vaikka kuinka pinnistelen, en kykene enää näkemään meitä toisiinsa kietoutuvana parina, joka humaltuu vielä vuosienkin jälkeen toisistaan. Haluaisin hänen sekoavan halusta, haluaisin hänen kiemurtelevan ja anelevan polvet ruvella minun edessäni. Haluaisin edes joskus tuntea olevani niin haluttu, että toisen silmät palavat ja vartalo jäykistyy. Mutta se ei koskaan tule tapahtumaan. On aivan sama, onko seksin harrastamisesta kulunut viikko tai kuukausi. Joskus tuntuu kuin hän muuttuisi vain sitä haluttomammaksi mitä kauemmin edellisestä kerrasta on. Kuin hän unohtaisi, mistä jää paitsi. Seksin aikana olen niin täynnä tunteita, ne tulvivat kaikki kerralla ylitse ja tunnun hautautuvani niiden alle. Pettymys, viha, helpotus, rakkaus tunkevat kaikki kerralla ulos ja huomaan itkeväni orgasmin jälkeen. En kestä sitä tunnemyrskyä. Tuntuu kuin repeytyisin vain entisestään sen rieputuksessa.
Ravintolan pöydästä suuntaan jumputtavaan yökerhoon, jossa kumoan drinkkejä toistensa jälkeen. Omenalikööri valuu pitkin kättäni, nuolaisen sen nopeasti ja heittäydyn huutavan musiikin armoille. Tummasilmäinen mies liimaa katseensa minuun, pyörittää musiikin hyppysissä keinuvaa vartaloani hetken, kunnes esittäytyy Konstantiniksi ja pyytää mukaansa katsomaan yön hiljentämää rantaa.
Konstantin kuljettaa minut ulos savuisesta yökerhosta. Hän yrittää tarttua nyrkkiin puristetusta kädestäni, mutta vetäisen muistoani vaalivan nyrkkini nopeasti sydämeni päälle ja hymyilen hänelle arasti. Rantakadulla katson, kuinka suljetut aurinkovarjot pulpahtelevat hiekasta kuin osana kasvustoa ja meri suutelee rantaa uudestaan ja uudestaan. Seuraan Konstantinia pehmeälle hiekalle, joka hyväilee sandaaleista kuoriutuneita jalkojani.
Istumme vierekkäin meren kohinan ympäröiminä emmekä puhu mitään. Pidän hänen vahvoista käsistään ja ruskettuneesta ihostaan, josta virtaa lämpöä yön viileässä tärisevään vartalooni. Ajattelen kylmennyttä sänkyämme ja Laria, josta ei enää virtaa minuun mitään. Punnitsen unelmia, omiani ja niitä, jotka olemme yhdessä rakentaneet. Ne tuntuvat vuorotellen naurettavan painavilta ja höttöisen kevyiltä. Huomaan aina toisinaan piirtäväni uusia unelmia, sellaisia joiden poluilla näkyvät vain omat askeleeni.
Konstantin katsoo minuun hymyillen, eikä ymmärrä sanaakaan, kun sanon hänelle suomeksi silmät kyynelien sumentamana: "Ensirakkautta enemmän sattuu se, jonka piti olla viimeinen."
Nyrkkiin puristetun käteni rystyset ovat niin valkoiset ja hänen ihonsa niin kauniin päivettynyt. Olen liian nuori tuntemaan itseni näin vanhaksi. En edes halua vanheta ja rapistua toisen kanssa. Haluan nuorentua toisen kanssa, tuntea itseni elämää syleileväksi ja elämästä täyttyväksi. Minulle seksi on juuri tuota varten. Se pitää päivät kosteutettuina. Ilman sitä otsalle kerääntyy syviä uurteita, kuin muistuttamaan siitä, että jokainen solu minussa huutaa täytettä sisälleen. Ehkä elämä lipuu ohitseni, kun en uskalla tarttua mihinkään uuteen vaan roikun edelleen muistoissa, jotka tapahtuivat melkein kymmenen vuotta sitten.
Olen niin väsynyt taistelemaan. Kun ajattelen vielä edessä olevia ruuhkavuosia, lapsia, vanhentumista, jämähtämistä, rapistumista, tunnen otteeni vähitellen lipeävän. Ei ole ratkaisuja, joiden myötä kaikki ratkeaa. On vain lisää syitä vihaisiin päiviin, unettomiin öihin, turhautuneisiin aamuihin. Konstantin nostaa rintakehää kohti valahtanutta leukaani ja kysyy, olenko kunnossa. Annan hänen pehmeiden sormiensa vetää kurittomat hiukseni korvieni taa, ja muistan Larin tehneen samoin joskus vuosia sitten Suomenlinnan tuulisilla kallioilla.
Ehkä en kaipaa kotisohvalla makaavaa Laria. Ehkä kaipaan vain menneitä päiviämme, jotka tapahtuivat vuosia sitten. Ehkä Lari antoi minulle elämää suuremmat muistot mutta onnellinen tulevaisuus odottaa jossain muualla. Lari ei enää vuosiin ole jaksanut antaa minulle tarvitsemaani huomiota, mutta uskon maailman kuitenkin olevan täynnä ihmisiä, jotka vastaavat täysin rinnoin katseisiini, hymyihini, kysymyksiini. Katson Konstantinin taivaisiin asti kohoilevia suupieliä ja hymyilen hieman itsekin. Sydämeni hakkaa villinä pelkoa kaiken uuden edessä, mutta siitäkin huolimatta avaan hitaasti nyrkkini, jonka suojista helmikuun muisto luiskahtaa äänettömästi silkkiseen rantahiekkaan.
