(Novelli, heinäkuu 2014)
Kahvinkeitin porisee iloisesti ja täyttää unenpöpperöisen keittiön kahvipapujen huumaavalla tuoksulla. Aino on varannut kylpyhuonetta jo puoli tuntia, kolauttelen kuppiani malttamattomana pöytään ja toivon, että hän havahtuisi minunkin tarpeisiini. Toisinaan haluaisin ärähtää Ainolle kunnolla. Yksin asuminen oli niin paljon helpompaa, kun ei tarvinnut viettää puolta aamua jonottamalla. Olen hillinnyt itseni ajattelemalla, ettei se ole Ainon vika vaan epäkäytännöllisen rakennusperinteen, kun yhden lukollisen oven takana on asunnon ainoa peili, vessanpönttö ja suihku. En vain ymmärrä, kuinka hän saa ajan tuhlattua tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Hän voi herätä kaksi tuntia ennen lähtöä ja myöhästyä silti. Kokeisiin luku unohtuu maratonpuhelujen lomassa, pukeutuminen venyy tunteja kestäväksi muotinäytökseksi, eikä siivouksesta meinaa tulla mitään, kun hän unohtuu tunneiksi kylpyhuoneeseen tutkimaan alati paisuvaa purnukkakokoelmaansa.
Ainon reunoista rispaantuneet vihkot ja myöhästymismaksuja keräävät kurssikirjat lojuvat pölyttyneinä edessäni. Niiden alta paljastuu kynsilakkatahrojen täplittämä puupöytä, jonka Aino löysi ilmaiseksi alakerran kierrätyspisteestä. Pyyhkäisen leivänmurut kämmeneni sisääni ja ripottelen ne tiskejä täynnä notkuvaan tiskialtaaseen.
"Ai, säkin oot herännyt. Ei kannata mennä tonne ihan heti, you know." Ainon punaiset hiukset heilahtelevat puolelta toiselle, kun hän purskahtaa räväkkään nauruun ja sulkee vessan oven nenäänsä teatraalisesti nyrpistäen.
Aino kaataa kahvia kuluneeseen suosikkikuppiinsa ja avautuu taas yhdestä miehestä, joka ei sitten soittanutkaan. Kauppislainen, niin ne kaikki tuntuvat olevan. Sellaiset ovat juuri Ainon tyyppiä: siisti kauluspaita, leveät hartiat, komeat kasvonpiirteet, undercut, röyhkeyttä lähentelevä itsevarmuus. Minulla ei taida olla mitään tiettyä tyyppiä. Viime viikolla löysin itseni reidet levällään syrjäytyneen työttömän nuhjuisesta sängystä ja kirosin mustaan paitaani takertuneita kissankarvoja. Sitä edellisellä join viiniä nuoren lentäjän avarassa kerrostalokaksiossa, jonka parvekkeelta avautui maisema ilta-auringon värjäämälle järvelle.
Pinkki kynsilakkapullo kierähtää auki ja pistävä lemu sivaltaa kahvin lempeän tuoksun. Inhoan sitä, kuinka hän ei koskaan viitsi laittaa edes talouspaperia pöydän suojaksi mutta en sano kuitenkaan mitään. Inhoan hänen sottaisuuttaan mutta kuitenkin jollain oudolla tavalla pidän siitä, kuinka hän ei koskaan tule olemaan nainen, joka pystyisi pitämään valkoista mekkoa. Hän läikyttää ja sotkee, eikä pysy omalla puolellaan. Kahden kuukauden yhdessä asumisen aikana hän on ehtinyt täyttää keittiön kaapit notkuviksi tavaroistaan. Minun peltinen kahvirasiani vie vain murto-osan hyllytilasta, kun taas hän on hamstrannut kaapit täyteen leseitä, puurohiutaleita, valkosuklaata, pähkinöitä, nuudeleita, mausteita, säilykkeitä, soijarouhetta, makaronia, proteiinijauhetta, lakupusseja. Hän käyttää kysymättä minun kattiloitani ja paistinpannuani, joka nytkin lojuu oranssin mönjän peitossa tiskipöydällä. En henno sanoa vastaan, vaikka inhoankin hinkata kärynneen rasvan hajua astioistani.
Kello raksuttaa yhdeksää, enkä ehdi enää luennolle. Puuttuva läsnäolomerkintä nipistää hieman omaatuntoani, mutta tunnen huojennusta ajatellessani hajamielisen proffan käsittämättömiä dioja ja takarivillä röhnöttäviä opiskelukavereitani, jotka supattelevat kiihkeästi toisilleen mutta eivät koskaan minulle. En pidä opiskelukavereistani, vaikka raahaudunkin vielä yhteisiin illanviettoihin. Heidän seurassaan muutun ylipirteäksi maskiksi, jonka takana ulkopuolisuus ja yksinäisyys sykkivät niin vahvoina, että puheeni tärisee ja sanat sotkeutuvat toisiinsa. Usein huomaan aloittavani tarinan ja lopettavani sen turhautuneena puolessa välissä ilman, että kukaan edes huomaa minun koskaan puhuneen. Kaikilla muilla tuntuu olevan jo kahden kuukauden tuntemisen jälkeen jokin salainen yhteys, joka ei aukene minulle. Pelkään taas jääväni yksin, löytäväni itseni taas tuijottamasta vaivihkaa vieraisiin pöytiin vain kirja seuranani. Haluan uusia tuttavuuksia, ystäviä, läheisyyttä mutta samalla huomaan jäykistyväni, kun joku pyytää minua teatteriin tai kahville. Typerä minä, pelkään kuollakseni omia unelmiani. En jaksaisi enää olla se tyttö, joka ei todella jakanut kenenkään kanssa mitään muuta kuin ehkä yksittäisen hetken. Liian kauan olen hokenut sitä Edgar Allan Poen runonpätkää: and all I loved, I loved alone.
Laahustan kahvikuppini kanssa sängylleni, enkä jaksaisi aloittaa päivää. Lakanoissa tuoksuu Juhan partavesi ja hieman toissayönä pisaroinut hikikin. En ole vieläkään tottunut miesten läheisyyteen. Pidän heidän lämpimästä ihostaan vasten omaani mutta kuitenkaan en halua, että he jättävät jälkeensä edes tuoksuaan tai toista sukkaansa. Viime viikonloppuna seisoin alasti Juhan parvekkeella, painauduin vasten hänen hikistä rintakehäänsä ja katselin, kuinka hengitys höyrysi kirpeässä syysilmassa. Juha puhui uudesta tapaamisesta, ja vaikka nyökkäilinkin harvakseltaan, olin jo osaltani mennyt. Aamuyöllä vedin rispaantuneita farkkuja jalkaani ja suljin ulko-oven hänen pettyneen ilmeensä edestä.
Kolme tapaamista on minun rajani. En halua jäädä pidemmäksi aikaa, sillä silloin asioista tulee niin monimutkaisia. Pidempiaikaisen sitoutumisen mukanaan tuomat odotukset ovat liikaa minulle. Vakavammissa suhteissa tunnen itseni niin huonoksi ja kelvottomaksi, kun en kykenekään täyttämään toisen tarpeita ja olemaan tarpeeksi. Lyhyissä seksisuhteissa minä riitän. Himon sumentamien silmien edessä voin olla täysin varma siitä, mitä minusta halutaan. Minun ei tarvitse täyttää päätäni epäilyillä siitä, ettenkö olisi tarpeeksi. Olen merkityksetöntä yöseuraa ja sen roolin pystyn helposti tyydyttämään. Olen heille yhden illan illuusio jostain upeasta ja kiehtovasta, eikä minun koskaan tarvitse näyttää heille niitä pohjaanpalaneita päiviä, kun vietän koko päivän sängyssä itkien enkä jaksaisi tehdä mitään kenenkään puolesta. Kertakäyttöistä ja kevyttä. Ei minussa ole varmuutta mihinkään vakavampaan, minun mieleni nousee ja laskee auringon vanavedessä. Yöllä muutun eläimeksi heidän syyhyävissä sormissaan mutta jo aamulla haluan käpertyä itseeni ja tuijottaa mykkänä huoneeni valkoisia seiniä. Usein jo kesken treffien ajattelen, kuinka haluan vain keittiönpöydän ääreen puhumaan tästä kaikesta Ainolle.
Viikonloppuna Aino matkustaa ensimmäisen kerran muuton jälkeen vanhempiensa luo, ja minä saan koko asunnon vain itselleni. Luulin kaipaavani tätä yksinoloa mutta lauantai laahustaa etanamaisen hitaasti, eikä aamu tunnu koskaan loppuvan. Pienenä rakastin näitä hetkiä, kun ei tarvinnut herätä aikaisin vaan sai käpertyä koko päiväksi peitoista rakennettuun majaan rapisevan Lauantaipussin kanssa. Nyt viikonloput eivät tunnu enää niin juhlavilta, kun keskiviikkonakin voi nukkua ohi luentojen aina iltapäivään asti.
Keitän kahvia vain yhdelle mutta se ei maistu samalta kuin muina aamuina. Ehkä mittasin suhteet jotenkin väärin. Maitokahvin seassa häivähtää samanlainen yksinäisyyden kitkeryys kuin kotikaupunkini tyttöporukan kanssa nautittujen brunssien lomassa. Kuinka inhosinkaan niitä loppukesän teennäisiä kahvihetkiä, jolloin hyvästelimme toisemme ja hymyilimme muovista kestohymyä. Emme ole enää vuosiin puhuneet samaa kieltä. Kertoessani mielestäni hyvin menneistä ensitreffeistä he katsoivat minua halveksuen ja supattivat selkäni takani, kuinka halpa huora minusta onkaan tullut. On helpottavaa, ettei minun enää tarvitse raahautua vastentahtoisesti niihin piinaaviin kahvitteluhetkiin, jolloin lähinnä tarkastetaan, ettei kukaan vain ole päässyt edelle ja karkuun muista tai kuka onkaan porukan luuseri. Tunsin oloni niin pohjattoman yksinäiseksi ja kelpaamattomaksi kaiken sen arvostelun ja kyräilyn keskellä. Katkaisin lopulta välini heihin sanaakaan sanomatta. En vain vastannut enää puhelimeen enkä ovikellon soittoihin, en ilmestynyt tapaamispaikoille, en vaivautunut avaamaan suutani edes puolikkaan selityksen vertaa.
Yksinäisyys tarttuu minua kädestä ja ohjaa sen näppäilemään Ainon numeron puhelimen näytölle. Peukaloni liikkuu kevyesti vihreän luurin yllä mutta vetäytyy kuitenkin viime hetkellä. Tuntuu oudolta laahustaa ensimmäisen kerran kahteen kuukauteen pitkin tyhjää asuntoa, kun viereisestä huoneesta löydykään olkapäätä, jota vasten itkeä. Ei sitä unenpöpperössä huoneestaan laahustavaa hölmöä, jonka kahvikuppi kolahtelee lohduttavan tutusti vasten keittiön puista pöytää, ei vatsanpohjasta asti kumpuavaa naurua, joka yhtyy omaan hekotukseeni ja tekee asunnosta kodin.
Toisinaan pelkään menettäväni Ainon. Aino, ainoa. Toisinaan tuntuu, että hän on ainoa mahdollisuuteni yksinäisyyden rikkomiseen. Mitä jos hän kyllästyykin minuun? Ehkä olenkin hänelle vain sattuman summassa arvottu kämppis, enkä potentiaalinen ystävä. Hänen on niin helppo ottaa kontaktia ihmisiin, kun minä taas pidän kohteliaan etäisyyden ja tarkkailen haikeana muiden kuplivia keskusteluja, joihin en pääse sisälle. Hänen puheensa soljuu heti ensikohtaamisesta vuolaana virtana, kun minä patoan suurimman osan sanoistani hampaideni taakse. Punnitsen jokaisen lauseeni, etten vain loukkaisi tai kuulostaisi typerältä. Kertoessani omia kokemuksiani pohdin jatkuvasti, edistänkö keskustelua vai olenko vain itsekeskeinen narsisti.
Pitkään jatkunut yksinäisyys tekee vainoharhaiseksi. On vaikeaa hyväksyä, että toinen ei tarkoittanut mitään pahaa, vaikka sanat hieman töksähtelivätkin korvissani. Tulkitsen pienetkin vihjeet yritykseksi alistaa tai satuttaa minua. Toisen hiljaisuus kääntyy vainoharhaisessa mielessäni merkitseväksi arvosteluksi, ventovieraan utelias katse tuntuu ihollani vihamieliseltä mulkoilulta, toisen tarve omaan rauhaan muuttuu päässäni haluksi päästä minusta kokonaan eroon. Kaikki orastavat ystävyyssuhteeni ovat kaatuneet katoamisiini. Heti, jos epäilen toisen hiemankin katsovan minua pitkin nenänvartta, alan epäillä rakennettuja kivijalkoja ja niiden päällä lepäävää ihmisuhdetta. Pelkään koko ajan olevani vaivaksi, kuovin maata jalkojeni alla ja hylkäämisen pelossani etsin sopivaa hetkeä livahtaa takaisin varjoihin.
Haisevat tiskit odottavat vaativina altaassa. Kaadan kitkerän kahvini viemäriin ja tartun tiskiharjaan, jota Aino ei taaskaan ole muistanut huuhdella. En ymmärrä, miten hän uskaltaa olla niin oma sotkuinen itsensä, kun minä tunnen vieläkin hirvittävää syyllisyyttä kuukausi sitten rikkomastani parin euron lasista, joita Ainolla on enemmän kuin hän ikinä tarvitsee.
Toisinaan havahdun siihen, kuinka paljon vaadin itseltäni ja muilta. Sosiaalisissa tilanteissa odotan itseltäni virheetöntä suoritusta ja sitten syyttelen itseäni jälkeenpäin, kun en onnistunutkaan olemaan se salonkikelpoinen edustusyksilö, joka nokkelan sulavalla kielellään luikertelee tiensä kaikkien sydämiin. Muita ihmisiä tarkkailen armottomalla tutkallani, etsin kotibileiden täyteen tupatusta olohuoneesta sydänystävää, enkä huomaa niitä, joista voisi tulla muunlaisia kavereita. Uskallan kyllä avata suuni ventovieraan kanssa mutta olen jatkuvasti varuillani. Pienetkin virheet, töksähtelevät lauseet tai kesken kertomukseni karkaavat haukotukset ovat minulle pomminvarma vihje siitä, ettei meistä voi mitenkään tulla kavereita.
Ehkä soluasuminen onkin parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. En pääsekään karkuun niin helposti, vaikka Ainon väärissä kohtaa kaikuva nauru, hajamielisyys ja koheltaminen ovatkin kaukana täydellisyydestä. Kesällä kirosin yksiöiden huonoa saatavuutta ja suostuin lopulta vain pitkin hampain ottamaan vastaan tämän soluasunnon. Ajatus toisen kanssa jaettavasta arjesta tuntui niin uuvuttavalta oman rauhan sijaan. Jatkuvaa fyysistä läsnäoloa vaativien ihmissuhteiden edessä olen ollut katkeamispisteessä heiluva nuora, jonka tulisi kannatella tuhannen kilon painoja. Nyt minusta tuntuu kuin ensimmäistä kertaa olisin saamassa elämääni jotain muutakin kuin hiljaisuudessa piileskeviä päiviä, jotka teeskentelevät pärjäävänsä yksin.
Myöhäisenä sunnuntai-iltana Aino palaa takaisin kotiin hiukset sotkuisella ponnarilla ja meikit hieman valuneina. Salaa toivon hänen rynnistävän halaukseen ja tunnustavansa, kuinka on kaivannut minua. Pettymys sihahtaa hieman sisuksissani, kun Aino tyytyy vain moikkaamaan väsyneesti ja heittää rinkkansa keskelle eteistä. Kyselen huolettomasti hänen viikonlopustaan ja valehtelen viettäneeni omani Juhan seurassa. Haluaisin hänen olevan edes pikkuisen mustasukkainen seurastani.
"Hei älä oikeesti heitä tätä pumpulia vessanpönttöön, se tukkii sen." Aino noukkii märkää palleroa vessanpöntöstä ja katsoo kulmiensa alta hämmentyneitä kasvojani. Raivo hulmahtaa lävitseni, ja äkkiä tunnen murskaavaa vihaa Ainoa kohtaan. Niin monena aamuna olen unohtanut omat aikatauluni ja jäänyt lohduttamaan hänen tärisevää vartaloaan. Olen kuunnellut ja neuvonut, siivonnut hänen sotkujaan ja avannut hänen puolestaan jopa Kelan kirjeet liian vähäisistä opintopistemääristä. Ja nyt hän kehtaa moittia minua jostain pumpulipallerosta, vaikka olen kuurannut tiskialtaankin tyhjäksi. Sulkeudun sanaakaan sanomatta huoneeseeni ja päätän heti huomenna laittaa yksiöhakemuksen menemään. Pitäköön typerän ystävyytensä.
Musiikki täyttää huoneeni äärimmilleen ja peittää hiljaisen nyyhkytykseni. Ajattelen miehiä ja kolmen tapaamisen rajaani, joka seisoo turvallisena muurina huonojen päivinä edessä. Kaksi kuukautta pystyin salaamaan kaiken Ainolta mutta nyt kaikki on pilalla. Minun tarkoin varjeltu yksinäisyyteni on murtunut yhdestä moitteesta, eikä Aino voi mitenkään ymmärtää, kuinka kipeältä se tuntuu. Miten ihmiset edes kestävät pettymyksiä ja kritiikkiä? Minussa on jotain vikaa, kun yksi pumpulipallo iskeytyy läpi ihoni kuin moukari.
Oveni aukeaa varovasti, ja Ainon väsyneet kasvot ilmestyvät kynnykselle: "Anteeks, en mä tarkottanu mitään pahaa. En kai mä vaan loukannut sua?"
Haluaisin huutaa Ainolle, että totta helvetissä loukkasit! Haluaisin huutaa koko kipuilevan sydämeni edestä, että jokainen poikkipuolinen sana sivaltaa itsevarmuuteni kuin giljotiini, eikä minussa pian ole enää mitään muuta kuin näitä vuotavia viiltoja. Haluaisin valuttaa ulos koko vuosien yksinäisyyden, jotta Aino voisi tuntea edes hipaisun siitä lohduttomasta ankeudesta ja ahtaudesta. Olen niin umpikujassa, enkä enää tiedä, pelkäänkö enemmän jääväni yksin vai pitää ihmisiin yhteyttä. Minun elämäni on yksi naurettava ristiriita, jota en osaa ratkaista. Pelkään sitä, kuinka jokainen uusi alku sisältää aina lopun. Pelkään, etten koskaan pääse eroon tästä musertavasta ulkopuolisuudesta. Pelkään viettäväni koko elämäni katonrajassa tarkkaillen muiden kestäviä ihmissuhteita. Pelkään, etten koskaan pääse hetkiin sisälle ja opi carpe diemin hienoutta. Pelkään jämähtäväni jaloistani yksinäisyyteen kuin betoniin, jääväni kahlituksi johonkin pieneen huoneeseen täynnä pysähtynyttä ilmaa ja aikaa. Pelkään muuttuvani ikuiseksi muukalaiseksi, joka haahuilee yksin kaupungista toiseen, etsii kiihkeästi seuraa ja uusia kuvioita mutta ei kuitenkaan uskalla avata suutaan ja nostaa käsiään, uida ihmisen kokoiselta yksinäisyyden saareltaan takaisin mantereelle. Pelkään, että Aino ei pidä minua muuna kuin kämppiksenä, jota ei koskaan voisi kutsua sydänystäväkseen.
Tunteet poukkoilevat villeinä sisälläni mutta eivät kuitenkaan muunnu sanoiksi huulillani. Aino istahtaa sängylleni ja hymyilee lempeästi itkun raidoittamille kasvoilleni: "Kuule, mitä jos sä keittäisit meille kahvia ja juteltais vähän? Sä oot ainoa, joka osaa keittää sen just eikä melkein."
Tunnen itseni niin lapsellisen typeräksi ja heikoksi, mutta hymyilen takaisin kuitenkin. Minäkö ainoa? Tuntuu uskomattomalta, että hän tulee lähelleni vielä typerän mykkäkouluni jälkeen. Kahvin juominen näin myöhään tuntuu oudolta idealta, mutta nyökkään kuitenkin. Elämä on muutenkin liian lyhyt nukuttavaksi, joten voin kai pysyä hereillä vielä vähän aikaa.
Ehkä vielä jonain päivänä kerron Ainolle sydäntä nakertavasta yksinäisyydestä mutta kahvinkeitto yötä myöten tuntuu nyt tärkeimmältä asialta maailmassani. Aino tarvitsee minua sittenkin, ja ensimmäistä kertaa vuosiin sisuksissani versoo lämmin ja pehmoinen tunne. Ystävyys on vieläkin suuri tuntematon, mutta kahvikupillinen tuntuu ihan hyvältä paikalta aloittaa. Ja ainahan sellainen on parempi nauttia vaikka sitten näin myöhään kuin ei milloinkaan.
