Sätkynukke

(Novelli, heinäkuu 2014)


Hotellihuone on valkoinen ja kapea, ikkunan takana Katajanokka kyhjöttää ääriviivat hotkaisevassa pimeydessä ja talojen kylkiä vihmovassa sateessa. Sam kysyy, olenko vihainen hänen tulostaan. En oikeastaan. Ei minua haittaa, että hän tuli kielloistani huolimatta. Ei minua haittaa viettää aikaa hänen kanssaan, eikä minua oikeastaan haittaa edes se, että hän näkee viettävänsä koko loppuelämänsä kanssani. Minua haittaa vain se, että hänen tulevaisuudenkuvissaan olen hymyilevä pikkuvaimo, hänen omansa ja yksityinen, naruilla ohjattava nukke hyllyssä aina valmiina leikkimään.
Minua haittaa, kun hän päästää narsisminsa valloilleen ja laskee sen kynnet iholleni repimään auki edellisten jättämiä arpia.
Minua haittaa, kun hän tutkii jokaisen sanani läpikotaisin, eikä siltikään ymmärrä.
Minua haittaa, kun hän ottaa kaiken, siis aivan kaiken liian henkilökohtaisesti ja loukkaantuu.
Minua haittaa, kun hän puristaa minut nyrkkinsä sisään, vie happeni ja vie koko vapauteni.

Viime kesänä me tapasimme Amsterdamin lämpöä hehkuvassa yössä. Hänen itsevarmuutensa veti minua luokseen kuin magneetti, enkä kyennyt vastustamaan hänen vaativia pyyntöjään viettää kuplivan illan kylkeen liimautuva yö hänen luonaan. Aamulla tuijottelin mustelmaista kaulaani kylpyhuoneen peilistä ja kuuntelin, kuinka alakerrassa rahiseva gramofoni soitti ikivihreitä. Musiikin ohella vihreää oli myös hänen kesän väreissä hehkuva puutarhansa ja kateelliset tunteensa, jotka halusivat omistaa jo ensimmäisestä päivästä lähtien. Hän päätti jo silloin tekevänsä minusta vaimon, ja silloisista epäilyksistäni huolimatta hänen silmänsä hehkuvat samaa, hieman mielipuolistakin päättäväisyyttä vielä tänäänkin.

Sam seisoo hiljaa takanani, kun katselen ikkunoista sateen piiskaamia kattoja ja niiden takana mustana vyöryvää merta. Lokakuut ovat minun kuukausiani. Samilla on valtava tarve omistaa kaikki, mihin hänen katseensa osuu. Minusta kuitenkin toisinaan tuntuu, että voisin tyytyä vain tähän: tummiin syysöihin, jotka imevät minut sisäänsä ja kaupungin valoihin, jotka tuikkivat takaisin kuin vanhan ystävän silmät.

"Älä sitten odota minusta liikoja, edes tätä viikonloppua enempää. En voi luvata olevani sinun koko loppuelämäni." Sanani tipahtelevat epävarmoina tarkasti punatuilta huuliltani. Sam hymyilee ja nyökyttelee sanoilleni, mutta tiedän sen osaltaan olevan pelkkää illuusiota. Hän näyttää aina ottavan vastaan kritiikin mutta muutaman hetken päästä ymmärtävä nyökyttely paljastuu vain olleen korvien sulkemista vastakkaisilta mielipiteiltä. En tiedä, tajuaako Sam sitä aina itsekään mutta niin hän tekee, joka kerta. Ja silti minä nautin hänen kanssaan väittelystä, nautin kun hän kehuu ja ylistää minua maasta taivaisiin ja kutsuu pikkuiseksi kissakseen. Myönnän kyllä, huomionkipeys riehuu ahneena sydämessäni ja sekoittaa pääni. Toisinaan en ole aivan varma, viihdynkö ihmisten seurassa rakkaudesta vai epätoivoa lähentelevästä huomiontarpeestani.

Tiedän Samin tarkoittavan kauniita sanojaan, mutta osaltaan jokainen hunajainen kehu on köysi, jolla hän sitoo minua tiukemmin maailmaansa, tekee minusta kiitollisuudenvelkaisen ja sokean.

Sam kaivaa repustaan kirjoja ja pyytää minua sulkemaan silmäni. Sänky natisee, kun asetun varovasti sen päälle ja teen työtä käskettyä. Tottelen nikottelematta hänen pyyntöjään, vaikka lupasinkin taas yhtenä krapulan ja huonon omantunnon soimaamana uudenvuodenpäivänä lopettaa alistumisen. Jo pienestä pitäen olen ollut helppo kohde jokaiselle vähäänkään vallanhimoiselle. Ensin isä, sitten muut miehet. Pahinta oli kuitenkin muuttua pedoksi itselleni ja hyökätä orastavaa minuuttani vastaan samalla tavalla kuin ne muut.

Kaikkien alistuneiden vuosien ja itsesyytöksien jälkeen minusta on tullut pehmeää muovailuvahaa, josta Samin vikkelät sormet muotoilevat vaivattomasti haluamansa version: kiitollisen yleisön. Hän lukee hollanniksi Freudia ja jonkinlaista horoskooppikirjaa, joka kertoo tähtimerkkiemme suhteesta. En ymmärrä sanaakaan mutta kuuntelen noiduttuna niiden rytmiä ja sointua, kiehtovaa kauneutta. Lauseet kiertävät loputtomana ketjuna ympäri huonetta, liihottelevat viekkaina korppikotkina pääni yläpuolella, silittävät pitkiä hiuksiani ja painavat silmäluomiani kiinni. Hiljalleen tunnen, kuinka sanat muuttuvat todellisiksi kosketuksiksi ihollani, lämpimäksi hengitykseksi kasvoillani. Räväytän silmäni auki mutta annan Samin kuitenkin silittää paksuja hiuksiani, tuijottaa silmiin ja kertoa, miten hän on ikävöinyt tätä kaikkea.

Sam nojaa käsivarteensa ja antaa katseensa jyystää himokkaana vartaloani. Työnnän Samin päälleni kipuavaa vartaloa kauemmas, mutta hän liimaantuu minuun tiukemmin kuin ikkunoita piiskaava sade. Pyydän häntä lopettamaan mutta hän mankuu rasittavana uhmaikäisenä, kun en anna hänelle haluamaansa. Samille ei vain riitä vähempi. Tarkemmin sanottuna: hänelle ei oikeastaan riitä mikään. Jos Samille antaa sen, mitä hän pyytää, se inspiroi häntä kinuamaan moninkertaisesti lisää. Yhdestä katseesta poikii vaatimus ikuisesta tuijotuskilpailusta, yhdestä halauksesta seuraa jatkuva kähmintä, yhdestä lupauksesta tuhat lisää, yhdestä hetkestä vaatimus elämänmittaisesta uhrautumisesta.

Kaiken itseinhon alla tajuan kyllä tarvitsevani ihmisen, jolle riitän niinäkin päivinä, kun en jaksaisi antaa yhtäkään katsetta, yhtäkään halausta, yhtäkään suukkoa, yhtäkään lupausta, kun en jaksaisi olla edes puolia itsestäni. Pelkään kuitenkin kieltävän vastauksen aiheuttamaa reaktiota. Pelkään pettymystä, joka valuu jäisenä päälleni ja tappaa kaiken lämmön sisältäni.

Ristiriita lähtemisen ja jäämisen välillä velloo sisuksissani. En ymmärrä, kuinka Samin kaltaiset määräilevät ja hallitsevat ihmiset kiehtovat minua mutta samanaikaisesti he synnyttävät halun kapinoida ja uhmata jokaista käskyä. En ole edes varma, pidänkö Samista todella vai haluanko vain kuollakseni hänen pitävän minusta. Tiedän, että minun pitäisi oppia antamaan itselleni arvo mutta hyväksynnän hakeminen muilta ihmisiltä on niin kipeän tuttua. Yksin oleminen pelottaa minua, päätösten tekeminen, vastuu, haasteelliset tilanteet ja aloitteet. En pärjää niistä omillani. Häpeän lapsellisuuttani, sitä, kuinka tarvitsen vielä 23-vuotiaana muita ihmisiä pitämään minusta huolta ja tekemään päätökset puolestani.

Niin usein olen lyöttäytynyt yhteen vahvan henkilön kanssa, joka pitää minusta huolta mutta myös määrää elämästäni. Olen riippuvainen Samin asettamista rajoista ja käskyistä. Myötäilen ja mukaudun, vaikka jokin ääni pääni sisällä yrittääkin laittaa vastaan. Muutamalla terävällä lauseella hän saa minut jäämään, riisumaan vaatteeni ja kutistumaan naisesta pieneksi tytöksi hänen käsivarsiensa puristuksessa. Sam painautuu minua vasten hellästi kuin jäseneni kuuluisivat posliininukelle. Annan Samin nautinnon punertamien kasvojen olla taas kerran arvoni määrittävä mitta, ohikiitävän hetken yritän hapuilla omaa tahtoani hikisten lakanoiden seasta mutta sormeni harovat auttamattomasti tyhjää.



Aamuyöllä istun alusvaatteisillani ikkunalaudalla ja hengitän hiljaa, ettei Sam vain herää ja täytä huonetta palavilla tunteillaan. Satama lepää hiljaa horisontissa ja jakaa kanssani yön äärettömyyden ja pimeän. Minua kuvottaa, kun tuijotan Samin tyhjää viskipulloa ja lasin painamia tahmaisia ympyröitä pöydän sileällä pinnalla. Samanlaisia ympyröitä Sam piirtää ympärilleni päivän jokaisena hetkenä, hengittää iholleni kuumaa nihkeyttä ja kutoo siirappisista lauseistaan hämähäkinseittiä, jossa räpistelen sotkeutuen vain enemmän. Minua oksettaa, kun hän kaataa lasinsa täyteen ja ylikin. Kun hänen sanansa työntyvät kurkkuuni kuin kaksi sormea. Kun hän repii minut unien sylistä omaansa, kun hän painautuu kiinni kielloista välittämättä, kun hän täyttää huoneen piripintaan krokotiilinkyyneliään ja vaatimuksiaan, kun hän sitoo raskaita vaatimuksiaan kaulani ympärille kuin kettinkejä.

Hänessä on kaikki lyijynraskaat alkuvoimat, kipeä mustasukkaisuus, omistushalu, vaatimukset, palohaavoille käristävä intohimo ja kaikesta siitä syntyvä raskaus, joka polkee voimani loppuun niin järjettömän nopeasti. Hän on tiheään asutettu kaupunki, Amsterdamin värikkäät talot vieri vieressä ja virtaavat kanaalit ikkunoiden alla. Toisinaan hän on kuin aamu- ja iltapäiväruuhka yhdessä, ja minä tunnen puristuvani, jääväni autojen alle. Minä olen pitkien välimatkojen maasta, kaipaan tilaa ja rauhaa, melankolisia pilviä joiden takana aurinko kerää voimiaan, peilityyniä järvenpintoja yksinäisyyden itkemiseen, neljää vuodenaikaa kuin neljää eri luonnetta jotka repivät minut riekaleiksi, kaamosta ja keskiyön aurinkoa, yötä joka ei koskaan tule ja aamua joka ei koskaan sarasta.

Kerään vaatteeni äänettömästi lattialta ja hipsin hiljaiseen käytävään. Kolmelta yöllä Helsinki tuikkii neovaloissa ja viikonlopun juhlijat räkättävät humalaista hurmostaan kadulle asti huutavan musiikin lävitse. Painan katseeni tiukasti maahan, enkä välitä, vaikka syysmyrsky piiskaa pörröiset hiukseni pitkin kasvojani. Bussipysäkillä humalainen mies yrittää änkyttää minulle suloisia mitättömyyksiä, mutta hyppään bussin lämpimiin sisuksiin ennen kuin antaudun taas yhden kohteliaisuuden edessä.

Kotona koko talo kuorsaa levottomia uniaan. Toisinaan tunnen häpeää siitä, etten vielä 23-vuotiaana ole kyennyt muuttamaan pois kotoa. Jokin riippuvuus pitää minua vieläkin täällä, itsenäinen ja omillaan pärjäävä aikuinen ei ole minun roolini. Kiinnittäisin vielä hirttoköyden oman yksiöni kattoon, että voisin tuntea edes jonkin ohjaavan narun elämässäni. Minun roolini on marionettityttö, joka kuitenkin kaipaa kuollakseen omaa tilaa.

Olohuoneessa kellon viisarit raksuttavat aavemaisen hiljaisuuden keskellä. Aamuyöt ovat aina olleet minun hetkiäni. Kukaan ei käske, eikä huuda, saan mussuttaa rauhassa sipsejä ja katsella lempiohjelmiani ilman keskeytyksiä ja piinaavia puheenaiheita. Nyt nämä hiljaisina nököttävät hetket eivät kuitenkaan tunnu omiltani. Ne ovat täynnä levottomuutta ja ahdistusta, joka tihenee viisarien tarkkaan mitoitettujen raksutusten myötä.

Haluan äkkiä juosta pakoon elämääni täällä ja tuhota kaiken omistamani. Pinkaisen yläkertaan ja seisahdun keskelle huonettani. Pehmolelut istuvat siisteissä riveissään kultaisen päiväpeiton päällä, revin sänkyni alla pölyyntyvät pahvilaatikot eteeni ja lasken levottomat käteni muistojeni sekaan. Vanhoja koulukirjoja, nuhjuisia koepapereita, revenneitä konseptipapereita. Roskiin kaikki, pois koko menneisyys. Repaleisia päiväkirjamerkintöjä, lähettämättömiä kirjeitä täynnä itkuisia vuodatuksia, jotka pidin aina sisälläni. Pois, pois, pois. Ja sitten: Samin hiilityöt. Minusta, puolialastomana. Kellertävän paperin pinnalla kulkee suttuisia vetoja ja epäselviä muotoja, mutta silloin tuntui kuin hän olisi nähnyt jokaisen virheen, jokaisen mustelman, arven, luomen, jokaisen liikkeen, vapinan, epävarmuuden. Nyt se kaikki on vain hiiltä ja paperia, mutta silloin oli myös viinilasit ja hämärä huone, me kaksi. Kynttilä heitti muodottomia varjoja seinille, ja ensimmäistä kertaa Sam oli aivan hiljaa. Oli vain ulkona riehuva kesämyrsky ja tuuli, joka tuntui vavisuttavan epävarmaa vartaloani ikkunalasien lävitsekin. En kyennyt katsomaan häntä silmiin tai hädin tuskin edes seisomaan aloillani, etsin silmilläni kuumeisesti kiintopistettä ja häpesin kehoani. Olin silloin painavimmillani ikinä ja mietin, miten ihmeessä edes suostuin tähän. Sam siirsi katsetta vuoroin paperiin, vuoroin minuun, sanoi minua kauniiksi. Ja silti, jokainen hiilenveto tuntui sivallukselta, joka paljasti uuden ihrakerroksen, uuden ylimääräisen kurvin.

En halua enää olla tuo tyttö. En halua olla enää kenenkään tyttö. Nappaan sakset mukaani vessaan ja seison leuka uhmakkuutta vavisten peilin edessä. Tuijotan päättäväisenä pitkiä hiuksiani, jotka ovat kuin kimppu marionettinuken lankoja. Miehet jumaloivat punertavia suortuviani. Naps. Isän mielestä kunnon tytöillä on oltava pitkät hiukset. Naps. Sam rakastaa kietoa sormensa sileiden hiusteni sekaan. Naps. Samin mukaan pitkät, hulmuavat hiukset ovat naisen kruunu. Naps. Äiti kehuu pitkiä hiuksiani, letittää niitä ja ihastelee tasaisen palmikon paksuutta. Naps.



Seuraavana päivänä menen Samin luokse kuitenkin. Hän pyytää ja anelee, eikä yöllisestä päättäväisyydestäni ole päivänvalossa jäljellä kuin säälittäviä rippeitä. Kahvilan hälinä paiskautuu kirvelevänä vasten arastelevaa kehoani. Katselen salaa viereisten pöytien naisia ja tunnen itseni homssuiseksi ja naurettavaksi. Häpeän kynittyjä hiuksiani mutta pakoon pinkaisemisen sijaan olen päättänyt uskaltaa olla ruma. Miten muuten voisin saada takaisin itsevarmuuteni? En halua enää olla ohjailtava ja tahdoton posliininukke, joka puhuu vain luvan saatuaan eikä koskaan poistu kotoa huolittelemattomana.

Sam katsoo inhoten hiuksiani ja puistelee päätään, kun kohautan olkiani hänen ihmettelyjensä edessä. Haluaisin näyttää Samille maailmani. Haluaisin viedä hänet kotiini, kulkea käsi kädessä pitkin tyhjiä katuja. Haluaisin näyttää hänelle, kuka olen ja mistä tulen. En ole vain marionetti vailla omaa tahtoa. Minullakin on tarina, vaikka suuni onkin edelleen ankarien vanhempien sulkema. Kiltin tytön kuoren alla kuitenkin kasvaa tuhansia tunteita, jotka etsivät tietään ulos. Haluaisin näyttää Samille paikat, jonne juoksin karkuun kodin riitoja ja painostavaa ilmapiiriä. Haluaisin kulkea läpi alikulkutunneleiden ja ohi paikallisten pubien, kioskien, hiljaisten katujen, kerrostalojen ja lähiöiden, lapsuuden pihojen ja kristallimetsän siinä vieressä. Läpi paikkojen, joissa kasvoin ja menin rikki. Ehkä sitten hän ymmärtäisi, miksi istun typerä, hyväksyntää hakeva hymy värittömillä kasvoillani, huppu saksittujen hiusteni suojana.

Sam moittii minua yöllisestä karkaamisestani. Olen kelvoton ja kiittämätön tuhansia kilometrejä matkustanutta miestä kohtaan. Jo huomenna hän lähtee takaisin Amsterdamiin, ja minä tuhlaan yhteistä aikaamme itsekkäisiin tarpeisiini. Miten voin karata näin suurta omistautuneisuutta? Kuinka voinkaan olla näin välinpitämätön? Itsevarmuuteni jäätyy hengiltä hänen kylmyyttä hohkaavien syytöstensä keskellä. Peilaan itseäni Samin närkästyneistä ilmeistä ja sanoista. Heijastukseni on täynnä pettymystä, kiittämättömyyttä, rumuutta.

Vinkaisen päätäni roikottaen anteeksipyynnön ja annan hänen lukita minut tiukkaan hihnaansa kuin kurjan piskin. Nielen toiveeni kotini esittelemisestä tiukaksi mytyksi vatsanpohjaani ja seuraan Samia kuuliaisesti takaisin hotellihuoneeseen. Olen hänen takkuturkkinen rakkinsa, kynitty häntä heiluen valmiina ottamaan jokaisen tarjotun luun.

Aleksanterinkadulla seisahdun hengittämään sisääni kirpeää syysilmaa. Sam huokaa kyllästyneenä, kun tuhlaan näitä harvoja yhteisiä hetkiä taas itselleni. Mukulakivikadut kiiltävät sateesta märkinä ja keltaiset lehdet pyörivät iloisina väritäplinä lohduttavan harmauden keskellä. Syksy on aina ollut niin lohdullinen. Se peittelee väsyneen vartaloni pehmeällä pimeydellään, eikä koskaan syyllistä minua sisällä vietetyistä päivistä samaan tapaan kuin kesä liian kirkkaine päivineen. 

Ahdas hotellihuone on vankila, joka eristää minut syksyn lempeältä syliltä. Taivun Samin vahvan vartalon alla ja annan hänen syödä minut elävältä, pureskella luuni tomuksi ja ihoni riekaleiksi. Naamioin itkuni taas kerran nautinnoksi, kun hän työntyy minuun vahvana ja himon sokaisemana. Hänen sormensa eivät saa kunnon otetta kynityistä hiuksistani, hänen kirosanansa iskeytyvät kuumia vasten kyyristynyttä selkääni. Selällesi, vatsallesi, hänen käskynsä halkovat raskasta ilmaa. Kierähdän ja tottelen kuin hyvin koulutettu koira. Hyvä tyttö. 

Seuraavana päivänä saatan Samin lentokentälle. Hän istuu lysyyn painunutta vartaloani vastapäätä kahvilan pöydässä ja vaatii vastavierailua hänen luokseen. Kiedon kohmeisia sormiani kahvilan suurimman kupin ympärille, enkä löydä itsestäni voimaa lopettamaan pääni nyökkäilyä. Sam puhuu yhteisestä tulevaisuudesta, ja voin melkein nähdä hänen käsissään ohjausnarut, jotka kietoutuvat tiukasti marionettimaisen luonteeni ympärille.

Kun kuulutus Amsterdamin lennosta kaikuu pitkin lähtöaulaa, Sam nousee pöydästä ja hymyilee voitonriemuista hymyään. Hän suutelee alaspäin roikkuvia huuliani ja läpivalaisee minut katsellaan paremmin kuin yksikään lentokentän turvatarkastus. Hän tietää heikkouteni ja riippuvuuteni, pakonomaisen haluni miellyttää ja kelvata. Nähdään pian tyttöseni, hän iskee minulle silmää itsevarmana.

Laahustan heikoin askelin ulos ja tuijotan, kuinka koneet laskeutuvat Helsinki-Vantaalle kuin joutsenet. Eivät nekään ole todella vapaita, niiden sisällä lentäjät ohjailevat kaiken kulkua, reittejä ja korkeuksia. Tuijotan syksyn keltaisena tipahtelevia rippeitä ja mieleni tekee purskahtaa itkuun. Pian talvi riisuu puut väreistään ja jättää ne seisomaan pakkaseen alastomina ja häpeilevinä. Sitten minulla ei ole enää pehmeää sumua, joka ei vaadi eikä käskytä. Talvi on niin ankara, säälimätön ja kylmä, kuten Samin pettymys kieltävän vastaukseni jälkeen.

Talvi on liian lähellä. Vain muutama hassu viikko, ja näen itseni jo ostamassa lippua Amsterdamiin. Ehkä hiukseni ovat kasvaneet edes hiukan siihen mennessä. Sitten hän voisi kehua minua niin paljon, etten hetkeen tuntisi tätä tyhjiötä sisälläni.