(Novelli, maaliskuu 2015)
Minä seilasin tänne kenties Saturnuksesta. Asun toista vuotta harmaassa kaupungissa, enkä suostu laskeutumaan, vaikka päivisin asfalttia vasten läpsyvät ballerinat ja iltaisin ohuet piikkikorot. Jokainen askel kuopaisee aina hieman tyhjää, vaikka kukaan ei sitä huomaakaan. Tosin ei täällä kukaan muutenkaan huomaa mitään, katseet tuijottavat tiukasti eteenpäin eivätkä vahingossakaan osu minuun.
Koulussa minulle kerrotaan, että vain taivas on rajana, jos oikeasti haluaa tavoitella unelmiaan. Kunhan vain tarpeeksi löytää motivaatiota ja halua, niin mikään ei enää pidättele. En koskaan sano mitään niihin puheisiin, hymyilen vain epäuskoisena enkä löydä sitä samaa hymyä kenenkään muun huulilta. Ei tällaisessa kaupungissa oikeasti näe taivasta. Tällaisessa kaupungissa unelmat eivät koskaan kohoa taivaaseen asti, puhumattakaan avaruudesta. Tällä kaupungilla on pilvistä tehty harmaa katto ja katossa joinain päivinä repeämiä, joista aurinko toisinaan kurkkii tänne mutta sokeuttaa minut juuri sen verran, etten oikein sitten muuta näekään kuin sen auringon.
Katto ei anna unelmien lentää mutta unelmoin sittenkin.
Kaipaan vieläkin kotiin. Täällä sen vastine on neljä seinää ja avaimella aukeava ovi. Se on tavaroilla lastattu tyhjä tila, jossa yksinäisyys kaikuu aina hiljaisuuden laskeutuessa. Ja hiljaisuushan aina tulee. Se käpertyy painoksi rinnan päälle öisin ja valuu kurkusta alas aamukahvin mukana. Se odottaa kärsivällisesti juhlien loppumista ja kietoo itsensä pehmeästi ympärilleni juuri silloin, kun olen liian väsynyt liikkumaan kylpyhuoneen kylmältä lattialta.
Haluaisin puhua niille muille välitunnilla. Haluaisin jonkun muunkin hymyilevän epäuskoisena kun meille kerrotaan, ettei mikään ole rajana. Haluaisin kertoa, että minun elämässäni ei tunnu mitään muuta olevankaan kuin rajoja. Aitoja, joiden yli on kiivettävä. Esteitä, joiden yli on hypättävä. Kuoppia, joiden yli pinkaistava. Vallihautoja, joiden krokotiilejä on varottava. Pelkään niitä kuollakseni, niin paljon etten enää aikoihin ole uskaltanut liikkua. Olen valunut rajojen väleihin. Olen täynnä ikävää. Täynnä kaukaisten planeettojen kaipuuta. Se paisuu jäsenissäni ja turvottaa sormeni niin paksuiksi, etteivät Saturnukset renkaat mahdu niiden ympärille. Turvonnut tyttö. Ei minusta tällaisena tule kenenkään morsianta. Minuun sormiini ei pujoteta mitään kiiltävää eikä vartaloani kanneta kevyesti yli kynnyksien tai universumin rajojen.
Liian painava noustakseen tuulten mukana kohti avaruuden valoa tihkuvaa pimeyttä. Sitä pelkään eniten. Että jään, enkä koskaan enää lähde.
Keskipäivän valo tihkuu suljettujen verhojen väleistä. Roskat haisevat eteisessä ja lika kovettuu lautasien pintaan. Makaan petaamattomalla sängyllä ja kuuntelen ovikellon särinää. Naisten pehmeät äänet kaikuvat rappukäytävässä, askeleet kopisevat ja loittonevat, lopulta hiljenevät. Kun ovikello särisee taas, hiivin kurkistamaan ovisilmästä. Jehovan todistajat seisovat oven toisella puolella sinnikkäinä kuin intohimoiset rakastajat, joita en halunnut päästää sisään mutta päästin nyt kuitenkin. Avaan oven tälläkin kertaa ja nyökkään heitä astumaan sisään.
Ohjaan naiset istumaan keittiönpöydän ääreen. Toisella on napitettu kauluspaita ja pinkki villatakki, toisen hame jatkuu nilkkoihin asti ja kaulassa keikkuu punertavin sävyin liukuvärjätty huivi. Minun verkkareistani voi lukea viikon ruokalistan ja kainaloihin suihkutettava Rexona on painautunut valkoisiksi viivoiksi mustalle paidalle.
Kahvinkeitin ähisee ja pulputtaa mutta ei onnistu täyttämään vaivaantunutta hiljaisuutta edes puolilleen. Istun kädet puuskassa ja tajuan äkkiä näyttäväni uhkaavalta ja vihaiselta. Pinkkitakkinen ojentaa minulle lehdykkeen ja kyselee arasti suhteestani uskontoon ja jumalaan.
Ei ole mitään suhdetta. En ole rukoillut yli kymmeneen vuoteen. Riparilla suututin ohjaajat. Kirkosta erosin heti, kun se oli mahdollista. Käsiä en risti häissä enkä hautajaisissa.
Minun kokemukseni uskovaisista ovat vinoutuneita. He ovat tv:n keskusteluilloissa räyhääviä päiviräsäsiä tai sitten niitä arkoja miehiä, jotka haluavat aina nähdä toisenkin kerran, etteivät tuntisi niin suurta häpeää yhden yön himoistaan. Seksin jälkeen eräs uskovainen kertoi minulle jumalan ihmeteoista mutta niihin oli vaikeampi uskoa kuin satuihin. Istuin hiljaa sängynlaidalla ja pyyhin vaivihkaa spermaa vatsaltani, enkä kuunnellut enää sanaakaan. Kirjahyllyssä nökötti Kotien rukouskirja sinivalkoisine kansineen. Meilläkin oli sellainen joskus silloin pienenä mutta en muista enää yhtään rukousta.
Kahvin huumaava tuoksu täyttää keittiön ja kupeista kiemurtelevat höyrykiekurat sumentavat naisten silmälasien reunat. Tuijottelen heidän lyhyitä hiuksiaan ja meikittömiä kasvojaan kuppini takaa enkä sano mitään. Kaikki haluavat vain tuputtaa ja tunkea, ja jostain käsittämättömästä syystä minä aina avaan oven.
Pyörittelen pinkin antamaa lehdykkää hetken käsissäni ja asetan sen siististi eteeni. Katson, kuinka käteni alkavat hitaasti repiä sen sivuja irti. Naisten kysymykset ovat hentoja ja väriseviä ja lepattavat painuneen pääni edessä kuin pelokkaat ekaluokkalaiset ensimmäisenä koulupäivänä.
Ne muut yrittävät aina saada minua puhumaan mutta en koskaan kerro. Miehet kysyvät seuraavista tapaamisista ja opettajat unelmista. Mitä sellaisiin muka voisi vastata, kun vastaukset kuitenkin tipahtavat jonnekin loputtomaan ymmärtämättömyyteen heidän silmissään? Saturnuksesta seilannut tyttö, kukapa sellaista ymmärtäisi.
Hiljaisuus kehrää tyytyväisenä sisälläni jokaisesta padotusta sanasta. Istun kovalla tuolilla ja tuijottelen pureskeltuja kynsiäni, vaikka pitäisi katsoa suoraan silmiin. Kysymykset roikkuvat vaativina pääni yläpuolella ja odotus painaa hartioitani kasaan. Pureskellut sormet liikkuvat levottomasti sylissäni ja takkuiset hiukset valuvat sähköisinä kasvoilleni. En ole tyttö enkä nainen. Olen ohut vinkaisu, joka pomppaa ylös tuolilta ja pinkaisee juoksuun läpi loisteputkivalojen ankeuttamien käytävien ja loppusyksyn riisuman kaupungin. Minä olen liitoksistani nitisevä nainen täynnä hiljaisuutta. Hiljaisuuden koti täynnä ikävää ja yksinäisyyttä, eikä kukaan koskaan todella saavu vaikka astuukin ovestani sisään ja jättää sormenjälkensä kahvikuppeihini.
En usko pelastajiin. Olen aina pärjännyt yksin, aina tiskannut yksin sormenjäljet kahvikupeista, pyyhkinyt spermatahrat vatsalta, pessyt hikiset jäljet lakanoista. Yksin on hyvä. Yksin ei tarvitse pelätä toisten taas pettävän tai satuttavan. Yksin voin kiillottaa kaukaisten galaksien kaipuutani, joka tahraantuu niin helposti muiden ihmisten läsnäolosta. Kaipuu ei pidä muista kuin minusta. Se ristii kätensä uhmakkaasti ja mököttää, kun joskus spontaanisti nauran muiden vitseille. Kaipuu on kateellinen, eikä koskaan jätä.
Täällä puut eivät jatku taivaaseen asti. Ne kutistuvat syksyisin kyyristeleviksi, antavat vaakasuoran sateen piiskata surkeita vartaloitaan ja pelloilta nousevan sumun hotkaista ne kokonaisina. Haluaisin ottaa ne mukaani mutta itseni hengissä pitämisessäkin on jo haastetta.
Minun pitäisi olla nyt vapaa mutta silti en kykene liikkumaan. Seison vieläkin lapsuudenkodin kynnyksellä ja tuijotan, kuinka muistot liukuvat kellertävien tapettikuvioiden välistä ja saavat sydämen hakkaamaan. Tämä on minun kotini eikä kuitenkaan ole. Täällä minä kasvoin ja hajosin. Täällä ei enää asu nauravat muistot vaan Pelko. Se muhii sohvannurkassa päiväpeitteen kukkakuvioissa lampun vaaleanpunaisessa varjostimessa, ruukkukasvien lehdillä ja kirjoituspöydän paperipinoissa.
Minnekään ei saanut mennä, ketään ei voinut tuoda kotiin. On vaikeaa selittää ulkopuolisille, ettei kyse ole vain riidoista vaan siitä, kuinka kaikki oli niin tarkasti rajattua. Lapsuuden ja teinivuosien ympärillä kulkee sähköaita, jonka ääressä itken ja tuijottelen silmät mustina vapauteen. Jaloissa on mustelmia, päänahassa tykyttää ja mielessä jomottaa lauseiden raskas paino.
Kun aidan yli ei pääse, on kaivettava oma kaninkolonsa. Hups vain sinne tipahtaa vuodet elämästä ja tyttö täynnä vellovaa vihaa, suunnatonta vapaudenkaipuuta. Ja pian paljastuikin, että kaninkoloon hyppääminen oli vain pakenemista rajatusta maailmasta toiseen yhtä rajattuun maailmaan täynnä kiloja, kaloreita, senttejä, kieltoja, numeroita, kellonaikoja. Rajat ovat rakkautta, niin sanotaan, mutta joistain niistä rakentui valtavia muureja, joiden tiiliseiniin yhä isken päätäni. Rajoissa kasvaa puhdasta vihaa, jota kukaan ei kuitenkaan juurikaan huomaa.
Paiskon ovia ja sähisen päin naamaa, petän ja valehtelen mutta teen sen niin hyvin, etten useinkaan joudu vastuuseen. Tämä viha ei kuitenkaan ollut alunperin minun vihaani. Tämä on vihaa, joka siirtyi sukupolvelta toiselle, vihaa joka tunki sisääni jokaisena päivänä siinä kodiksi kutsutussa paikassa. Vihaa, joka repi hiuksistani ja jätti mustelmia kehooni. Vihaa, joka rikkoi tärykalvot ja valui niitä pitkin kehooni. Vihaa, jonka paksut juuret ovat niin kaukana lapsuudessa, etten yllä katkaisemaan niitä. Tämä on vuosikymmeniä kypsynyttä tummaa vihaa, joka ei kuitenkaan koskaan pääse ulos vaan kilpistyy aina tykyttämään jonnekin ihon alle, kihertämään sietämättömänä kipuna, jonka haluan vain viiltää ulos.
Mutta kynteni ovat tylpät, hermostuksissa pureskellut nysät, joilla ei kaiveta tietä ulos. Siksi tarvitsen niiden muiden apua. Niitä kovia ja kylmiä ihmisiä, jotka tulevat sisään vaikka en haluaisi. Niitä, jotka hymyilevät veitsi selkänsä takana.
Toisinaan haluaisin pyytää heitä avaamaan ihossani kulkevan näkymättömän vetoketjun. Haluaisin pyytää heitä kurkistamaan sisälleni ja kertomaan, mitä näkevät. Koskaan en kuitenkaan uskalla pyytää toisilta mitään. Istun mieluummin aamunkajon sinertämänä sängyn reunalla ja kuuntelen ventovieraiden uikuttavaa unta. Unessa kaikki ovat niin avuttomia. Poissa on silmissä palava kiima, hiuksiani harovat hikiset sormet, ihoa raastava karhea kieli ja kasvoille jälkeenpäin leviävä nautinto. Tuijotan sitä tyyneyttä ja lapsenomaisuutta, joka kuultaa rasvaisilta kasvoilta jotenkin irvokkaana.
Haluaisin katsoa itseäni, kun nukun. Ehkä minäkin näytän viattomalta, joltain muulta kuin siltä kipinänsä kadottaneelta muukalaiselta, joka tuijottaa minua aamuisin peilistä.
En tiedä, näkeekö minua kukaan muukaan. Minua sanotaan vaniljantuoksuiseksi, pieneksi ja toisinaan huoraksi. Kohautan olkiani nimille mutta itken niille kuitenkin. Lähes jokainen ilta vietän uusia ristiäisiä, joissa annan muiden kastaa itseni joksikin muuksi kuin oikeasti olen. Lakanoiden ja päiväpeittojen kuviot sekoittuvat silmissäni ja heräävät eloon. Sieluni nousee katonrajaan katsomaan sängyssä esitettävää näytelmää. Ei tämä ole minun elämäni. Ei tuo alaston vartalo ole minun. Minä olen kuunsirppi tummalla samettitaivaalla, purjehdin tähden luota toiselle.
Ja nyt olen lähdössä taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti