Suojelija

 (Novelli, huhtikuu 2016)

I look at her and light goes all through me.
– Charles Bukowski

Maailmanlopun aamu nousee multaisen maan sisuksista kosteana mutta kuivuu pian koppuraiseksi ja kuumaksi. Sara makaa aurinkotuolissa vieressäni ja hymyilee kilpaa auringon kanssa. Hänen hiuksissaan on kaukaisen maan okraa ja silmissä versoo ikuinen alkukevät, vaaleanvihreä ja viaton. Toisinaan koskiessani häntä, voin melkein nähdä sormieni painamat kuvitteelliset tahrat hänen ihollaan.

Kaksi kuukautta tässä piilopaikassa ovat olleet rauhallisia ja melko hyviä. Sara ei ole vielä valmis muuttamaan luokseni mutta vierailee luonani usein. Täällä on uima-allas ja uudet aurinkotuolit, joilla lekotella halutessaan vaikka koko päivän. Ranta jatkuu ikuisesti ja aurinkovarjot pulpahtavat hiekasta kuin osana kasvustoa, palmut levittelevät paksuja lehtiään ja turistit poukkoilevat sinne tänne kikattelevina ja aurinkorasvan tuoksuisina.

"Onhan sulla tarpeeks kertoimia?"

Sara irvistää minulle aurinkolasiensa takaa eikä vaivaudu vastaamaan kysymykseeni. Hän ei tee elettäkään siirtyäkseen varjoon tai tarttuakseen tarjoamaani Nivean rasvapurkkiin. Aurinko on korkealla ja tuijottaa ahnain silmin hänen tarjolle aseteltua vartaloaan. Säteet lävistävät hänet kauttaaltaan kuin teräväkärkiset keihäät, mutta hän vain makaa tyytyväisenä naama kohti pilvetöntä sineä.

Suihkukone repii sinisenä hohtavan taivaan kahtia. Parvekkeen reunoilla istuvat kukat ovat heleän punaisia ja tuoksuvat kesältä. Yritän keskittyä vain tähän hetkeen. Pitää ajatukseni aloillaan. Olla kuten Sara, hetken lapsi jolle kauniit asiat eivät ole aina valepukuisia hirviöitä. Kukat ovat hänelle vain kukkia, eivät öisin eloon herääviä lihansyöjiä. Lentokone on hänen silmissään tuikitavallinen turistikone eikä potentiaalinen uusinta syyskuun 11. päivän terroriteoista.

Sara on niin autuaan tietämätön kaikesta pahasta. Minä taas näen seinille maalamattomatkin pirut ja rivien väleissä muhivat uhkaukset. Aistin asioita ennen muita, olen aina aistinut. Yökerhoissa huomaan alkavat tappelut jo ennen ensimmäistäkään nopeaa liikettä ja kaupassa osaan aina valita nopeimmin liikkuvan jonon. Tunnen pimeiden kujien salaisuudet ja osaan ennakoida jokaisen yllätyshyökkäyksen.

Sara pyörittelee silmiään ennakoinneilleni mutta kiittää minua kuitenkin, kun pelastan hänet taas yhdestä vaaratilanteesta. Viime kuussa hän oli jäädä auton alle suojatiellä mutta jokin intuitio ohjasi minut vetämään hänet syrjään hetkeä ennen järjetöntä ylinopeutta ajavan Jeepin tieltä.

En enää lähde mielelläni ulos. Vielä viime vuonna kävimme useinkin ulkona. Pyöritin hänen hoikkaa vartaloaan villisti tanssilattioilla, kumosimme drinkkejä jotka valuivat pitkin käsivarsia ja tepastelimme yön kostuttamilla kaduilla kohti auringonnousua, söimme aamupalaa satamassa nukkuvien veneiden keskellä. Kaipaan niitä aikoja, Sara oli seurassani silloin jotenkin vapautuneempikin. Hän ei kohdellut minua kuin jotain särkyvää esinettä vaan saattoi yhtäkkiä upottaa huulensa jäätelöön ja muiskauttaa mansikkasuukon poskelleni.

Sara väittää minua usein pessimistiksi ja vielä useammin ilonpilaajaksi, kun kieltäydyn lähtemästä asuntolan ulkopuolelle. Hänen mukaansa minun pitää vain oppia luottamaan hyvään ihmisissä, ja selittää usein vetovoiman laista: siitä, kuinka hyvät ajatukset ruokkivat hyviä tapahtumia.

Mikään määrä hyviä ajatuksia ei voisi estää loppua tulemasta. Olen tiennyt sen jo kauan. Jo pienenä äidin haudalla seisoessani tiesin, ettei mikään tässä maailmassa tule kestämään. Äiti pakeni oman käden kautta ennen lopullista tuhoa. Siksi hän lähti, ja siitä lähtien olen tiennyt sen tulevan. Meni monta vuotta, kun en ajatellut koko asiaa. Monta hyvää, rauhallista vuotta olin kuten muut. Napitin aamuisin paidan ja kampasin hiukseni, vihelsin kahvia keittäessä ja luin aamulehden ilman suurempaa tuskaa. Pyöräilin töihin ja tapasin Saran keskustan puiston vehreydessä. Yllemme kurottelevien puiden lehdet kahisivat tuhatvuotisia tarinoitaan ja aurinko värjäsi horisontin lempeimillä sävyillään. Olimme täynnä onnea ja toivoa. Jaoimme lupauksia valoisista kesäöistä ja ihanan salamyhkäisistä seikkailuista, joista jotkut tallentuvat kameran linssin läpi jähmettyneiksi kuviksi valokuva-albumiin, elämän parhaiksi päiviksi, joita vanhana katselisimme kiikkutuolien narinassa. Kertoisimme ehkä lapsenlapsille routaisen maan läpi puskeneesta rakkaudesta, kerran kohmeisten päivien murtuneista jäistä, säkkipimeiden viikkojen revenneistä reunoista, joista valo lopulta pääsi puskemaan läpi.

Muistan hänen nauravat kasvonsa ja vaaleanpunaisen viltin, jolle hän aina pienessä hiprakassa läikytti punaviiniä. Kun muistelen sitä kaikkea, se tuntuu kuin unelta. En tiedä, miksi minun piti herätä. Tai miksi Sara ei herännyt kanssani vaan jatkaa edelleen Ruususen untaan eikä näe, kuinka maailma irvistää rumilla kasvoillaan ja nauraa päin naamaamme. Viimeiset vuodet ovat olleet yhtä voimistuvaa, korvia vihlovaa ulinaa. Välillä tuntuu kuin pääni sisällä soisi jättimäinen herätyskello, jota en saa sammutettua. Painan vain kädet korvilleni ja puristan silmiäni kiinni, mutta hälytysääni ei lakkaa.

Nämä kaksi kuukautta kuuman auringon alla ovat kuluneet suhteellisen rauhassa. Päivät ovat olleet verkkaisia ja laiskanpulskeita. Kaipaan toisinaan kotiin mutta yhteisen talomme seinät ovat nykyään tuhkaa ja tiilikasoja. Ensin ilmestyi pieniä murtumia keittiönkaakeleihin ja vessanpeiliin. Kysyin Saralta öisin, tunteeko hän, kuinka ikkunaan ilmestyneistä säröistä vetää. Hän vain käänsi kylkeään ja sanoi minun kuvittelevan. Aloin valvoa öisin, ettei katto tipahtaisi yllättäen selkäämme. Päivisin olin niin väsynyt, että nukahtelin kesken työpäivän. Ne ajat ovat unenpuutteen vuoksi sumun peitossa, mutta ehkä on parempinkin, etten muista kaikkea niin yksityiskohtaisesti. On niin paljon muutakin harteilla.

Täällä huoneeni ikkunan maisema on kaunis mutta sälekaihdinten raidoittama. Taivas näyttää jatkuvan loputtomiin, talojen katot valuvat punaisina mustina harmaina, olen korkeammalla kuin ne kaikki, ylimmässä kerroksessa lähellä taivasta. Olen pyytänyt huoltomiestä avaamaan ikkunan mutta hän vain pudistaa päätään.

Seinät ovat alkaneet heilua täälläkin. Kenties jo tänään se tapahtuu. En kerro Saralle, mutta lopun aistii pienistä liikkeistä. Pikkulinnut istuvat vakavina räystäillä ja lentävät matalalla kuin ennen rajuilmaa. Koirat eivät hauku vaan luimistavat korviaan. Ihmiset kulkevat jähmeästi ja jotenkin varoen. En sano Saralle mitään, sillä hän taas väittäisi minun vain kuvittelevan. Hänelle maailma ruusunpunaisten lasien lävitse nähty leikkikenttä, jossa ketään ei kiusata ja mitään pahaa ei tapahdu.

Hikinen odotus täyttää ilman. Lasipöydällä kello raksuttaa hitaasti mutta varmasti eteenpäin, ja tunnen oloni hetki hetkeltä levottomammaksi. Aurinko vaihtaa asentoaan ja tavoittelee jo varjossa piileskeleviä varpaitani. Saran keho on niin säteiden lävistämä, että voin jo nähdä kuinka se pian vuotaa.

Haluaisin pitää Saran suojassa maailmalta, mutta hänelle on suotu älyn sijaan aivan liian paljon kauneutta. Kun iltapäivällä kävelemme läpi basaarin, tummahipiäiset miehet poraavat katseillaan läpi hänen pussittavien vaatteidensa, aina luuhun asti. He tulevat niin lähelle, että voin haistaa hien ja kiiman, nähdä loimuavat tulipallot iiriksien ympärillä. Työnnän heitä kauemmas, mutta kauneus on julma jumala, joka pakottaa heikkomieliset polvilleen ja riisuu heidät kaikesta inhimillisestä.

Saran valttikortit ovat jatkuvasti näkyvillä, kun itse pidän ne lähellä rintaani. Sara pelaa kauneudella, eikä niin esillä olevalla keinolla voi yllättää. Sillä voi vain kiristää ja lahjoa, uhmata julkisesti. Sillä ei isketä salaa keskellä yötä tai hiivitä hiljaa pahaa-aavistamattoman uhrin taakse. Kauneus ei osaa piiloutua, ei sulautua massaan, ei soluttautua salaliittolaisten joukkoon. Kauneudelta ei koskaan kysytä: "Et tu, Brute?"

On onni syntyä näin valjuksi ja värittömäksi. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomioita. Kukaan ei tiedä, mihin pystyn. Kukaan ei arvaa, millä keinoin taistelen tieni voittoon tässä maailmassa. Rotat ja torakat selviävät, aina ne inhottavimmat ja rumimmat. Kesän kauneimmat perhoset aiheuttavat siiveniskuillaan ehkä tsunameja maailman toisella puolella mutta jäävät ensimmäisinä Ilmestyskirjan neljän ratsastajan jalkoihin.

Sara tarttuu kädestäni kiinni, ja tulkitsen sen merkiksi johdattaa hänet ulos ahnaiden katseiden hämähäkinverkosta, jossa hän pyristelee hätääntyneenä kuin aivoton kärpänen. Haluaisin vihata hänen hentoja raajojaan ja lautasiksi levähtäneitä silmiään, joilta ei koskaan tarjoilla koskaan mitään muuta kuin loputonta naiiviutta, heikkoutta, avuttomuutta. Mutta jotenkin en vain pysty. Viha jää tykyttämään jonnekin rujon kuoreni taakse eikä koskaan pääse ulos.

Kiiruhtaessamme läpi basaarin tuoksut ja värit sekoittuvat iloiseksi sekamelskaksi sivuillamme. Oikealla ja vasemmalla myyjät huutelevat tarjouksia ja hintoja, jotka ovat tietysti alennettuja vain juuri meitä varten. Huivit ja kankaat läikehtivät merensinisten aaltojen sävyjä, pilkahtelevat iltapäiväauringon keltaisuutta ja taittavat iltataivaan vaaleanpunaisista pilvistä hurmaavaan fuksiaan. Mausteiset ruoat höyryävät ja täyttävät tuoksullaan ilman. Kardemumma, juustokumina, korianteri, tunnistan muutamia yksittäisiä tuoksuja. Hajuvesien ja suitsukkeiden äitelyys kiemurtelee niiden sekaan ja yrittää harhauttaa päättäväisesti ulos basaarin sokkeloista kulkevaa askellustamme. Talot hehkuvat valkoisina ja kutsuvina, mutta yhden niistä seinään on kirjoitettu: "Stop wars, I'm scared".

Sara pysähtyy koruja myyvän naisen kojun eteen. Nainen hymyilee hampaattomalla suullaan niin leveästi, että silmäkulmien syvät rypyt heräävät eloon. Mustan viitan alla voi olla vanhuksen hauras vartalo tai tikittävä pommi, joka räjähtää seuraavien minuuttien aikana. Tartun Saraa kädestä, mutta hän pyristelee sormensa irti otteestani ja tarttuu niillä helisevään korukokoelmaan.

"Mennään jo," hoputan häntä kärsimättömänä ja tunnen ohikulkijoiden katseet puukkoina ihoillamme.
"Mihin tässä nyt on kiire?" Sara katsoo minua huvittuneena eikä ymmärrä kireyttä äänessäni.

Sara ei ymmärrä mitään. Hän ei ymmärrä, kuinka aika on loppumassa meiltä kaikilta. Hän vain makaa laiskana auringossa ja pysähtyy milloin minkäkin kojun eteen kuin meillä olisi aikaa loputtomiin. Viha rummuttaa sisälläni kuin toinen sydän mutta en osaa hylätä Saraa. Hän ei pärjää yksin, en voi jättää häntä kuin lasta tähän kaaokseen. Hän ei aisti vaaraa, vaikka se koputtaisi häntä olkapäähän. Viisi vuotta sitten hän hyppäsi laiturinnokasta tummaan veteen miettimättä yhtään, mitä pinnan alla piilee. Minun oli sukellettava vaatteet päällä hänen peräänsä, ja vasta viime hetkillä sain naarattua hänen riuhtovan vartalonsa takaisin rantaan.

Ihmiset tungeksivat ja liikehtivät levottomasti ympärilläni. Saran kauneus kutsuu ohikulkijoita luokseen kuin majakka eksyneitä. Katson heitä niin tiiviisti silmiin, että he kavahtavat ja laskevat Saran vartaloa hamuavat kätensä kauemmas. Ihmisistä on tullut viime vuosina yhä ahneempia. Röyhkeämpiä. Epätoivoisempia. He ottavat kaiken, minkä saavat ja yrittävät haalia toistenkin omaa pahan päivän varalle. Mutta pahat päivät ovat jo täällä. Ei hamstraaminen enää auta. Jos jotain nyt pitäisi kerätä niin elämyksiä ja nautintoja, kun materian ja statuksen voi menettää jo huomenna.

Sara nauraa minulle sanoessani kolmannen maailmansodan jo alkaneen, mutta kaikki merkit ovat jo olemassa. Me emme tule saavuttamaan vanhempiemme tulotasoa tai elämään yhtä pitkään, nuoriso syrjäytyy tai pikemminkin syrjäytetään, lama, jättityöttömyys, inhimilliset tragediat, kansainvaellukset, loputon velka ja silpputyöt joista ei kerry palkkaa eikä eläkettä, eikä sinne eläkkeellekään koskaan päästä vaan hypitään pätkätöistä toiseen ja ihmetellään, miksi ne fiksutkaan eivät oikein pärjää niin kuin aina väitettiin. Mikä valhe. Liian fiksut eivät todellakaan pärjää. Tässä yhteiskunnassa älykkyydelle on aina vähemmän kysyntää kuin siitä on tarjontaa. Ja ikävä kyllä, toisin kuin Sara, minä sain riesakseni liian paljon älykkyyttä. Saran kauneudelle on sentään kysyntää, toisin kuin huippuälykkyydelle. Kuten pituus, älykkyys on liiallisissa määrin vain haitallista; se on resepti itsetuholle, yksinäisyydelle, eristäytymiselle, vainoharhaisuudelle. Olen yrittänyt ajatella vähemmän. Keskittyä yksinkertaisiin asioihin. Saraan, hänen suojelemiseensa.

Asioista on vain tullut niin monimutkaisia. En voi enää sukeltaa pinnan alle hakemaan Saraa takaisin rantaan. Eurooppa on hukkumassa kokonaan. Talouslama muuttuu pian krooniseksi, tuloerot kasvavat ensimmäistä maailmansotaa edeltäviin mittoihin, kulttuurimarxismin aallot ovat jo hyvän aikaa iskeneet syövyttäviä vaahtopäitään vasten sivistyksen peruskalliota, ja pakolaisvirrat ahtautuvat yhä suuremmalla paineella sisään kuin valtimot tukkiva kolesteroli. Jos jossain onkin jumala, se ei osaa antaa meille enää toivoa. Se on valkotakkinen lääkäri, joka katselee ihmiskuntaa kuin omaisia odotusaulassa. Sen kädessä on epikriisi, jossa lukee lista oireita: kodittomuus, työttömyys, köyhyys, nälkä, voimattomuus, apatia, pelko, kuolema. Työnnä kieli ulos ja sano aaaaa. Pahoittelen, se on peruuttamatonta. En voi määrätä lääkettä, enkä antaa toivoa.

Sara sovittelee korvakoruja peilin edessä eikä kiinnitä mitään huomiota takanaan liikehtivään levottomuuteen. Seison hänen vieressään kuin suojakilpi, enkä anna kenenkään koskea häntä. Sara sipaisee auringon paahtamat hiuksensa korvien taakse ja asettelee turkoosin sävyissä läikehtiviä koruja korvalehtiinsä. Tavallisesti en välitä juurikaan tällaisista asioista mutta nyt yhteensopivat värit eivät tunnu merkityksettömältä yksityiskohdalta vaan kuin sammuvan ihmiskunnan symbolilta. Merta muistuttava sininen sopii niin kauniisti yhteen Saran vehnäpeltojen aavuutta henkivien hiusten kanssa. Yhteensopivuudessa on jotain lohduttavaa. Kuin viimeinen harmoninen liitto ennen kuin kaikki loppuu. Raikasta sinistä ja rauhoittavaa vaaleaa. Jos jotain haluaisin jättää jälkipolville, niin tämän: että tällä planeetalla eli joskus kansa, jolle harmonia ulottui yksityiskohtiin saakka.

"Mitä sä tykkäät, eiks oo ihanat?"

Katson Saran iloa uusista korvakoruista enkä osaa kuin nyökätä jähmeästi hänen lapsenomaisille kiljahduksilleen. En kestä ajatusta siitä, että jo iltaan mennessä Saran kauneus sammuu sihahtaen koko universumin kanssa. Katoavaisuus tekee kaikesta kauniista niin sydäntäsärkevää. Sydämeni ei ole enää kuukausiin hakannut tasaisesti vaan jättänyt lyöntejä välistä. Ajattelin ensin, että päivien läkähdyttävä kuumuus tekee minusta näin voipuneen, mutta iltojen viileydessäkin oloni on koko ajan jotenkin kuumeinen ja kipeä.

Kun Sara hymyilee, hänen kasvojensa posliiniin ilmestyy pieniä säröjä. Silmäkulmat murenevat pienille rypyille ja poskiin porautuu kaksi pientä kuoppaa. Imen häntä kaikilla aisteillani mutta silti jäsenissä riehuva nälkä ei katoa. Luopuisin järjestäni ja rujoudestanikin ennen häntä. Luopuisin kaikesta ennen häntä. Mutta lopussa en voi valita, mitä menetän; vain miten tämän kaiken menetän.

Kävelemme läheiseen rantaan. Hiekka on samettia varpaittemme väleissä ja aurinko kuuma täkki hikisten kehojemme ympärillä. Avaan paidan kaksi ylintä nappia ja tuijotan horisontissa väreilevää kesäkuuta. Sara laskee laukkunsa hiekalle ja ottaa minua taas kädestä kiinni. Kahlaamme yhdessä, pian vesi ylettyy melkein vyötärölle asti, emmekä välitä vaikka pienet vaahtopäät kastelevat housumme. Taivas hohtaa sinisenä unelmana yläpuolellamme ja matalat aallot levittäytyvät pitkin rantaa.

Suljen silmäni ja tunnen ympärilläni aaltojen hitaat, tyynet vedot. Sara irrottaa kätensä ja kahlaa syvemmälle lämpimään veteen. Hän metsästää aaltoja; hentoja ja myös niitä yksittäisiä jyrkkiä, jotka tarttuvat minuun lujasti ja viskaavat pitkälle. Hän hyökkää aina sinne, missä aallon sileä pehmeä selkä pirstoutuu valkoiseksi vaahdoksi.

"Tulkaa vain, täällä minä olen, nielaiskaa minut. Heittäkää, repikää," hän huutaa, ja minäkin tunnen olevani elossa. Katsoessani Saran taantumista pikkulapseksi toivon, että taivasten valtakunta todella on lasten kaltaisten, niin kuin luvattiin.

"Eiköhän jo palata takaisin?" Sara hymyilee minulle lempeästi ja tarttuu olkavarrestani kiinni. En haluaisi vielä lähteä mutta pujotan sormeni hänen sormiensa lomaan. Kuljemme pitkin kuoppaisia, hiljaisuuden täyttämiä hiekkateitä emmekä puhu sanaakaan, vaihdamme vain ajoittaisia hymyjä. Taivas lainehtii valtavana merenä täynnä kaikkia vaaleansinisen sävyjä, ja minusta tuntuu kuin kelluisin kaukana huolien yläpuolella. Asuntolan ääriviivojen piirtyessä horisonttiin raskaus palautuu jäseniini ja askellukseni käy hitaammaksi.

Ovella valkoisiin pukeutunut nainen hymyilee minulle mekaanisesti. Kukaan täällä ei ole täynnä elämää kuten Sara. Pelkään taas kiintyväni liikaa, häneen. Hänen pehmeään katseeseensa, selkeään ääneen, turvalliseen läsnäoloon. Sara pyytää minua odottamaan hetken ja istuttaa minut aulan pehmeille, tummansinisille sohville. Ympärilläni nousevat suuret ikkunat ja sälekaihdinten raidoittamat avarat maisemat, kumiseva hiljaisuus, jonka välillä rikkoo jonkun raaka, eläimellinen huuto.

Sara kuiskaa jotain valkopukuiselle naiselle ja saapuu luokseni hymyillen. Nousemme portaat ylös huoneeseeni, se on pieni mutta avaroista ikkunoista avautuu näkymä auringon nuolemalle kadulle. Istun usein ikkunan ääressä ja katson kaduilla virtaavia ihmisiä, haalealta taivaalta hohtavaa iltapäivävaloa, mietin miltä tuntuisi hypätä. Kahdeksas kerros, alla haviseva puu joka ottaisi minut vastaan.

En kerro Saralle, mutta ajatukseni ovat olleet tällaisia jo pitkään. Kun auto ajaa ohi, näen itseni paiskautumassa sen konepeltiä vasten, lentävän pitkässä kaaressa epämääräiseksi sotkuksi asfaltille. Kun näen parvekkeen, hahmotan jo itseni ponnistamassa sen kaiteelta. Kun näen junan, kuvittelen itseni raiteille makaamaan. Kun näen veitsen, kuvittelen sen jo uppoamassa lihaani. Kun näen polkupyörän, kuvittelen jalkani juuttuvan sen pinnojen väliin. Kun kuljen lammen ohi, näen päälakeni katoavan tummaan veteen.

Kun näen Saran, kaikki tämä unohtuu. Tekisin lakanoista hirttoköyden mutta minulla on Sara suojeltavani. En voi jättää häntä taakseni, kuten äiti aikoinaan minut.

Sara lupaa tulla katsomaan minua taas ensi viikonloppuna mutta ei voi kuulemma vieläkään muuttaa luokseni. Sanon, ettei se haittaa. Lupaan odottaa ikkunan ääressä ja vartioida aurinkoa hänen puolestaan. En anna sen säteiden käydä liian teräviksi. Kuuntelen kellon raksutusta ja pidän hänet ajan tasalla. Tarkkailen ihmisten levotonta liikehdintää enkä niele lääkkeitä, joita minulle syötetään. Syljen ne kielen alta lavuaariin ja epäilen jokaista. Pidän hänet suojassa maailman loppumiseen asti.

Toivon paremmalla puolella

(Novelli, heinäkuu 2015)

"Never trust a survivor," my father used to warn me,
"until you find out what he did to stay alive."
 – Kurt Vonnegut, Bluebeard

Kolmelta päivällä aurinko katsoo olkansa yli viimeisen kerran. Ikkunan karmit ovat kovia kyynärpäiden alla ja valtateiden humu hotkaisee lintujen viserryksen sisäänsä. Intialainen ruoka haisee kirjoituspöydällä pulleiden kärpästen ilona. Folioihin jämähtäneen mössön kuvottava haju estää sitä painumaan unohduksiin. Monta päivää pilaantuneen olemassaolon pieniä iloja. Kukaan ei enää koskaan käy sen kimppuun kuola valuen mutta pahennusta voi vielä aiheuttaa. Toiseksi paras vaihtoehto ennen luovuttamista, unohduksiin painumista.

Talojen kattojen takaa leijuu pilviä, joiden suupielissä kareilee pahoja aikeita. Niiden pumpuliposkista voi lukea nälän, joka ei lähde syömällä, niiden kuivista silmistä janon, joka ei katoa juomalla. Ne ovat täynnä halua, joka leijuu uhkaavasti pääni yläpuolella. Päiviä ne ovat valmistautuneet iskuunsa ja keränneet joukkojaan. Puhtoisen valkoisesta likaiseen harmaaseen ja lopulta vaativaan mustaan. Pelkäätkö jo? Piiloudutko suojaan, juoksetko karkuun kuin hätääntyneet saaliit? Naurahdan ääneen, kun ajattelen paniikin puhkomia silmiä ja pakokauhun jähmettämiä aivoja itsensä paljastaneen uhkan edessä.

Epätasaisiksi pureskellut kynnet raapivat kalpeaa käsivartta. Sateen voi tuntea jo. Seuraavalla uloshengityksellä se valuu kuolaisena pilvien suupielistä. En ole niitä, jotka juoksevat karkuun ja sulkevat tuulessa narisevat ikkunat vauhdilla ennen kuin myrskyn saapumista. Ikkuna on muutenkin pakko pitää auki, muuten tämä huone on kuin suljettu neliö. Kaikki talon peilit on peitetty. Ne kutsuvat nyppimään loputkin kulmakarvat, puristamaan jokaisen tiukassa istuvan mustapään ja sisäänkasvaneen haivenen.

Minulla ei ole nälkä, ei oikeasti. Haluan vain ilman todellista tarvetta. Minä olen Hannu ja minä olen Kerttu, vähintään kaksi suuta, jotka hotkaisevat piparkakkutalon kerralla kitaansa. Minä olen pohjattomat silmät ja viidenkymmenen litran roskasäkiksi venynyt vatsalaukku. Minä olen niitä, joille annettiin syntymässä musta aukko. Haluan sisääni maailman, galaksit ja planeetat. Minun tarina alkaa suusta, joka parkuu ruokaa sisäänsä. Kun se aukeaa ensimmäisen kerran, se ei enää koskaan osaa pysyä kiinni. Mitä tahansa menetänkin, ruokahalu ei koskaan katoa.

Kerran totuus oli, ettei ihmisellä ole moraalia niin kauan kuin hän on nälissään. Nyt uskon, ettei ihmisellä ole mitään, jos hän ei ole nälissään. Ilman nälkää en kaipaa tämän huoneen ulkopuolelle. Ilman nälkää luontoa ei tuhota valtateiden takia eikä katujen varsilla ei kasva supermarketteja. En tee itsestäni kunnollista, jos se ei tyydytä jotain tarvetta sisälläni. Kaikki alkaa nälästä ja kaikki loppuu kylläisyyteen. Kylläisenä en yritä enää, kipuan pinkeän vatsan kanssa sänkyyn ja torkahdan vain herätäkseni avaamaan jääkaapin uudelleen.

Nälkä estää minua kuolemasta tylsyyteen. Nääntyneet ihmiset eivät ole kyllästyneitä, eivät samalla tavalla kuin kylläiset. Kylläinen ja kyllästynyt, ei ihme, että ne ovat niin lähellä toisiaan. Kylläiset ihmiset ovat unohtaneet, miltä tuntuu selviytyä. Miltä tuntuu kaivata, nääntyä, rukoilla, anella, piehtaroida kuumeen kourissa, miltä tuntuu uhrata perheensä ja rakastettunsa, miltä tuntuu tehdä sopimus paholaisen kanssa, miltä tuntuu luvata enemmän kuin voi koskaan antaa.

Selviytyminen on todellista elämää. Täysillä elettyjä päiviä. Intohimoa ja arvostusta. Kurnivaa kipua. Onko mitään kuvottavampaa kuin itseensä tyytyväisen pulleat posket ja autuas hymy ilman pienintäkään lupausta teroitetuista kulmahampaista? Kuinka sellaiset voivat ikinä voittaa tummien pilvien pommikonemuodostelman muuten kuin pakenemalla raukkamaisesti kaikilla mukavuuksilla varustettujen kotiensa suojiin?

Mikään herätyskello ei räväytä ihmisiä hereille kuin sänkyyn asti tunkeutuva sota, jota ei voi sulkea sälekaihtimien taakse tai hiljentää kaukosäätimellä. Sodassa on lupaus korkeampien ominaisuuksien tavoitteluun, itsensä ylittämiseen. Ei se oli samanlaista puutetta kuin rauha, jonka eteen ei enää edes tarvitse nähdä vaivaa. Rauha on sietämättömintä pysähtyneisyyttä. Sodassa voi sentään hyökätä ja puolustautua; rauha tunkeutuu sänkyyn, makaa laiskanpulskeana hylkeenä vierellä ja vie suurimman osan peitosta. Ei havahdu, vaikka potkin sitä kylkeen ja vähän päähänkin, murran sen typerän nenän.

Rauha on aseista riisuva pakkopaita, jonka varmakätiset miehet pukevat päälleni toisinaan. Älä taistele vastaan, älä puolustaudu, antaudu, rauhoitu. Ne leikkaavat kynteni nysiksi, etten raapisi itseäni syvemmille naarmuille. Ne puhuvat tyynnytellen ja yrittävät välttää taistelun. Ne puhuvat tiikerille sisälläni kuin kissanpennulle, kis kis, tule luokse, kuin kesyttäminen olisi olemisen korkein tavoite. Ole rauhallinen niin pääset vapaaksi. Vain kesyt pääsevät häkin ulkopuolelle, vain kiltit saavat luvan poistua.

Kukaan ei enää edes yritä, kun tie vapauteen aukeaa antautumalla ja tavoitteisiin pääsee taisteluitta. Sarjamaratonit käyvät urheilusta ja noutopaikan ruokalista taistelusta: samaa kuin aina vai samaa kuin aina uudella kastikkeella? Tähän pitäisi olla tyytyväinen. Itseensä pitäisi olla tyytyväinen. Pitäisi olla niin saatanan tyytyväinen. On sairautta olla hyväksymättä itseään. Vääristynyttä seisoa peilin edessä ja miettiä, kuinka tulla paremmaksi. Mielipuolista näännyttää itseään, kun voisi opetella rakastamaan jokaista helposti urheilulla korjattavaa vikaansa ja kutsumaan läskejään kurveiksi. Viimeiset villit asuvat häkeissä.

Ojennan käteni ulos sateeseen ja mietin hyppäämistä. Pahin synti on karata tästä maailmasta ja kasvattaa etumatkaa muihin. Jalkojen on pysyttävä samalla viivalla koko maailman kanssa. Etumatkaa kutsutaan etuoikeudeksi, josta on luovuttava. Ei ole reilua käyttää koko potentiaaliaan ja nousta muiden yläpuolelle. Ei ole reilua voittaa, sillä häviäjille voi tulla paha mieli. Tässä maailmassa kaikkien pitää saada mitali, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki, vaikka kaksi ynnä kaksi ei oikeasti olekaan viisi. Hyvästä yrityksestä pitää palkita, ja minut kannetaan ulos luokasta kun nauran alkeellisimmassa yhteenlaskussa epäonnistuneelle idiootille.

Missä vaiheessa aikuiset taantuivat kasvatuksessaan lastenlorujen tasolle ja tyytyivät taputtamaan kauhukakaroidensa päitä pelkällä toiveajattelulla: älä tule paha kakku, tule hyvä kakku? Kesyt syödään elävältä ennemmin tai myöhemmin. Löllyvän pehmeät arvot katoavat vielä pureskelematta tulevien sukupolvien kitaan. Sillä nälästä kaikki on aina alkanut ja tulee aina alkamaan. Kurnivasta vatsasta, joka tulee aina voittamaan hyssyttelevän kesyttämisen. Todellinen suu täynnä kulmahampaita ja makunystyröitä tulee aina repimään väkisin piirretyn hymyn, joka huumatun apinan lailla ahmii itsensä säyseäksi, nälän eloon herättävän tunteen unohtaneeksi palleroksi.

Aurinko ei ehkä palaa enää. Ainakin toivon niin. Jonain päivänä se vielä viipyy niin pitkään, että odottaminen tuntuu nääntymiseltä. Ei ole turvapaikkoja tai karkumatkoja, joilta palatessa kaikki on samoin kuin aina ennenkin. On vain nälkä ja odotus ja kasvava tuskaisuus, joka herättää kaikki aistit eloon. Kesyt vihdoin ymmärtävät, ettei villiksi kasveta yhdessä yössä. Villit eivät anna periksi ja itke paniikissa monotonisuudestaan karistettujen päivien arvaamattomuutta. Villit eivät kavahda toisten uhraamista korkeampien päämäärien hyväksi. Nälkään todella tottuneet tietävät, miltä tuntuu kun keho syö itseään ja sydänlihas pienenee hauraaksi ja heikoksi. Nälkäiset tietävät, miltä tuntuu vastustaa halua upottaa hampaansa, kyntensä, kielensä ihonsa alle.

Taistelutta antautumisella on hintansa, jonka hyväksyy vasta kun ymmärtää, ettei kaikkeen ole varaa. Kaksi ynnä kaksi ei ole viisi, koska jo neljä on toisinaan vähän siinä ja siinä. Kun on aina antanut helpolla periksi haluilleen, epämieluisan todellisuuden hyväksyminen ei ehkä koskaan täysin avaudu. Periksi helpolla antaneiden katse liitelee korkealla idealiasmin taivaalla mutta ei kuitenkaan näe omaa nenäänsä tai yhtä päivää pidemmälle. Kaiken pitää tapahtua nyt, taivaan on laskeuduttava heidän luokseen hetkessä. He eivät osaa odottaa. He eivät usko kärsimyksen kaunistavaan voimaan, koska kaunis voi olla ilman ponnistuksiakin, kunhan vain päättää niin.

Nopea ja pinnallinen tulee aina jäämään hitaan ja syvällisen jalkoihin, kun aurinko viipyy tarpeeksi kauan. Maaliviiva ei ole mielipide. Se on pitkän matkan päässä häämöttävä kangastus, joka ei välttämättä koskaan konkretisoidu. Mikään ei ole selvää, sen hyväksymisestä alkaa todellisen selviytyjän luonto.

Sota voi aivan hyvin puhjeta jo huomenna mutta sekään ei ole koskaan täysin varmaa. Mustien pilvien vatsat kurnivat mutta nälkää oppii sietämään, vaikka edessä höyryäisi katettu pöytä. Kun oppii poistamaan itseltään oikeuden tyydyttää nälkänsä, todellinen tie taivaaseen aukeaa. Enkä tarkoita paaston jälkeen aukeavaa suuta, joka löytää jumalaisen nautinnon suklaalevystä. Jokaisen supermarketin hyllyiltä löytyvään suklaaseen uppoavat hampaat eivät tiedä mitään viipyvän maailman puutarhoista.

Levitän raavitut käteni sivuilleni ja suljen silmäni. Olen valmis odottamaan, en kaipaa välitöntä nautintoa tai varmuutta. En välitä asioista, jotka voi saavuttaa vain ojentamalla kätensä. Jossain pilvipeitteen seassa on oltava repeämä, josta pääsee murtautumaan tämän maailman tuolle puolen. Tietysti ne sanovat, ettei ole muuta varmaa kuin tämä maailma mutta en luota yhteenkään, joka tyytyy tarrautumaan lähimpään kohteeseen. Niin tekevät vain hukkuvat, toivonsa jo menettäneet ja viimeisiin oljenkorsiin tarttuvat. Todellinen selviytyjä elää mieluummin toivolla kuin toisten hyväksynnällä. 

En kaipaa otetta, en typeriä päitä säälistä silittäviä käsiä tai riehuvia vartaloita taltuttavia muskeleita. Kaipaan pilvien takaakin tuntuvaa vetovoimaa, joka ei koskaan näyttäydy mutta saa lupaamaan: olen tulossa, olen tulossa.

Uudeksi on pienet tytöt tehty

(Novelli, heinäkuu 2015)


Siniseen sekoittuva punainen ja vihreää nuoleva keltainen. Kun ajattelen meitä, ajattelen tuulikellon lailla heliseviä värejä. Ajattelen astraalimatkoja lakanoissa piehtaroiden ja hämyisten seksiklubien kaltereilla suojattuja sänkyjä. Ajattelen synestesiaa, jonka tunnen ensimmäistä kertaa muutenkin kuin tietokirjojen sivuilta.

Kuolleita sanoja pursuilevien tietokirjojen aikaan minun vartalonikin oli aivan erilainen. Rintani olivat hävettävän pienet ja ihoni niin kalpea, että sitä oli piiloteltava auringolta ja katseilta. En kävellyt alasti muiden nähden tai antanut kenenkään tutkia kehoni yksityiskohtia. Ajatus ihmisten tahmeista sormenjäljistä pinnallani tai tuoksusta vaatteissani sai minut kavahtamaan jokaista lähelle kumartuvaa. Kävin suihkussa monta kertaa päivässä ja tuhlasin luontoa pesemällä lakanoita huomatessani yhdenkin tahran.

Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin sekoittunut minuun tavalla, jolla vesivärit sulautuvat toisiinsa. Muut ihmiset olivat häiriötekijöitä, jotka tunkeutuvat yksinäisyyteeni. He rymistelivät sisään kuin elefantit tai sahasivat katseillaan luuhun asti niin, että meni aina viikkoja ennen kuin parannuin entiselleni. Makasin vuotavana sängyssäni ja pelkäsin halvaantuvani seuraavasta kohtaamisesta pysyvästi. Valvoin tuhansien laskettujen lampaiden keskellä ja kuuntelin, kuinka höyryveturi pääni sisällä puuskutti yhä nopeammin ja nopeammin. Se lähestyi ulvoen kohti pääni pimeimpiä onkaloita, joissa saattoi odottaa kallioseinämä ja varma loppu. Istuin ikuisesti lisääntyvien lampaiden keskellä ja olin varma, että pian juna suistuu raiteilta ja matkustajat kuolevat, tulee maailmanloppu, meteoriitti ja tuomiopäivä.

Kun nyt asetun sängylle, raiteiden kolina sulautuu pehmeästi kattoon piirtyvien kaleidoskooppikuvioiden joukkoon. Yritän paikantaa mieleni höyryveturin tämänkertaista reittiä mutta pimeydestä takaisin tuijottaa vain unettomuuden karsinassa määkivät lampaat. Tunnen tärinän kehossani ja katson, kuinka lampaiden kiiluvat silmät jäävät sekunti sekuntilta kauemmas. Ojennan käteni vaistomaisesti niitä kohti mutta höyryjuna on jo hotkaissut minut syvälle vatsanpeitteisiinsä. Liikun sen sisuksissa kuin kohtuun suljettu sikiö, tunnustelen ihmeissäni pehmeää kudosta, jonka junan kova, metallinen kuori kätkee sisälleen. Heiluttelen kalpeita raajojani ja valmistaudun vaistomaisesti pian koittavaan kipuun, joka vihloo keuhkoissa uuden ilman täyttäessä ne ensimmäistä kertaa.

Maassa, jossa tapasimme tuuli kulkee ilman esteitä. Se laukkaa ilman kuolaimia läpi tasaisten katujen eikä kohtaa jyrkkiä ylämäkiä, viettäviä alamäkiä. Nyt sama pannukakkumaasta puhaltava tuuli heittää vaunut matkalle kohti korkeuksia. Veturi puskee hetken nokkaansa vasten taivaankantta, joka narahtaa auki kuin Eila-mummin vintin ovi lapsuuden muistoissa. Kurkistan varmuudeksi olkani yli, ettei kukaan vain seuraa ja tunnen, kuinka oven takaa tihkuva maailma maalaa kalpean ihon kimmeltäväksi ja tylsyyden tylpistämät aistini teräviksi.

Taivaankannen takana tie lapseksi avautuu eteeni leveänä ja esteettömänä. Tavarataloihin eksynyt pikkutyttö juoksee kohti kynnyksen yli astunutta vartaloani ja halaa minua tiukasti, kuin olisin viimein saapunut hakemaan häntä. Tuijotan hämmentyneenä innosta palavia silmiä ja lupaan kysymättä, etten enää koskaan jätä häntä taakseni. Otan tytön syliini ja annan hänen imeytyä rintakehäni läpi osaksi minua. Kipu vihloo keuhkoissani, kun tyttö nauraa aikuisuuden järkevöittämille sisuksilleni ja potkaisee nauraen kumoon kyltin, jossa käsketään ajattelemaan ennen tekemistä.

Annan tytön myllertää ja penkoa, tehdä taikojaan arjen harmauttamassa kehossani ja rakentaa kotikutoisia majoja sydämeni oksistoihin. Annan hänen kuljettaa minut takaisin leikkiin, iskeä satukirjan eteeni ja laskea kruunun harjaamattomille hiuksilleni. 

Tyttö antaa minulle puhalluskukan käteeni ja osoittaa suuntaan, jonne haluaa minun lähettävän siemenet. Tuijotan kukkaa hetken kuin näkisin siinä häivähdyksen lapsuuden pihoista, keinuista ja kiikkulaudoista, mummolan marjapensaista ja pitkistä kesälomista. Vedän tummien vuosien painosta kasaan painuneet keuhkoni täyteen ilmaan ja tunnen, kuinka viiltävä kipu leikkaa vartaloni kahtia.

Ehkä vihdoin kaikki se, mikä on kasvanut vinoon lapsuudesta lähtien, lopulta suoristuu. Haljenneen vartaloni suojista puskee ulos vääntyneitä pyöräntankoja, tummunutta lihaa, lyöntiin kohotettuja käsiä, huutoon valmistuneita suita, pimeitä kujia ja suljettuja sälekaihtimia. Annan kaiken vuotaa ulos, kaikki vuosien pyörityksessä koetut matkapahoinvoinnit. Kaikki tukahdetut tunteet ja kieltävät eleet, kaikki väärin menneet lastenlaulut: Mistä on pienet tytöt tehty?

Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista.
Omenoista, porkkanoista, vedestä, kofeiinista.
Kaloreista, pienevistä senteistä, kevenevistä kiloista.
Suupieliin kuivuneesta oksennuksesta, pureskelluista kynsistä ja haljenneista huulista.
Suonissa pullistelevasta itseinhosta, joka väistää juuri kun terä leikkaa valkoisen ihon puhki.
Rakkautta hylkivästä teflonista, jonka pintaan hyvät asiat eivät tartu.
Tulikuumista suihkuista ja toki myös jääkylmistä päivistä, jolloin ovikylttiin voi sukunimen sijaan kirjoittaa Bosch tai Rosenlew – tervetuloa pakastimeen, jossa inhimillisyys jäätyy.
Niistä on pienet tytöt tehty!

Lasinen lapsuus iskeytyy siruiksi maahan jokaisen säkeen myötä. Huulilta purkautuvat lapsuuden lorut kuulostavat vanhojen naisten itkuvirsiltä, joissa yksityiset murheet sekoittuvat yhteisiin suruihin. Näistä on pienet tytöt tehty, samoista langoista, kiristyvistä marioneteista. Soittorasian ballerina pyörii ikuisesti peilinsä edessä, kädet pään yläpuolella asetettuna. Vapautan omat käteni vihdoin kahleista ja lasken ne pehmeästi ympärilleni. Annan laulujen vavahduttaa kehoa, kulkea sitä pitkin kuin maanjäristykset ja puhdistaa sen menneiden vuosien kuonasta.

Laulan itseni uudeksi, uudelle kielelle. Karjalaiset itkijät lauloivat tuonpuoleisen asukeille itkusanoin, minä annan englannin sekoittua suomen kielestä rakennetun tytön kudoksiin. "I love you" ei enää ole puolityhjänä kaikuva lause elokuvista vaan sydämeeni kotiutuva tunne, jolla on sinun kasvosi. Sinun kanssasi en ole enää käännös toiselle kielelle, sillä käännöksen mukana katoaa aina jotain alkuperäisen kielen salaisuuksista. Olen kahden kielen iloinen sekamelska, uudeksi tehty tyttö. Kommunikoin vielä kouristuksenomaisilla liikkeillä mutta ajoittain sanat alkavat jo tulla luokseni etsimättä.

On opittava päästämään irti sanakirjoista ja ohjenuorista. Irrotan käteni kaiteesta ja tunnen, kuinka jalat pienet haparoinnin jälkeen löytyvät tasapainon. Ojennan käteni kohti taivasta ja tunnen, kuinka sormeni ulottuvat koskemaan pilvien pumpulisia muotoja. Juoksutan sormenpäitäni pitkin valkoisten pilvien pulleita vatsoja ja kuuntelen, kuinka ne kihertävät vastaukseksi. Harmaat pilvet murahtelevat hieman otteessani mutta taipuvat kuitenkin sormieni tahtoon. Kurotan taivaanrannassa majailevia synkkiä pilviä kohti ja siirrän niitä sivuun, jotta valo pääsee luokseni.

Tummien pilvien alta löydän vuosia sitten sisältäni karanneen hahmon. Se istuu hartiat kyyryssä taivaanrannan lattialla ja siristelee silmiään varovasti uuden valon loisteessa. Hahmo on kalpea vinkaisu entisestään mutta tunnistan sen silti Tulevaisuudeksi. Tulevaisuus näyttää yksinäisyyteensä unohdetulta erakolta mutta muistan ajan, jolloin se rakasti seuraa. Se asui joskus Menneisyyden ja Nykyisyyden kanssa samassa talossa, keitti aamuisin kahvia ja nukahti iltaisin samaan sänkyyn. Talo täyttyi suuret päänsä yhteen lyöneen kolmikon hullunkurisista tempauksista, Tulevaisuuden villeistä visioista, Menneisyyden viisaudesta, Nykyisyyden impulsiivisuudesta.

Tulevaisuus katselee minua arasti kulmiensa alta ja empii hetken, kun ojennan käteni kohti sen valossa kylpevää vartaloa. En revi sitä väkivalloin luokseni mutta avaan tien takaisin luokseni apposelleen; Tulevaisuutta ei kannata jahdata, sitä pitää kutsua. Se on vähän kuin baarin värivaloissa kihertävä nainen, joka muuttuu raiskausta huutavaksi palosireeniksi, jos juoksee huumattuna sen askelia seuraten. Se pitää laulaa lähemmäs säe säkeeltä. Silloin sen voi nähdä laskeutuvan tyhjälle nuottiviivastolle, kevyesti kuin lintu sähkötolppien johdoille. Se istuu hiljaa nuottiviivaston katolla ja odottaa Menneisyyden ja Nykyisyyden kipuavan omiin asemiinsa.

Lasken pilviä hipovat sormenpääni eteeni ja katson, kuinka erilleen toisistaan ajautunut kolmikko hapuilee pitkän ajan jälkeen keskinäistä säveltä. "Yksi, kaksi, kolme, neljä", muodostan huulillani, tuttu lähtölaskenta musiikille joka ihan pian paiskautuu läpi hiljaisuuden. Äänetön odotus seisoo ohuena kalvona edessäni, ja näen jo, kuinka jokin lähestyy voimalla sitä kohti. Kalvo pingottuu äärimmilleen, pyristelee turhaan hetken ja antaa lopulta musiikin vihdoin tulla vapaasti ulos. Menneisyys, Nykyisyys ja Tulevaisuus muodostavat kolmisoinnun, joka iskeytyy vasten ankean huoneeni seiniä yhtä huumaavasti kuin ensimmäisinä kertoina laskiessani sormeni pianon koskettimille.

Ei ole enää riitasointuja tai epävireisiä sävelkulkuja. Ei kissaa ja elämäniloa tappavia melodioita. Huominen ei ole enää tritonuksen päässä nykyhetkestä tai istu kasvottomana saavuttamattomien galaksien tähtisumussa. Sen voi nähdä pilkahtelevan horisontissa, kun myrskypilvien jälkeisten pisaroiden lomassa voimistuu kermanvärinen valo. Sen voi haistaa kuudennen kerroksen parvekkeella, kun loputtomien sängyssä vietettyjen päivien jälkeen jalat vihdoin kantavat edes muutaman metrin ankeiden seinien ulkopuolelle.

Näen sen hentona versona välissämme, kun katsot minua pitkään ja hymyilet hiljaa.

Vuosia etsin ihmisistä kotia, johon asettua asumaan. Kun katson sinua, tajuan etten tarvitse pysyvää osoitetta. Tarvitsen käsiä, joilla tempoa jokaista ovea. Sinä olet se, jonka kanssa astun pimeään, sukellan aurinkoon, soitan seksiklubin ovikelloa, kohotan taivaankantta, tiirikoin lukot, kurkistan autiotaloihin, revin auki viemärinkannen, muutan uuteen maahan heti, kun kaupankassat alkavat tervehtiä tuttavallisesti ja naapurit oppia nimemme.

En voi enää asua kaupungissa, jossa kerrostalot ovat täynnä sohvatyynyjen väliin unohtuneita sieluja ja tylsyyttä ruudun läpi paenneita ruumiita, kuola valuen kesken sarjamaratonin nukahtaneita harmaakasvoja. Talojen takana kuuset nousevat mustana sahalaitaisena rivistönä vasten syvänsinistä taivasta ja pelkään niiden eristävän kaiken taas omiin nurkkiinsa, jos jään tänne vielä hetkeksikään. Maailman ovi on vihdoin räjäytetty avoimeksi, ja pelkään kuollakseni neljän seinän nousevan ympärilleni uudestaan, Tulevaisuuden lehahtavan kauas horisontin taakse.

Tunnen sinut kuumeena sisälläni, vaikka Atlantin valtameri ympäröikin saartasi kuin vallihauta. Sen aallot ovat niin paljon suolaisempia kuin edessäni lainehtiva Itämeren murtovesi tai silmissä kirpoavat kyyneleet, jotka vuosia huuhtoivat kaikki värit kasvoiltani. Jo muutama lasillinen Atlantia kuivattaisi kehoni mutta näännyn mieluummin kesken kunnon taistelun kuin annan ikävän haalistaa minut olemattomiin. Satama-altaan rajat saavat jäädä taakse, mannerlaattojen väliset kuilut ja elämää valmiisiin uriin imevät putket. Liian kauan olen elänyt suojattua elämää kynnyksen turvallisemmalla puolella, suojassa katseilta ja kosketuksilta, värissyt punaisten vessanlukkojen takana ja tuijotellut haikeana oven alta tihkuvaa valoa.

Kun vuosikausien avaimenreiästä tuijottelun jälkeen seisoo vihdoin oviaukossa, ei tarvitse enää siristellä nähdäkseen. Avaan silmäni ammolleen ja katson Menneisyyden, Nykyisyyden ja Tulevaisuuden kolmisointujen voimasta murentuneita seiniä. Punaiset, siniset, keltaiset, oranssit, vihreät valot välkkyvät raunioissa, joiden lävitse tuuli kulkee vihdoin vapaana. Minulla ei ole enää kotia neljine seinineen mutta hymyilen sittenkin. Loistakaa ja puskekaa läpi seinien, en ole peloissani enää. Maailma velloo kohisevina aaltoina ympärilläni ja tiedän, että selittäminen kaikille muille kuin sinulle on kuin yrittäisi kuvailla värejä sokealle.

Kalpean maailman kasvoilla välkehtii uuden aamun rusotus. Se on sekoittuneiden aistien ja värien tuotos, jonka liikkeet tunnen ihoni alla. Sillä ei ole vielä jalkoja, joilla kävellä väsymättä Helsingistä Lontooseen, mutta sillä on jo sydän. Se lyö omani vieressäni ja opettelee, miltä ikävä tuntuu, miltä liikkeelle puskeva levottomuus.

"Kävele, jalkasi eivät ole tomua", käsken sitä kuin koiraa ja tunnen, kuinka sen häntä hakkaa villisti vasten rintakehääni.  

Nainen, joka lähtee

(Novelli, maaliskuu 2015)


Minä seilasin tänne kenties Saturnuksesta. Asun toista vuotta harmaassa kaupungissa, enkä suostu laskeutumaan, vaikka päivisin asfalttia vasten läpsyvät ballerinat ja iltaisin ohuet piikkikorot. Jokainen askel kuopaisee aina hieman tyhjää, vaikka kukaan ei sitä huomaakaan. Tosin ei täällä kukaan muutenkaan huomaa mitään, katseet tuijottavat tiukasti eteenpäin eivätkä vahingossakaan osu minuun.
      Koulussa minulle kerrotaan, että vain taivas on rajana, jos oikeasti haluaa tavoitella unelmiaan. Kunhan vain tarpeeksi löytää motivaatiota ja halua, niin mikään ei enää pidättele. En koskaan sano mitään niihin puheisiin, hymyilen vain epäuskoisena enkä löydä sitä samaa hymyä kenenkään muun huulilta. Ei tällaisessa kaupungissa oikeasti näe taivasta. Tällaisessa kaupungissa unelmat eivät koskaan kohoa taivaaseen asti, puhumattakaan avaruudesta. Tällä kaupungilla on pilvistä tehty harmaa katto ja katossa joinain päivinä repeämiä, joista aurinko toisinaan kurkkii tänne mutta sokeuttaa minut juuri sen verran, etten oikein sitten muuta näekään kuin sen auringon.
      Katto ei anna unelmien lentää mutta unelmoin sittenkin.
      Kaipaan vieläkin kotiin. Täällä sen vastine on neljä seinää ja avaimella aukeava ovi. Se on tavaroilla lastattu tyhjä tila, jossa yksinäisyys kaikuu aina hiljaisuuden laskeutuessa. Ja hiljaisuushan aina tulee. Se käpertyy painoksi rinnan päälle öisin ja valuu kurkusta alas aamukahvin mukana. Se odottaa kärsivällisesti juhlien loppumista ja kietoo itsensä pehmeästi ympärilleni juuri silloin, kun olen liian väsynyt liikkumaan kylpyhuoneen kylmältä lattialta.
      Haluaisin puhua niille muille välitunnilla. Haluaisin jonkun muunkin hymyilevän epäuskoisena kun meille kerrotaan, ettei mikään ole rajana. Haluaisin kertoa, että minun elämässäni ei tunnu mitään muuta olevankaan kuin rajoja. Aitoja, joiden yli on kiivettävä. Esteitä, joiden yli on hypättävä. Kuoppia, joiden yli pinkaistava. Vallihautoja, joiden krokotiilejä on varottava. Pelkään niitä kuollakseni, niin paljon etten enää aikoihin ole uskaltanut liikkua. Olen valunut rajojen väleihin. Olen täynnä ikävää. Täynnä kaukaisten planeettojen kaipuuta. Se paisuu jäsenissäni ja turvottaa sormeni niin paksuiksi, etteivät Saturnukset renkaat mahdu niiden ympärille. Turvonnut tyttö. Ei minusta tällaisena tule kenenkään morsianta. Minuun sormiini ei pujoteta mitään kiiltävää eikä vartaloani kanneta kevyesti yli kynnyksien tai universumin rajojen.
      Liian painava noustakseen tuulten mukana kohti avaruuden valoa tihkuvaa pimeyttä. Sitä pelkään eniten. Että jään, enkä koskaan enää lähde.


Keskipäivän valo tihkuu suljettujen verhojen väleistä. Roskat haisevat eteisessä ja lika kovettuu lautasien pintaan. Makaan petaamattomalla sängyllä ja kuuntelen ovikellon särinää. Naisten pehmeät äänet kaikuvat rappukäytävässä, askeleet kopisevat ja loittonevat, lopulta hiljenevät. Kun ovikello särisee taas, hiivin kurkistamaan ovisilmästä. Jehovan todistajat seisovat oven toisella puolella sinnikkäinä kuin intohimoiset rakastajat, joita en halunnut päästää sisään mutta päästin nyt kuitenkin. Avaan oven tälläkin kertaa ja nyökkään heitä astumaan sisään.
      Ohjaan naiset istumaan keittiönpöydän ääreen. Toisella on napitettu kauluspaita ja pinkki villatakki, toisen hame jatkuu nilkkoihin asti ja kaulassa keikkuu punertavin sävyin liukuvärjätty huivi. Minun verkkareistani voi lukea viikon ruokalistan ja kainaloihin suihkutettava Rexona on painautunut valkoisiksi viivoiksi mustalle paidalle.
      Kahvinkeitin ähisee ja pulputtaa mutta ei onnistu täyttämään vaivaantunutta hiljaisuutta edes puolilleen. Istun kädet puuskassa ja tajuan äkkiä näyttäväni uhkaavalta ja vihaiselta. Pinkkitakkinen ojentaa minulle lehdykkeen ja kyselee arasti suhteestani uskontoon ja jumalaan.
      Ei ole mitään suhdetta. En ole rukoillut yli kymmeneen vuoteen. Riparilla suututin ohjaajat. Kirkosta erosin heti, kun se oli mahdollista. Käsiä en risti häissä enkä hautajaisissa.
      Minun kokemukseni uskovaisista ovat vinoutuneita. He ovat tv:n keskusteluilloissa räyhääviä päiviräsäsiä tai sitten niitä arkoja miehiä, jotka haluavat aina nähdä toisenkin kerran, etteivät tuntisi niin suurta häpeää yhden yön himoistaan. Seksin jälkeen eräs uskovainen kertoi minulle jumalan ihmeteoista mutta niihin oli vaikeampi uskoa kuin satuihin. Istuin hiljaa sängynlaidalla ja pyyhin vaivihkaa spermaa vatsaltani, enkä kuunnellut enää sanaakaan. Kirjahyllyssä nökötti Kotien rukouskirja sinivalkoisine kansineen. Meilläkin oli sellainen joskus silloin pienenä mutta en muista enää yhtään rukousta.
      Kahvin huumaava tuoksu täyttää keittiön ja kupeista kiemurtelevat höyrykiekurat sumentavat naisten silmälasien reunat. Tuijottelen heidän lyhyitä hiuksiaan ja meikittömiä kasvojaan kuppini takaa enkä sano mitään. Kaikki haluavat vain tuputtaa ja tunkea, ja jostain käsittämättömästä syystä minä aina avaan oven.
      Pyörittelen pinkin antamaa lehdykkää hetken käsissäni ja asetan sen siististi eteeni. Katson, kuinka käteni alkavat hitaasti repiä sen sivuja irti. Naisten kysymykset ovat hentoja ja väriseviä ja lepattavat painuneen pääni edessä kuin pelokkaat ekaluokkalaiset ensimmäisenä koulupäivänä.
      Ne muut yrittävät aina saada minua puhumaan mutta en koskaan kerro. Miehet kysyvät seuraavista tapaamisista ja opettajat unelmista. Mitä sellaisiin muka voisi vastata, kun vastaukset kuitenkin tipahtavat jonnekin loputtomaan ymmärtämättömyyteen heidän silmissään? Saturnuksesta seilannut tyttö, kukapa sellaista ymmärtäisi.
      Hiljaisuus kehrää tyytyväisenä sisälläni jokaisesta padotusta sanasta. Istun kovalla tuolilla ja tuijottelen pureskeltuja kynsiäni, vaikka pitäisi katsoa suoraan silmiin. Kysymykset roikkuvat vaativina pääni yläpuolella ja odotus painaa hartioitani kasaan. Pureskellut sormet liikkuvat levottomasti sylissäni ja takkuiset hiukset valuvat sähköisinä kasvoilleni. En ole tyttö enkä nainen. Olen ohut vinkaisu, joka pomppaa ylös tuolilta ja pinkaisee juoksuun läpi loisteputkivalojen ankeuttamien käytävien ja loppusyksyn riisuman kaupungin. Minä olen liitoksistani nitisevä nainen täynnä hiljaisuutta. Hiljaisuuden koti täynnä ikävää ja yksinäisyyttä, eikä kukaan koskaan todella saavu vaikka astuukin ovestani sisään ja jättää sormenjälkensä kahvikuppeihini.
      En usko pelastajiin. Olen aina pärjännyt yksin, aina tiskannut yksin sormenjäljet kahvikupeista, pyyhkinyt spermatahrat vatsalta, pessyt hikiset jäljet lakanoista. Yksin on hyvä. Yksin ei tarvitse pelätä toisten taas pettävän tai satuttavan. Yksin voin kiillottaa kaukaisten galaksien kaipuutani, joka tahraantuu niin helposti muiden ihmisten läsnäolosta. Kaipuu ei pidä muista kuin minusta. Se ristii kätensä uhmakkaasti ja mököttää, kun joskus spontaanisti nauran muiden vitseille. Kaipuu on kateellinen, eikä koskaan jätä.



Täällä puut eivät jatku taivaaseen asti. Ne kutistuvat syksyisin kyyristeleviksi, antavat vaakasuoran sateen piiskata surkeita vartaloitaan ja pelloilta nousevan sumun hotkaista ne kokonaisina. Haluaisin ottaa ne mukaani mutta itseni hengissä pitämisessäkin on jo haastetta.
     Minun pitäisi olla nyt vapaa mutta silti en kykene liikkumaan. Seison vieläkin lapsuudenkodin kynnyksellä ja tuijotan, kuinka muistot liukuvat kellertävien tapettikuvioiden välistä ja saavat sydämen hakkaamaan. Tämä on minun kotini eikä kuitenkaan ole. Täällä minä kasvoin ja hajosin. Täällä ei enää asu nauravat muistot vaan Pelko. Se muhii sohvannurkassa päiväpeitteen kukkakuvioissa lampun vaaleanpunaisessa varjostimessa, ruukkukasvien lehdillä ja kirjoituspöydän paperipinoissa.
     Minnekään ei saanut mennä, ketään ei voinut tuoda kotiin. On vaikeaa selittää ulkopuolisille, ettei kyse ole vain riidoista vaan siitä, kuinka kaikki oli niin tarkasti rajattua. Lapsuuden ja teinivuosien ympärillä kulkee sähköaita, jonka ääressä itken ja tuijottelen silmät mustina vapauteen. Jaloissa on mustelmia, päänahassa tykyttää ja mielessä jomottaa lauseiden raskas paino.
     Kun aidan yli ei pääse, on kaivettava oma kaninkolonsa. Hups vain sinne tipahtaa vuodet elämästä ja tyttö täynnä vellovaa vihaa, suunnatonta vapaudenkaipuuta. Ja pian paljastuikin, että kaninkoloon hyppääminen oli vain pakenemista rajatusta maailmasta toiseen yhtä rajattuun maailmaan täynnä kiloja, kaloreita, senttejä, kieltoja, numeroita, kellonaikoja. Rajat ovat rakkautta, niin sanotaan, mutta joistain niistä rakentui valtavia muureja, joiden tiiliseiniin yhä isken päätäni. Rajoissa kasvaa puhdasta vihaa, jota kukaan ei kuitenkaan juurikaan huomaa.
     Paiskon ovia ja sähisen päin naamaa, petän ja valehtelen mutta teen sen niin hyvin, etten useinkaan joudu vastuuseen. Tämä viha ei kuitenkaan ollut alunperin minun vihaani. Tämä on vihaa, joka siirtyi sukupolvelta toiselle, vihaa joka tunki sisääni jokaisena päivänä siinä kodiksi kutsutussa paikassa. Vihaa, joka repi hiuksistani ja jätti mustelmia kehooni. Vihaa, joka rikkoi tärykalvot ja valui niitä pitkin kehooni. Vihaa, jonka paksut juuret ovat niin kaukana lapsuudessa, etten yllä katkaisemaan niitä. Tämä on vuosikymmeniä kypsynyttä tummaa vihaa, joka ei kuitenkaan koskaan pääse ulos vaan kilpistyy aina tykyttämään jonnekin ihon alle, kihertämään sietämättömänä kipuna, jonka haluan vain viiltää ulos.
     Mutta kynteni ovat tylpät, hermostuksissa pureskellut nysät, joilla ei kaiveta tietä ulos. Siksi tarvitsen niiden muiden apua. Niitä kovia ja kylmiä ihmisiä, jotka tulevat sisään vaikka en haluaisi. Niitä, jotka hymyilevät veitsi selkänsä takana.
     Toisinaan haluaisin pyytää heitä avaamaan ihossani kulkevan näkymättömän vetoketjun. Haluaisin pyytää heitä kurkistamaan sisälleni ja kertomaan, mitä näkevät. Koskaan en kuitenkaan uskalla pyytää toisilta mitään. Istun mieluummin aamunkajon sinertämänä sängyn reunalla ja kuuntelen ventovieraiden uikuttavaa unta. Unessa kaikki ovat niin avuttomia. Poissa on silmissä palava kiima, hiuksiani harovat hikiset sormet, ihoa raastava karhea kieli ja kasvoille jälkeenpäin leviävä nautinto. Tuijotan sitä tyyneyttä ja lapsenomaisuutta, joka kuultaa rasvaisilta kasvoilta jotenkin irvokkaana.
     Haluaisin katsoa itseäni, kun nukun. Ehkä minäkin näytän viattomalta, joltain muulta kuin siltä kipinänsä kadottaneelta muukalaiselta, joka tuijottaa minua aamuisin peilistä.
     En tiedä, näkeekö minua kukaan muukaan. Minua sanotaan vaniljantuoksuiseksi, pieneksi ja toisinaan huoraksi. Kohautan olkiani nimille mutta itken niille kuitenkin. Lähes jokainen ilta vietän uusia ristiäisiä, joissa annan muiden kastaa itseni joksikin muuksi kuin oikeasti olen. Lakanoiden ja päiväpeittojen kuviot sekoittuvat silmissäni ja heräävät eloon. Sieluni nousee katonrajaan katsomaan sängyssä esitettävää näytelmää. Ei tämä ole minun elämäni. Ei tuo alaston vartalo ole minun. Minä olen kuunsirppi tummalla samettitaivaalla, purjehdin tähden luota toiselle.

Ja nyt olen lähdössä taas.

Matka, jolle emme ikinä päässeet

(Novelli, syyskuu 2014)


Rakastan sinua. Se on tällä hetkellä ainoa totuus, johon voin luottaa.

Bukarest on selvinnyt molemmat maailmansodat, se kestää kyllä meidätkin. Auringon nuolema metropoli väreilee ympärillä ja paahteessa leijaileva katupöly sumentaa talojen ääriviivat. Rautatieasemalla resuinen puliukko yrittää saada meitä mukaansa mutta katsomme suoraan eteenpäin ja suojaamme laukkujamme. Turistit ja paikalliset sekoittuvat ympärillämme yhdeksi häliseväksi massaksi, joka yrittää ehtiä kirskahtaen liikkeelle lähteviin juniin tai löytää väkijoukon seasta tutut silmät, joissa pilkehtii vielä vuosienkin poissaolon jälkeen jotain lohduttavan tuttua. Hopeanharmaat miehet halaavat kyyneleet silmäkulmissaan, taputtavat toisiaan elämän kuluttamilla käsillään vimmaisesti olkapäille ja sylkevät hymyilevistä suistaan kilokaupalla jälleennäkemisen riemua.
    Käsi, josta pidän kiinni, ei tunnu enää samalta kuin ennen. Se on lämmin ja nihkeä ja kietoutuu vyötäröni ympärille yhtä omistavasti kuin onnellisimpinakin vuosina. Kuitenkin sen varmassa otteessa on lipeämisen tuntu. Viimeisen kuulutuksen kaiku, joka repii railoaan yhteisten vuosien väliin.
    Aseman ilma on täynnä tuttuutta ja uutuutta: takaisin kotiin palaavia matkustajia ja kohti suurta tuntematonta suuntaavia lähtijöitä. En ole varma, kumman alla muserrun helpommin. Kun yhteisten vuosien jälkeen huomaan seisovani tilanteessa, jossa minun pitäisi jättää taakseni kaikki rakastamani, pelko ja suru tulevien päivien tyhjyydestä kohmettaa vartaloni kiveksi. Ja kun sitten kuitenkin vieraaksi muuttuneen rakastetun vierellä maatessani nenäni löytää saman tuoksun kuin ensimmäisinä päivinä, hajoan tuhansiksi kyyneliksi ilman patoa.
    Korruption ja köyhyyden runtelema kaupunki avautuu edessämme kaikkine vastakohtineen. Hän haluaisi olla missä tahansa muualla mutta seisoo vierelläni kuitenkin. Hän matkustaisi mieluummin oikeaan Pariisiin kuin tähän Itä-Euroopan versioon, jossa Ceaușescun valtakauden tuhot näkyvät vieläkin. Kuitenkin harmaiden talojen keskeltä löytyy viehättäviä puistoja ja paloja vanhankaupungin historiallisesta loistosta.
    En osaa täysin selittää, miksi valitsen köyhän miehen version hienomman sijasta, miksi löydän itseni mieluummin kuluneista yksiöistä kuin kattohuoneistojen loistosta, miksi matkustan mieluummin inflaation heikentämään betonikaupunkiin kuin iloisille ja aurinkorasvantuoksuisille silkkirannoille. Olen aina löytänyt kodin vaatimattomuudesta, rikkinäisyydestäkin. Kimaltava loisto on kaunista katsoa mutta polttaa käsissäni kuin tuhannet tuliset hiilet. Täällä joidenkin talojen kyljissä voi vieläkin nähdä luodinreikiä vuoden 1989 vallankumouksen jäljiltä. Jo se riittää tuntemaan yhteenkuuluvuutta.
    Kadut ovat lähes varjottomia ja tulvivat läkähdyttävää kuumuutta. Olen varma, että tarpeeksi etsittyämme löydämme kyllä suuren kiukaan, joka saa tämän kehoa piiskaavan saunan aikaan. Ahtaudumme tunkkaiseen hostellihuoneeseen, jonka verhot peittävät iltapäivän kuumimman hetken taakseen. Hän heittää kassinsa ovensuuhun, rojahtaa natisevalle sängylle ja nostaa kävelystä turvonneet jalkansa vasten seinää. Kun kyykistyn purkamaan laukkuani, hän hymyilee minulle unisena valkoinen lakana hikisen vartalonsa ympärillä ja mumisee suljetuin silmin rakastavansa minua niin käsittämättömän paljon.
    Tämä on se, mitä olen aina halunnut. Jaettu rehellisyys ja vähäeleisyys, konstailemattomuus ja vaivattomuus. En koskaan halunnut suurta romantikkoa, joka tuo kukkia ja suklaata ja lausuu runoja, ostelee lahjoja ja sytyttelee kynttilöitä. Muutuin sellaisten ihmisten seurassa aina jäykäksi ja vaivaantuneeksi. Yritin miellyttää ja kadotin itseni teeskentelevän maskin taakse.
    Hän on minun arkeni. Rispaantunut hammasharja omani seurana. Likaiset alusvaatteet ja rikkinäiset sukat. Aamuhengitys ja unihiekkaiset silmät. Säärissä rehottavat puskat ja ajamattomat kainalokarvat. Kahvintuoksuiset aamut sohvalla röhnöttäen. Suunnittelemattomat automatkat ja iltakävelyt. Hän on maa, johon lasken käteni. Hän on multa, jonka seasta kaikki hyvä kasvaa kohti päivänvaloa. Hän ei hoputa, eikä vaadi. Hän on vakaa kallio, joka seisoo vierelläni eikä koskaan kavahda huonojakaan päiviäni. Ainoa, mitä hän minussa pelkää on se, että joskus lähden enkä enää palaa takaisin. Hän kestää kuulla nurinkuriset totuudet ja lukkojen takana vietetyt vuodet. Hän ei koskaan sano minua sairaaksi, vaikka oksennan ruokaa hänen edessään tai käperryn sänkyyn kaikkien talon veitsien kanssa. Häpeä on haalistunut toisinaan olemattomaksi, kun hän ei katso minua kuin outolintua. Hän antaa minun olla sellainen kuin olenkin. Hyvässä ja pahassa.
    Sisimmässäni tiedän, että hän on se, jonka löydän vielä uudestaan. Jossain tulevaisuuden porteilla näen itseni halaamassa häntä vuosien jälkeen. Joskus on vain hetken aikaa elettävä omillaan, että yhteinen tulevaisuus voisi olla mahdollista.
    Katson, kuinka hän nukkuu poski tyynyä vasten vahva vartalo niin kauniina, että voisin tuijottaa häntä ikuisuuden. Hänen ihonsa tuoksu saa minut edelleen avuttomaksi. En tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Se leijuu aavemaisena hänen ihollaan, jota nuuhkin kuin isäntäänsä kaipaava koira. Heilutan häntääni ja ulvon hänen peräänsä. Tiedän, että hän on siellä jossain. Jossain tuhansien tuntien univelan ja harmaan arjen lasittamien päivien takana.


Ilta saapuu hehkuvana ja nihkeänä kaupungin laidalta ja vetäisee samettisen viittansa omistavasti tummuneiden kerrostalojen ylle. Dâmboviţa virtaa rauhallisena läpi kaupungin ja antaa yöksi muuttuvan taivaan peilailla itseään sen tyyneltä pinnalta. Tööttäykset ja huudot halkovat ilmaa mutta katulamppujen kehrät tekevät tunnelmasta intiimin ja romanttisen.
    Laiha kulkukoira löntystelee läähättäen vierellämme, kulkee uskollisesti mukanamme pitkin leveitä ja pitkiä katuja. Kyykistyn silittämään sen kirppuista turkkia mutta hän vetää minut tiukalla otteella kauemmas. Koira katselee minua ystävällisesti mutta senkin vaaleanpunaisena roikkuvaa kieltä reunustavat hampaat, joilla puraista pahaa aavistamatonta turistia. Olen niin varomaton, valmiina sukeltamaan edessä riehuvaan myrskyyn varoituksista huolimatta. Hän on ainoa, jota tottelen. Hän on ensimmäinen, joka on onnistunut hiomaan terävät kulmani sileämmäksi. Minun ei enää tarvitse rikkoa itseäni vasten jokaista veitseä, jokaista muukalaista, jokaista vaaraa, jokaista riidanpoikasta. Osaan jo toisinaan antaa olla.
    Cișmigiun puiston sydämessä kimaltelee pieni tekojärvi, jonka yllä vehreät puut ojentelevat alaspäin painuneita oksiaan. Rakastuneet parit kuljeskelevat toisiinsa kietoutuneina, pysähtelevät istuskelemaan puisille penkeille tai nojailemaan vasten sillankaiteita, suukottelevat ja supisevat hiljaa toisilleen. Ulkoapäin katsottuna olemme aivan samanlaisia. Hän silittää hiuksiani tai poskeani, puristaa toisen jalkani päällä lepäävää reittäni, kun istumme vierekkäin maalistaan lohkeilevalla penkillä ja tiputtelemme verkkaisia sanoja kesäillan pehmentämään maisemaan.
    Ei kai kukaan ulkopuolinen voi lopulta täysin ymmärtää, mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu. Minä inhosin niitä, jotka olivat määrittelemässä, mikä on oikeaa rakkautta ja mikä ei. Jacques Derrida myönsi, ettei ole kykeneväinen puhumaan rakkauden yleisistä lainalaisuuksista. Hän sanoi vain pystyvänsä puhumaan yleisellä tasolla sen kohteista: siitä, rakastaako jotain henkilöä kokonaisuutena vai rakastaako hänen ominaisuuksiaan. Tapailin kerran miestä, joka kertoi rakastaneensa tyttöystävässään ainoastaan tämän kauneutta. Tyttö oli ollut sivistymätön ja tyhmä kuin saapas mutta ominaisuutena kauneus oli ollut rakastamisen ja jäämisen arvoista.
    Minunkin pääni on tyhjä sen suhteen, mitä tulee rakkauteen yleisellä tasolla. Voin puhua vain omasta puolestani. Enkä minä ole koskaan pysynyt rajojen sisällä: olen ylilyöntejä ja alisuoriutumista. Minä kasvoin väkivallasta ja laiminlyönneistä, riidoista ja ehdollisesta rakkaudesta, uhkailuista ja alistamisesta, pelosta ja alkoholinhuuruisesta lapsuudesta, korkeista odotuksista ja lakkaamattomasta huudosta. Minä osaan rakastaa vain omalla rikkinäisellä tavallani.
     Rakastan häntä osissa ja kokonaisuutena. Hän on minulle koti, jota minulla ei koskaan ollut. Olen useimmissa paikoissa ja useimpien ihmisten seurassa yksinäinen. Istun jalat ristittyinä sohvalla, tuijottelen typeränä lasiini ja roikun orpona muiden iloisena porisevissa lauseissa. Hänen seurassaan saan olla oma läikähtelevä ja temperamenttinen itseni, epävakaa ja elämännälkäinen, ailahteleva ja sanoja pursuileva, eikä hän koskaan vaadi minua rauhoittumaan.
     Paljaat reiteni ovat liimautuneet penkkiin, lasken ne hänen syliinsä. Pusken päätäni vasten hänen olkapäätään, ja hän suukottaa minua helteisessä illassa ja puristaa vartaloani sillä hieman liian pitkällä ja kovalla tavalla, jolla vastentahtoiset jäähyväiset halataan. Rakkaus on toisinaan sitä, että päästää menemään. Minä en tarvitse sormuksia, en avioliittosopimuksia enkä allekirjoituksia. Minä tarvitsen kahleettomuuden, vapaan lähtemisen ja saapumisen.


Päivät täällä ovat hyviä mutta haikeita. Aamut kumpuavat kosteina horisontin rajalta mutta kuivuvat pian koviksi ja kuumiksi. Vanhastakaupungista olemme löytäneet palasen kaupungin mennyttä eksotiikkaa: kirkkoja, kortteleita, terasseja. Entisöinnin myötä monet rapistuneet talot on palautettu alkuperäiseen uusromanttiseen loistoonsa, ja se sytyttää pienen toiveen kipinän sisälleni meidänkin suhteemme. 
    Emme ole riidelleet kertaakaan ongelmistamme. Eivät ne ratkea puhumalla, eivät huutamalla, eivät kirjoittamalla. Olen sanonut jo kaiken. Olen löytänyt sisältäni niin paljon sanoja rakkaudesta ja parisuhteesta, etten edes tiennyt niiden kaiken olemassaolosta. Vähän kuin rankan treenin jälkeen tuntee kehossaan kipuilevina lihaksia, joiden olemassaolosta ei ennen tiennytkään.
    Olen niin väsynyt puhumaan tunteistani. Sanat louskuttavat leukojani kuin makunsa menettänyt purukumi. Painaudun hänen kylkeensä, nuuhkin ihon unista tuoksua ja jään siihen, kunnes unet vievät minut mennessään. Minä olen aivan tässä vieressä. Minut löytää peiton alta odottamassa, että tulet etsimään. Olen valmis puhkeamaan täyteen loistooni jokaisesta kosketuksesta. Odotan aina tulevani löydetyksi, odotan aina.
    Iltaisin en saa unta. Makaan natisevassa hostellisängyssä ja tuijotan hänen rauhallista untaan. Punnitsen hämärän huoneen hiljaisuudessa unelmia, omiani ja niitä, jotka olemme yhdessä rakentaneet. Ne tuntuvat vuorotellen naurettavan painavilta ja höttöisen kevyiltä. Huomaan aina toisinaan piirtäväni uusia unelmia, sellaisia joiden poluilla näkyvät vain omat askeleeni.
    Muistelen ensimmäistä kevättä ja kesää, kun meillä ei ollut vuorokausirytmiä mutta meillä oli toisemme ja se riitti. Alakerran asunnosta kantautui pianon soittoa ja laulua, mutta se ei koskaan häirinnyt. Hyräilin sen mukana ja tunsin olevani kotona. Rappukäytävässä tuoksui eksoottiselta, ulkomailta ja kuumalta kesäiltapäivältä. Se oli minulle vapauden tuoksu, uusi maa ja uudet mahdollisuudet. Minusta tuntui, etten enää asunut siinä maailmassa, jonka olin aina tuntenut. Ei ollut enää loputtomia jäähyväisiä, itsetuhoisia päiviä, jatkuvaa pelkoa ja katkonaisia askelia, jotka hapuilivat aamuyössä hetken turvaa. En maalaillut piruja seinille, en rustannut pakosuunnitelmia enkä odottanut pahinta mahdollista; elin hetkessä, koska kerrankin hetket olivat tarpeeksi vahvoja pitämään aina niin lähtövalmiit jalkani sisällään. Ajelimme skootterilla ympäri kaupunkia, olin onnellinen istuessani takapenkillä ja kietoessani käteni hänen vyötäisilleen, silitellessäni aina silloin tällöin kypärän alta pilkottavia hiustupsuja ja niskaa, tuntiessani toisen käden puristavan tiukasti omaani.
    Ennen häntä kaikki oli vaihtuvaa ja väliaikaista. Minussa ei ollut mitään muuta kuin sisään ja ulos sahaava itseinho, joka pilkkoi minua pieniksi palasiksi, polttopuiksi, jotka sytyttää palamaan, kunnes jäljellä on vain maton alle lakaistava tuhka. Ainakin hänen kanssa olen kokenut meneväni kohti yhteisiä unelmiamme, vaikka ne nyt ovatkin paljastuneet haperoisiksi kiiltokuviksi. Ennen häntä elämäni tuntui jumiutuneen mutaisiin uomiinsa. En mennyt eteenpäin vaan sahasin edestakaista liikettä: ruokaa sisään-ulos, miestä sisään-ulos, sormia sisään-ulos, oppikirjatekstiä sisään-ulos. Kaikki se sahasi minua yhä pienemmiksi palasiksi niin, etten enää tiennyt, millainen oli se tyttö, joka joskus niistä sirpaleista koostui.
    Olen surullinen. Haluan ajatella meidät yhtä onnellisina skootterin selkään, kiitämään kohti ruusuista tulevaisuutta ja yhteisiä unelmia, jotka silloin vielä kannattelivat. Unet satavat väsyneinä räpsiviin silmiini. Tuuli tarttuu skootteriin ja lennättää sen öiselle taivaalle. Minä nojaudun tiukasti häneen, etten putoaisi. Asfaltti on silmieni edessä virtaava musta viiva ja äänet pelkkää huminaa ulkopuolellani, kiidämme kohti yhteistä tulevaisuutta eikä mikään voi tulla tiellemme. Autot, talot, puut kutistuvat allamme, tuuli työntää meitä kohisten syvemmälle yöhön. Tähdet laulavat, valkoisina hohtavien lintujen siivet pilkkovat tummaa taivasta. Me emme paina mitään, moottori ei ulvo enää eivätkä mutkat hidasta menoamme. Päivät kuoriutuvat haavoistaan eivätkä enää onnu, hetken kaikki kulkee kohti jotain yhteistä. Kypärä ei paina päässäni, tuuli on pyyhkinyt taivaan pilvistä puhtaaksi ja tähdet tihkuvat hopeista valoaan avaruuteen. Minäkin hajoan pisaroiksi, leviän tuuleen. Olen kevyt, enkä suostu vielä laskeutumaan.
    Pidä silmiäsi vielä hetken kiinni ja kuvittele, ettei tämä koskaan lopu.

Palanut talo

(Novelli, elokuu 2014)


"En kestä sinun suruasi."

Äiti purskahtaa itkuun kalpean valon värjäämässä kanttiinissa ja hautaa harmaat kasvot kämmeniinsä. Sinertävät suonet risteilevät käsien pinnalla, kynsissä halkeamat ja sormien nivelissä artroosin aiheuttamia luukyhmyjä.

Istun myrskyn mylläämät hiukset sateesta tummina enkä sano mitään. Katseeni harhailee pihapuiden alastomuudesta ranteisiini, joissa sohivat punertavat ja hieman himmeämmät arvet. Vedän kostuneita hihoja käsieni suojaksi, ettei äidin tarvitsisi katsoa niitä pohjattomammaksi muuttuva huoli silmissään. Äidinkin kädet saavat kyyneleet silmiin mutta eivät samalla tavalla kuin omani. Niissä on jälkiä elämästä, ei elämättömyydestä. Muistan tytön, joka kertoi ihailevansa silmäkulmiin kerääntyviä ryppyjä. Hänen äidillään ei juurikaan ollut ryppyjä mutta tämä ei koskaan surultaan hymyillytkään. Hänen äitinsä oli muuttunut surun kivettämäksi patsaaksi, jonka kasvot rapistuivat mutta eivät keränneet suurista tunteista kertovia uurteita.
 
Tuuli uiveltaa ikkunan takana ja ryöstää häpeilevinä kyyristelevät puut viimeisistä lehdistään. Mykkä suru painaa hartioita kasaan ja päätä kohti leukaa, eikä katse jaksa nousta valkoisen muovipöydän naarmuuntuneelta pinnalta. Äiti tuntuu istuvan näkymättömän lasin takana, joka vääristää muodot ja sanat omituisiksi kaiuiksi. Hiljaisuus on sentään parempi jaettava kuin sanat, jotka nykyään niin harvoin tuntuvat kertovan mitään oleellista.

Äidin turhautunut nyyhkytys osuu ankeisiin seiniin ja rikkoutuu sirpaleiksi kuin arvokkaat posliinilautaset vasten keittiön lattiaa. Olen vieläkin pahoillani kaikesta aiheuttamastani sotkusta, vaikka anteeksipyynnöt eivät riitäkään. Ei mikään riitä. Jos vain voisinkin pyyhkiä huolen kaivertamat uurteet äidin kasvoilta. Olla taas hänen elämää puhkuva tyttönsä, joka rakensi sohvatyynyistä taivaisiin asti kohoavia torneja ja kiinnitteli jääkaapin oviin värikkäitä piirustuksiaan. Olen kasvanut niin kauas viattomasta uteliaisuudesta, lempeistä aamuista, heleästä naurusta ja loppumattomasta hellyydenkaipuusta. Paiskon ovia, huudan ikkunat heliseviksi, viha pursuu yli äyräiden ja peittää alleen ystävyyden, rakkauden, huolen ja välittämisen. Unelmat pullantuoksuisista päivistä palavat pohjaan ja palaneen haju täyttää koko talviuneen kiepsahtaneen elämän, ja minä valahdan keho mustelmista tummana ja itkusta vapisevana vasten seiniä, enkä pääse enää ylös. Minusta on tullut hänen ahdistavin painajaisensa, enkä osaa lopettaa edes silloin, kun hoitajien vahvat kädet tarrautuvat posliinisirpaleiden repimiin käsiini.

Tunnottomuus on onneksi edes hetkeksi korvannut hirvittävän kivun, joka kohoaa väkivalloin vatsanpohjasta ja repii aamut niin ontuviksi, että ne tarvitsevat jonkun taluttamaan käsipuolesta iltaan asti ja peittelemään takaisin sänkyyn.

En haluaisi, että kukaan näkisi minua tällaisena. Äiti on ainoa, joka saa katsella aaveeksi muuttunutta tytärtään ja vyöryttää suolaisia kyyneliään kirveleviin avohaavoihini. Päivittäin käperryn tiiviisti peittoni suojiin enkä suostu näkemään ketään. Ruokalassa käteni haarukoi mekaanisesti, kun istun katse tarjottimeen lasittuneena ja vartalo häpeästä jäykistyneenä, tunnen muiden polttavat katseet vasten kyyristynyttä selkääni mutta en anna kenenkään katsoa silmiini. En kestä arvostelua, katseita, kosketuksia, en kestä edes itseäni. Silti jossain sisälläni on huone, jonka seinillä kaikuu loputon ikävä. Siellä se läheisyydenkipeä versio minusta odottaa sumein silmin, kurkkii sälekaihtimien välistä ja toivoo, että joku koputtaisi oveen, tulisi vihdoin hakemaan.

Äiti pyyhkii kyyneleet poskiltaan ja korjaa meikkiään käsipeilin varassa, ottaa kasvoilleen ylpeän ilmeen ja nousee pöydästä. Katson hänen loittonevia askeliaan ja haluaisin heittäytyä itkuvana parkuvana kitisevänä lapsena keskelle lattiaa mutta kokoan itseni kuitenkin. Vasta oman huoneeni suojissa ilmeettömät kasvoni murenevat kauhistuttavaan huutoon, jota tukahdutan kaikin voimin valkoiseen tyynyyn.

Väsymyksestä raskaat silmäluomet eivät jaksaisi pysyä auki mutta tavailen silti kömpelöä suruani tummalla taivaalla möllöttävän kuun kelmeässä valossa. Piehtaroin lakanoissa kuin huumattu apina, pureskelen tyynynreunaa ja valutan kuolaista itkuani lakanoille. Ristiriidat riekkuvat mustina ja valkoisina pääni yläpuolella kuin korppikotkat, lentelevät kehää valmiina iskemään jokaiseen yritykseeni kasvaa ehjemmäksi. Äiti, älä aina lähde. Älä lähde, älä tule lähelle, mene pois, tule tänne. Ota minut kiinni, kun vartaloni tippuu läpi kiitävien päivien. Anna minulle sanat, kun hiljaisuus paisuu jäsenissäni. Vedä minut ylös, kun vajoan ja ääriviivani liukenevat veteen. Puhu minulle, kun kaikki muut katsovat ohitseni eivätkä vastaa. Kuljeta minua yli päivien rajojen, kun jalkani eivät suostu ylittämään enää yhtäkään sunnuntain ja maanantain välistä muuria. Piirrä aurinko makuuhuoneen seinälle, kun silmäni näkevät pelkkää loputonta yötä. Kiinnitä sen viereen paperinen kuu, sillä välillä kyllästyn päivään, joka särkee punertavia silmiäni valollaan. En ole enää muuta kuin itkuinen kasa avuttomia soperruksia, vaikeita tunnetiloja kuin ahtaita huoneita lukittuine ovineen, auta, älä jätä, tule jo. Kuuleeko kukaan?


Aamu saapuu raskaasti laahustaen. Sahaan ankeita käytäviä puolelta toiselle ja kaadun pää sanomattomista sanoista jumiutuneena petaamattomaan sänkyyni. Ohut valo osuu reidelleni ja kyhjöttää siinä jotenkin voimattomana ja surullisena. Tunnit ovat valtavia ympärilläni, tyhjyys kaikuu niiden sisällä enkä osaa täyttää niitä millään. En värinsä menettäneillä sanoilla, en umpisolmuille kiristyneillä tunteilla, en turtumuksen täyttämällä keholla. Kuvittelen menneitä rakkauksia vierelleni, puhun heille, yritän koskettaa heitä mutta sormeni harovat tyhjää. Valo reideltäni katoaa harmaina vyöryvien pilvien taakse eikä tule enää takaisin.

Aina välillä hoitaja istuu kärsivällisenä vierelleni ja kuuntelee, kun mytyksi valahtanut vartaloni pulpauttelee mutaisia sanoja uumenistaan. Lika on niin pinttynyttä, yritän raapia sitä kynsilläni mutta se ei lähde. Jonkun pitäisi kurittaa minua, hakata minusta ulos kaikki nämä tummat ajatukset ja pahat aikeet, likaiset mieltymykset ja karmivat virheet. Koko maailman suutelemisesta rohtuneet huuleni eivät aukea enää nauruun, eivät lauluun tai huutoon. Aamuyön tuntien punahuulisen viihdykkeen kasvot himmenevät lakanan valkoista vasten ja unohtuvat kaikkien mielistä. Suonissa ei kohise enää rämäpäinen luonne, ei vaarallisena kohiseva joki, ei keimaileva nauru, ei arvaamattomuudellaan kiehtova melodia. Minussa ei ole enää mitään muuta jaettavaa tai annettavaa kuin tämä säveletön laulu. Tämä osaston seinillä kaikuva hyminä, joka karkaa lasittuneilta kasvoiltani, kun keinutan itseäni polvet leukaan liimattuina.

Jos voisinkin olla vähemmän ristiriitainen, vähemmän holtiton, vähemmän äkkipikainen. Haluaisin niin olla vieläkin viaton ja moitteeton, mutta silti löydän itseni aina uudelleen yön sydämestä korot kylmää asfalttia kuopien, nuhjuisista yksiöistä vartalo revenneenä räsynukkena karhealla petauspatjalla maaten, aamunvalon viiltävältä terältä vuotamasta, jääkylmästä suihkusta kädet häpeästä täristen, partaterä kädessäni paljas selkä tulikuumaa patteria vasten painautuen.

Haluan takaisin viattomuuteni, haluan takaisin aikaan ennen tätä kaikkea. Antakaa mustelmaton iho, haurastumattomat luut, muistikatkottomat illat, ehjä immenkalvo, vasta mustetahran kokoinen ongelmatunteiden vyyhti, joka ei vielä ole levinnyt kuin pinttynyt, rasvainen lika koko kehooni. Ei tämän pitänyt mennä näin. Ei minun pitänyt upota näin syvälle. Kaipaan takaisin alkuun. Kaipaan ensimmäisten kertojen suunnatonta kipua ja nautintoa, sitä ainutkertaista surullisuutta, joka herättää tulevien seikkailujen janon. Kun ensimmäisen kerran iho avautuu ja verta pulppuaa, eikä kipu enää koskaan palaa takaisin samanlaisena. Ensimmäisten kertojen kipu ja nautinto. Uutuudenviehätys ja sitä seuraava kuherruskuukausi, joka liitelee kaukana harmaana vyöryvän arjen yläpuolella. En enää edes muista, miltä se tuntuu. Jäljellä on enää tämä tottumus ja turtumus, vuosia vellonut kipu, jossa ei ole enää mitään kiehtovaa.

"Haluan takaisin."

Hoitaja katsoo lempeät silmät ymmärtämättöminä kahteen sanaan tiivistynyttä kipuani. Hänen kätensä kulkevat pehmeästi pitkin takkuisia hiuksiani, eivätkä värähdä inhosta rasvaisten juurieni kohdallakaan. Silmäni painuvat kiinni kuin kissapennulla, takkuinen häntä kiemurtelee lannistuneena peiton alla.

Kun herään, en tiedä, mikä viikonpäivä on. Päivät täällä sekoittuvat niin helposti toisiinsa. Ne hitsautuvat rajoistaan yhtenäiseksi rakennelmaksi, sumeaksi kuvuksi, jonka suojissa olen saapumisestani asti riehunut, huutanut, itkenyt, valunut mykkään apatiaan ja tuntenut loppusyksyn nihkeät hyvästit ihollani.

Marraskuu hakkaa kovia kyyneleitään vasten oleskeluhuoneen ikkunoita. Sähkökyntteliköt koristavat tummaa maisemaa kehystäviä ikkunoita ja höyrykiehkurat nousevat teekupistani, kun istun sykkyrällä vihreän nojatuolin suojissa. Olen alkanut kotiutua tänne ihan huomaamattani. Katsellessani toisten askarteluja, kiliseviä virkkauskoukkuja tai päiväkirjaa vasten suhisevia kyniä tunnen pienen lämmön palavan rinnassani, vaikka samalla pelkäänkin laitostumista.  

Olen vieläkin ulkopuolinen. Täälläkin, vaikka ihmiset näyttävät kipunsa avoimemmin kuin ne, joiden vereslihan päällä kasvaa ihan oikea iho. Sen päälle voi vetää arkena työvaatteet tai viikonloppuisin kauniin mekon, jonka helma keinahtelee jumputtavan musiikin tahdissa. Sellainen iho varmaan jaksaa kantaa painavan arjen ja kevyen juhlan, eikä koskaan repeydy arpikudoksille nimettömien surujen voimasta. Minulla ei kuulemma ole mitään tunteellista ihoa. Se on kuoriutunut pois, tehnyt minusta vuotavan ja loukkaantuneen. Mikään ei pysy sisällä, kaikki sisään yrittävä lentää hetkessä ulos. Olen kuin henkisen tulipalon uhri, jolle pienikin puhallus aiheuttaa suunnatonta kipua.

Palanut talo. Ikkunoissa tummuneet verhot ja rikkoutuneet lasit, askelten alla rapistuvat portaat ja liekkien nuolemat seinät. Siinä on jotain käsittämättömän vapauttavaa ja jotain murskaavan masentavaa.

Palaneen talon vuoksi voi kärsiä kauan, kaikki ymmärtävät. Saan olla oma hullu itseni ja antaa muiden sitoa haavani ja silittää murheista raskasta päätäni. Kuitenkin pelkään, etten enää koskaan tule paremmaksi. Entä jos rakkaus ei enää koskaan voi muuttaa asumaan lahoaviin sisuksiini? Entä jos minusta ei koskaan tule ehjää? Pelkään, etteivät unelmani voi koskaan löytää kotiaan sisältäni, että ennemmin tai myöhemmin kaikki palaa tuhkaksi, joka valuu sormien välistä kuin ajan hiekka. Pelkään jumittuvani ikuisiksi ajoiksi tähän varakotiin, kun oma kattoni romahtaa jatkuvasti niskaan, katselevani rytminsä menettäneiden vuosien tahdotonta lipumista ja ruskeiden silmieni kipinän sammumista niin, etten enää näe muuta kuin pimeää.

Ei minun ihostani pitänyt tulla tuhkaa. Sen piti silittää rakkaani kättä, nukahtaa toisen lämmin iho vasten omaani, sen piti tuntea haikeat jäähyväiset ja kauan odotetut jälleennäkemiset, sen piti kantaa sisällään uutta elämää ja silittää vastasyntyneen ihoa, sen piti olla turva ja elämän kuluttamien uurteiden valkokangas. Sen piti silittää toisten eksyneiden ihoa ja letittää takkuiset hiukset, ei sen pitänyt murentua niin, että menneet ja tulevat vuodet tipahtavat sisältäni särkyen vasten maailman kovia pintoja. Minun muistoni, minun kipeän rakkaat muistoni eivät pysy sisälläni, enkä kestä nähdä niiden katoavan. 

Teekuppi tärisee käsissäni, haluaisin paiskata sen maahan mutta liian paljon on jo mennyt rikki. Posliiniastiastot, iho, päivät, ihmissuhteet, loistava tulevaisuus, hyvät todistukset, onni, rakkaus, minuus, muistot. Suruun on liian helppo jäädä koukkuun. Se peittelee minut paksuna täkkinä, jota ilman tuntuu orvolta ja ontolta. Sen suojissa mukiloitu vartaloni voi nukkua pitkälle iltapäivään ja kääntää selkänsä ystäville ja vihamiehille, tutuille ja tuntemattomille. Voin hukata itseni sen maailmaan ja unohtaa näiden seinien ulkopuolella paisuvan betonikaupungin, jonka karhea kieli nuolee hiekkapaperina vereslihalla kipuilevaa minuuttani.

Kuitenkin jossain ihottoman vartaloni sisällä asuu toive terveemmästä huomisesta. Päivistä, jolloin olen muutakin kuin änkyttävä kasa anteeksipyyntöjä, ovet paiskovaa eristäytymistä, päätä roikottavaa häpeää ja hampaiden välissä sähisevää vihaa. Jonain päivänä vastaan viesteihin ja puheluihin, enkä valehtele enää työkseni. En käperry kuoreeni, en piiloudu maailmalta, en pelkää ihmisvilinässä enkä puhu kuolemalle, kun elämän valo kivistää silmät kiinni. Lopetan jatkuvan haaveilun epämääräisessä tulevaisuudessa häämöttävästä päivästä, jolloin ei enää satu. Opin puhumaan ilman kirosanoja, raivoa, itkua, eikä ihmisten enää tarvitse katsoa minua säälien ja kauhistellen. Äidin ei enää tarvitse katsella vihan tummentamia kasvojani ja kätkeä itseään kämmeniinsä. Minusta tulee muutakin kuin pölyä osaston nurkissa keräävä henkäys, jolle jokainen katse on yritys alistaa, loukata ja irvailla. En häpeä enää jokaista änkytettyä sanaa ja katoa varjoihin vaan uskallan nähdä toistekin.

Jonain päivänä onni ei enää maistu syyllisyydeltä. Jonain päivänä valo lyö läpi yöhön eksyneiden päivien ja kaamokseen valuneiden vuosien. Ikkunasta katselen, kuinka talot elävät, niiden keltaiset valot hymyilevät lämpiminä ja kaipuu paisuu jäsenissäni. Haluan kipeästi elää, minäkin.

Lähtö

(Novelli, elokuu 2014)


Rinkan olkaimet hiertävät ja hengitys höyryää, kun tarvon pitkin rouskuvaa hiekkatietä ja väistelen riitteiden valloittamia lätäköitä. Mummin keltainen puutalo näkyy jo mäen päällä, olohuoneen pitsireunaiset verhot ja etuovelle johtavat kiviportaat, joilla mummi istuu nuoruuden valokuvissa kauniina ja solakkana. Kesäparatiisi uinuu saapuvan talven alla, eikä hiiskahdakaan. Kynityt punaviinimarjapuskat reunustavat littanaan painunutta nurmialuetta ja pihakiikku tuijottaa väsyneenä harmaaseen horisonttiin.

Mummi ei huomaa, kun astun sisään lukitsemattomasta ovesta. Televisio huutaa täysillä ja valkeaa juurikasvua pukkaava kiharapehko työntää itseään aivan ruutuun kiinni. Alzheimer on vasta lievässä vaiheessaan, kotihoitaja ja sukulaiset käyvät tiiviisti vierailemassa, eikä vanhainkodin aika ole vielä käsillä. Toivottavasti ei koskaan. En kestä ajatella mummia vieraaseen sänkyyn kahlittuna, persoonallisuutensa kadottaneena, vaipat jalassa ja syöttäjän tarpeessa. Muistoissani hän on heikoimmillaankin aina ollut täynnä kuplivaa elämää ja pirskahtelevaa luonnetta. Melkein kymmenen vuotta sitten polvileikkauksen jälkeen hän tiuskaisi minua ja äitiä tuomaan hänelle heti paikalla meikit, sillä hoitajamiehet olivat kuulemma syötävän hyvännäköisiä.

Lattia narisee askelieni alla, kun hipsin hiukset sumupisaroiden latistamana kohti Kauniiden ja rohkeiden pauhua. Mummin silmät heräävät eloon raskaiden silmäluomien alla ja syli avautuu halaukseen, kun hän huomaa lähestyvän hahmoni. Olen edelleen hänen kultapienensä, jonka selkää vanhat sormet silittävät niin hellästi, että melkein purskahdan itkuun. Aion laulaa hänen lempilaulujaan vielä silloinkin, kun hän ei enää ymmärrä puhetta tai tunnista ketään läheistään. On dementiapotilaita, jotka yhä muistavat nuoruutensa kappaleita, ja jos se on sitten joskus viimeinen keino saada yhteys, aion etsiä sitä yhteyttä viimeiseen asti.

Mummi ihmettelee saapumiseni syytä, väistelen hänen kysymyksiään hymyllä ja ehdotan kahvien keittämistä. Kaivan Marie-keksejä karkkihyllyn uumenista, heittelen kuuden kupillisen verran puruja kahvinkeittimeen ja kyselen mummilta naapuritalojen asukeista, iltapäiväkerhon tapahtumista, Marttojen kokouksista ja yleisestä voinnista. Mummi puhkeaa samoja kierroksia toistavaan monologiinsa, jolle hymyilen haikeana ja toivon, ettei minun koskaan tarvitsisi luopua tästä turvapaikasta ja kimpaleesta lapsuutta, joka aina vihloo jotenkin ikävän haikeasti sydämen pohjukoissa.

Keittiön piirongin maali lohkeilee ja pitsipöytäliinoissa on kellastumisen merkkejä. Sinisten kukkaverhojen kehystämä maisema tulvii sumua ja sateista harmautta. Tummanvihreät kuuset kyyhöttelevät surkeina kasvimaan laidoilla ja alastomat koivut tiputtelevat vesipisaroita oksiltaan. Lintujen syöttölauta on vielä tyhjä mutta ensilumen tipahdeltua se täytetään taas auringonkukansiemenillä ja pulleilla talipalloilla.

Mummin sumeat silmät täyttyvät hellyydestä ja huolesta, kun hän tyrkyttää minua ottamaan jääkaapin uumenista viineripitkoa ja berliininmunkkeja, ja murokeksejä ja suklaata on karkkikaapissa, syö sie kultapien kaikki pois vaan. Mummi on sota-ajan lapsi, mutta nuukuus ei ole ikinä näkynyt missään. Hän on aina tunkenut salaa suuret pussilliset makeisia urheilukassini taskuihin tai päivitellyt huonoa ruokahaluani, kun en ottanutkaan toista tuhtia annosta lihamakaronilaatikkoa.

Mummi ei koskaan vaadi muuta kuin ottamaan vastaan ruokaa tai sileitä kaksikymppisen seteleitä, jotka taittelen vaivaantuneena farkkujeni taskuihin. Täällä ei tarvitse koskaan kuulla painostusta oman kutsumuksena ja intohimonsa löytämisestä.  Mummille riittää, että elän elämääni sellaisena kuin se on, eikä minun tarvitse väkisin etsiä jotain suurempaa tarkoitusta tai polttavaa intohimoa, joka ajaa minua kohti mahtavia saavutuksia.

Pienet ilot ja surut tulevat elämääni ja lähtevät taas, kuin muuttolinnut joiden palaamisesta ei voi olla varma. Se vain ei tunnu riittävän tänä aikana, kun pitäisi löytää itsensä ja tuoda sitä vähintään timanttilouhoksista löydettyä minuuttaan esille sosiaalisessa mediassa ja koulussa ja työpaikalla ja treffeillä ja työhaastattelua muistuttavilla kahvihetkillä.

Oliko mummin nuoruudessa helpompi löytää elämälleen paikka ja suunta ja tarkoitus? Vai onko meidän sukupolvemme ainoa, joka tuntuu käyvän ikuista identiteettikriisiä ja itsensä keksimisen aikakautta? Ehkä meidän sukupolvemme ei enää koe samanlaista yhteenkuuluvuutta oman maan kansalaisiin kuin aiemmat sukupolvet; meistä on tullut yksilö- ja perhekeskeisiä tämän pirstaloituneen maailman sirpaleissa. Takerrumme maanisesti pienempiin yksikköihin, kun suuremmat ovat jotenkin tavoittamattomissa. Tuntuukohan kenestäkään muusta, ettei niistä pienistäkään oikein saa kiinni?


Illalla petaan itselleni sängyn yläkertaan, vaikka pelkään vieläkin nukkua yksin narisevan talon vanhoissa sängyissä. Olen aina pelännyt ottaa öitä vastaan yksin. Pienenä nukuin valkean katosverhon suojissa ja kuvittelin verhon takana liikkuvat sängynalushirviöt niin eloon, että kipitin kauhuissani vanhempien väliin. Hassua, että kaikki päivät yksin viettäneestä lapsesta tuli niin pelokas pimeyden laskeutuessa.

Olin 90-luvun avainkaulalapsi, Abloyn avain killui ihan alkuun harmaassa hupparinnarussa, sen jälkeen ohuessa viininpunaisessa mainosnauhassa ja lopulta muiden kadehtimassa mustavalkoisessa Mic Macin ketjussa. Taapersin yksin pitkän matkan koulusta kotiin ja keitin maitoa teflonkattilassa, sekoitin joukkoon Van Houtenin kaakaojauhetta ja monen monta ruokalusikallista sokeria. Hörpin kaakaota keittiönpöydän ääressä ja tuijottelin suurien vaahteroiden vartioimaa hiljaista pihaa. Yksinäisyys olisi voinut olla murskaavaa, jos en olisi oppinut kadottamaan itseäni satuihin ja leikkeihin. Sängyn vetolaatikko oli täynnä barbeja, Lundian koottavassa kirjahyllyssä nökötti Andersenin satukirjoja ja Löytöretki-kirjasarja, VHS-kaseteille oli nauhoitettu Muumeja ja Disneyn elokuvia, joiden sininen väri aina vilkkui ärsyttävästi harmaan television kuperalla ruudulla. Valkoinen mankka imaisi satuja ja lastenlauluja täynnä olevia c-kasetteja, jotka piti aina kuuntelun jälkeen laittaa niille tarkoitettuun pinkkiin muovilaukkuun. Vanhemmat tulivat kotiin vasta illansuussa, ja isä paiskoi töitä oman huoneensa suojissa aina keskiyöhön asti.

Sukellan kukkakuvioisten lakanoiden alle ja lueskelen vanhoja Seuroja särisevän yölampun valossa. Äidin vanha huone natisee ja naksuu, ja pienikin rasahdus saa minut pälyilemään vauhkoina lehden sivujen takaa mörköjä ja tunkeilijoita. Pienenä täällä ei pelottanut, kun koko perhe tuhisi kesäpäivän reissuista väsyneenä samassa huoneessa. Tällaisina hetkinä ymmärrän, kuinka kauas olenkaan kasvanut yhteisistä kesälomista, satukirjojen sivuilta ja ajoista, jolloin uskoin vielä onnellisiin loppuihin. Olen kasvanut juurettomaksi, jotenkin minnekään kuulumattomaksi.

Vanha talo elää ja lokakuu kolisee sateena peltikattoon. Tuijotan myrkynvihreitä seiniä ja pienessä kiikkutuolissa istuvaa nallea. Tuijottaako se takaisin, kiilteleekö sen tummissa nappisilmissä murhanhimoinen välke? Hieraisen silmiäni ja pelkään tulevani hulluksi. Pimeydessä kaikki pelkoni heräävät eloon ja kasvavat suhteettoman suuriksi ja piikikkäiksi. Pimeydessä, joka saapuu valojen sammuttua ja intohimojen hämärryttyä. Pimeydessä, joka peittää huoneen ääriviivat ja elämän polut.

Päätän rullata petivaatteet petauspatjan sisään ja hipsiä natisevia portaita pitkin alakertaan ennen kuin pelot nakertavat mielenterveyteni reikäiseksi. Mummin huoneessa radio köhisee puheohjelmia yökukkujille. Heitän petauspatjan matolle sängyn viereen ja heittäydyn tuijottamaan valkoista kattoa. Mummi nukkuu täyttää häkää ja huomaa minut vasta aamulla, kun vahingossa astuu vain muutaman tunnin ajan uinuneen vartaloni päälle.


Iltapäivän puheohjelmat mumisevat monotonisina keittiössä, mummi pitää käsiä ristissä ja hymyilee autuaasti tyhjyyteen sanomatta sanaakaan. Kaivan roiskeiden koristamista kaapeista mannasuurimopaketin ja asetan kattilan liedelle. Paketin keltaisella pohjalla lettipäinen tyttö hymyilee leveästi, jopa hieman mielipuolisesti. Viidessä minuutissa suurimot pehmenevät ja paisuvat notkeaksi puuroksi, jonka sekaan hulauttelen reiluja lusikallisia kaakaojauhetta.

Mummin luona on niin hyvä. Kukaan ei häiritse eikä vaadi mitään, vain hiljaisuus leijuu aavemaisena ajan hylkäämien tonttien yllä. Elämä tuntuu painaneen jarrut pohjaan. Tuntuu hyvältä seisoa paikoillaan, eikä aina juosta pää kolmantena jalkana vanhempien painostuksen alla kohti uraputkea ja alttaria. Äkkiä äkkiä, he käskevät, enkä kehtaa myöntää, että mieleni kipuilee maitohapoilla kaikesta tästä juoksemisesta ja pudottelee kyyneliään luovuttamisen jyrkällä partaalla.

Katan syvät puurolautaset ja naarmujen kuvioimat ruokalusikat vahaliinan peittämälle pöydälle. Lorotan punaista maitoa ruokajuomaksi ja lätkäisen suuret kauhalliset suklaista mössöä molempien eteen. Mummi ei ole 80-vuotiaanakaan kadottanut lapsenmielisyyttään ja lempeyttään vaan syö minun ilokseni ällöttävän sokerista suklaamannaa, joka kuuluu kai lähinnä tarhaikäisten ruokamieltymyksiin.

Pelkään kadottavani lapsen sisälläni, ehkä siksi taannun suklaapuuroa keitteleväksi taaperoksi. Parikymppisenä tunnen oloni nelikymppiseksi, joka täysillä elämisen sijaan tuhlaa energiansa huimaavien uranäkymien, korkoa kasvattavien lainojen ja karikkoisten ihmissuhteiden murehtimiseen. Kaikkien niiden vanhempien vaatimien kiitettävien arvosanojen välissä kytee epäilys kaiken turhuudesta, kun ympärilläni näen, kuinka Disneyn onnelliset loput ja unelma-ammatit ovatkin todellisuudessa vain siedettävää arkea, pätkätöitä, työttömyyttä, yksinäisyyttä, liian suuria lainoja, onnettomuutta vanhempien hoputtamien urien äärellä ja avioeroja muutama vuosi häiden jälkeen.

Kokonainen maailma täynnä hetkistä kiirettä, korkeita odotuksia ja hoputusta. On ironista, että meidän sukupolveamme haukutaan pinnalliseksi ja kärsimättömäksi, vaikka aikaisemmat sukupolvethan meitä puskevat malttamattomina kohti ylimitoitettuja odotuksia. Vai teemmekö sen sittenkin ihan itse? En tiedä. Tiedän vain, että vietän aivan liian monta yksinäistä tuntia selaten kavereiden Facebook-kuvakansioita ja -päivityksiä täynnä ulkokultaista hehkutusta, jonka ääressä masennun oman elämäni keskinkertaisuudesta ja täyttämättömistä odotuksista. Pakonomainen toisiin vertaaminen, siinäpä vasta diagnoosi meidän sukupolvellemme.

Musiikki ja kirjat tuntuvat toisinaan ainoilta paikoilta, joissa vielä voin ottaa aikani ja rakentaa vauhkolle sydämelleni kodin. Pelkään muuttuvani katkeraksi ja syyttäväni elämäni pieleen menneestä käsikirjoituksesta vanhempiani ja edellisiä sukupolvia sen sijaan, että tekisin itse asialle jotain. Painajaisissani näen itseni katkeroituneena ja sumeasilmäisenä vanhuksena, jonka elämällä ei ole enää vuosikymmeniin ollut muuta tarkoitusta kuin velloa vihassa ja pyyhkiä pölyjä piirongeilta, joiden päällä ei ole yhtäkään kuvaa miehestä, lapsista tai lapsenlapsista.

Kerään tiskit altaaseen ja hinkkaan kaiken hohtavaksi ennen lähtöäni. Mummi kehuu minua hyväksi ruoanlaittajaksi samalla hellyydellä kuin lapsuudessani ylisti surkeita tikku-ukkopiirustuksiani. Hän puhuu huomisen ruokaostoksista, eikä tunnu reagoivan lähtööni mitenkään. Vasta seisoessani takki päälläni ja pörröiset läpät korvieni suojana hän ymmärtää, etten ole jäämässä pidemmäksi aikaa. 

Voivottelut kaikuvat pehmeinä eteisessä, kun hän hyvästelee minut kuin lapsen koulutielle ja toivoo minun pääsevän turvallisesti perille. Hymyilen hiljaa, enkä sano mitään, vaikka määränpäätä minulla nimenomaan ei ole. Ei mitään ennalta määrättyä ainakaan. Yritän päästää irti siitä, mitä elämän pitäisi olla ja jättää taakseni odotukset, joita en koe omikseni.

Lokakuun harmaus pisaroi kasvoilleni ja peittelee hiljaiset pellot höttöiseen vaippaansa. Rinkka heiluu selässäni liian isona ja painavana kuin ensimmäinen pinkki koulureppuni ala-asteella. Kaulassa ei kuitenkaan enää roiku avainta kuten silloin. Vanhempien kodin avaimen jätin vanhan huoneeni lipaston ylälaatikkoon ja oman yksiöni avaimen palautin vuokranantajalle vuokrasuhteen irtisanomisen myötä.

Ilman avainta toisten asuntoon aion löytää itseni yksin. Ilman vertailua toisiin, ilman ylhäältäpäin annettuja odotuksia, ilman hoppua ja paineita. Ovia aion kuitenkin tempoa, sillä eivät ne muuten aukea. Maailma avautuu edessäni outona ja kiehtovana, ja vaikka pelko yrittää asettua sementiksi jalkoihini, talsin eteenpäin sittenkin. Vihmova sade imaisee pienet silmiin puskevat lähdöstä haikeat kyyneleet sekaansa. Jo koulun jälkeisinä hiljaisina iltapäivinä alkanut yksinäisyys yrittää murskata ihon alla pamppailevaa sydäntä alleen, mutta seikkailujen kädet tarrautuvat siihen suojelevasti kuin lastenhuoneen kirjat aikoinaan. Tie on levenevä musta edessäni, huokaan ja hymyilen, vaikka vatsanpohjassa umpisolmut kiristyvät ja kietoutuvat kipeästi sisuskalujen ympärille.

Olen tulossa, olen tulossa vihdoinkin.