Loppusyksyn kelmeä valo siivilöityy luentosalon likaisten ikkunoiden läpi. Piirtelen koukeroita kalenterini rispaantuneisiin reunoihin ja tarkkailen vaivihkaa, miten ihmiset sitovat hiuksensa, minkä tuoksuista käsivoidetta hierovat rystysiinsä, miten ehostavat meikkiään, avaavatko suunsa, kun levittävät ripsaria, mitä kuiskailevat vierustoverille, mitä piirtävät luentolehtien reunoihin, miten hymyilevät ja haukottelevat, mitä kirjaa lukevat luennoitsijan puheen poristessa yksinään salin edessä kuin hellalle kiehumaan unohtunut vesi.
Vasemmalla puolellani kolmen tytön porukka kääntyilee ja kikattaa, puhuu viikonlopun juhlista ja leveäharteisista miehistä, joiden käsivarsilla maailma varmaan tuntuu mukavan kevyeltä. Tuijotan suttuisia piirustuksiani ja huokaan haikeana uusille korkokengille ja uskomattoman peittävälle mutta kuitenkin niin kevyelle meikkivoiteelle. Valkokankaalle heijastuvat kaaviot, lauseenpätkät ja kuviot ovat kuin kaukaisia taivaankappaleita, joiden keskellä tunnen itseni niin mitättömän pieneksi ja merkityksettömäksi. Kenties jokin niistä on se pohjaton musta aukko, joka imee kauniit tulevaisuudenkuvani sisuksiinsa.
Ikkunoiden takana likaisenharmaat pilvet tavoittavat horisontin alareunaan kellahtaneen auringon. Pää tuntuu niin raskaalta, että lasken sen varmuuden vuoksi lepäämään käsieni varaan. Haluaisin kävellä ulos salista mutta pelkään, että aina askeleen jäljessä löntystävät jalkani pettävät kesken matkan.
Ihmisiä notkuvat penkkirivit kulkevat ympärilläni kuin moottoritiet ohituskaistoineen. Oikealta ja vasemmalta viuhuu ohi älykkäitä ja nopeita yksilöitä, joiden kommenteille luennoitsija nyökyttelee hyväksyvänä. Ehkä jos oppisin luottamaan itseeni, minäkin voisin olla jokin noista tulevaisuuden soihdunkantajista, enkä tämä valtateiden varressa lahoava ja ohikiitävien autojen ilmavirroista horjuva lato.
Toisinaan haluaisin muuttaa kauas täältä, kadota vain jälkeäkään jättämättä. Haaveilen pienestä mökistä metsänlaidalla ja narisevasta tupakeittiöstä, jonka ikkunoista katselisin aamukuuraa ja hörppisin monta kupillista maitokahvia. Olisin vapaa kaikesta ja kaikista, sosiaalisista paineista ja yhteiskunnan odotuksista.
Mutta sekin eristäytymisfantasia rakoilee jo ennen kuin ehtii alkaakaan; se on täynnä toisten ihmisten kädenjälkiä jo perustuksista lähtien. Talohan olisi totta kai muiden rakentama ja kahvi muiden tuottamaa. Aivan kuten maitokin, jota nykyään uskallan jo lorottaa runsaalla kädellä kahvikuppiini kaloreista huolimatta. Pitäisi kai olla tyytyväinen siihen, etten enää koe tarvetta teeskennellä mustan kahvin ystävää. Ei se edes ollut hyvää, se oli turvallista olemattomine kaloreineen. Nykyään niin harva asia on turvallista.
On sietämätöntä tiedostaa, kuinka kipeästi tarvitsen muita ihmisiä. Pelkään sitä, kuinka nälkäinen nykyään olen kaikkien näiden nääntyneiden vuosien jälkeen. Ruoka, ihmiset, läheisyys, lämpö, arki, koti, perhe. En pärjää ilman. En ole saari, vaikka en olekaan vielä rakentanut poltettujen siltojen tilalle uusia yhteyksiä ulkomaailmaan.
Luennot loppuvat kolmelta, sen jälkeen on aivan liian monta tyhjää tuntia täytettävänä. Haahuilen päämäärättömänä pitkin kaupunkia, mutta kaupoista ei löydy kuin huonosti istuvia housuja ja liian pieniä paitoja, joita riisun häpeissäni sovitusverhon takana. Vielä kaksi vuotta sitten vaelsin näitä katuja kuoppasilmäisenä ja riivattuna jumalaisen Pepsi Maxin perässä. En ole enää orjuutettu, olen vapaa. Olon pitäisi kai olla kevyt, mutta vapauden mukana tuleva vastuu painaa lihaksistaan surkastuneissa käsissäni kuin tuhannen kilon punnukset. Kaipaan orjuuden suomaa turvallisuutta, ylhäältäpäin saneltuja sääntöjä ja turvallista pientä kuplaa kuin vankilaa. Vapaus on loputon kimara tyhjiä päiviä, jotka odottavat täyttämistään
Jumitun katselemaan torilla pyöriviä lapsiperheitä, pieniä poikia ja tyttöjä tuulessa pullistelevissa takeissaan ja murtumattomissa hymyissään. Ahnaina kujertavat pulut kerääntyvät leivänmurusia heittelevien lasten jalkoihin, eivätkä reagoi äkkinäisiin liikkeisiin kuin muutamin laiskoin hypähdyksin.
Lapsuus on viaton kupla, joka odottaa puhkaisemistaan. Ei se kestä polttavaa uteliaisuutta, joka ajaa lastenhuoneen hempeästä vaaleanpunaisuudesta kohti kusisia porttikongeja, likaisia katuja ja tahraisia lakanoita. Eikä se kestä riitoja, jotka repivät jokaisen aamun pieneksi silpuksi ja lastenhuoneen painajaisten kehdoksi. Ei tummana ympäröivää maailmaa täynnä itsetuhon spiraaleja.
Ehkä lapsuuden kupla puhkesi kohdallani liian aikaisin. Ehkä sen takia etsin itselleni uuden kuplan: syömishäiriömaailman sääntöineen, pakkomielteineen, numeroineen, yksikköineen. Syömishäiriö ei ollut minulle koskaan vain sairaus. Se oli kerran koko elämäni. Se oli mielen sisällissota, riippuvuus ja rankaisukeino, tuhoaja ja pelastaja, matka pimeään puoleeni ja määränpää nimeltä kuolema, tapa paeta ja tapa sulkea muu maailma ulkopuolelle. Tapa elää ja tapa kuolla. Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, syömishäiriö oli myös turva turvattomina aikoina, selviytymiskeino. Se oli tapa sulkea pois kipeä todellisuus ja kääriytyä omaan pikku kuplaani. On niin paljon helpompi vihata lihaa ja nahkaa kuin selittämätöntä pahaa oloa. Muuntaa abstraktit tunteet konkreettiseksi kohteeksi. Pahan olon käsittelyn sijaan kääntää kaikki huomion kehoon ja ruokaan.
Vieläkin syömishäiriöön ripustautuminen houkuttelee aina, kun tulevaisuudenpelko ajaa minut taas kerran takaisin menneisyyden tuttuihin helmoihin. Sairaus haluaa minut aina silloinkin, kun kaikki muut siirtyvät eteenpäin elämässään, eikä kukaan enää muista olemassaoloani. Se ei jätä, ei hylkää. Se on mitä mahtavin syy vetäytyä varjoihin ja kääntää selkänsä tulevaisuudelle, joka voi kaikista sisukkaista yrityksistä huolimatta olla täydellinen katastrofi. Tietysti minun pitäisi päästää lopullisesti tästä irti ja kasvaa rohkeasti kohti tuntematonta tulevaisuutta suunnistavaksi aikuiseksi. Ei minulla edes olisi aikaa syömishäiriölle. Se on kokopäivätyötä, joka varaa jokaisen tunnin vuorokaudesta ja herättää öisinkin suonenvedoillaan.
Polkkatukkainen perheenäiti katsoo minua lempeän kysyvästi, kun jumitun tuijottamaan liian pitkäksi aikaa lämmintä onnea syksyn viiman keskellä. Katseeni tipahtaa orpona maahan tietämättä, mihin kohdentua. Perheenäidin katse tuntuu polttavalta, kun maailmaani vuosikaudet eristänyt kupla ympäriltäni on vihdoin poksahtanut. Minä tarvitsin syömishäiriötä vetäytyäkseni omaan utuiseen todellisuuteeni, kääntääkseni selkäni maailmalle, harmaille arkipäiville, repiville pettymyksille, ihmisten sanoille ja katseille. Nyt olen alaston ja suojaton, enkä osaa tätä vielä. Roikotan päätäni ja pinkaisen juoksuun vasta, kun tori painuu harmaiden talojen taakse.
Kotona tyhjä asunto odottaa minua mykkänä ja ilmeettömänä. Olen liimannut seinille muutamia julisteita keskustan paperikaupasta, mutta ei niiden värikkyys yksinään riitä täyttämään kotia hehkulla ja tarinoilla. Kuitenkin täällä on niin hyvä olla. Ei ole isää, jonka huuto muovailee minusta säikyn ja pelokkaan, eikä äitiä, jonka nyyhkytys kuuluu öisinkin seinien läpi.
Vatsa kurnii mutta jääkaapissa nököttää valon lisäksi vain kimpale kevytjuustoa ja mansikkahilloa. Hetken ajattelen, etten täyttäisi sitä enää. Ottaisin taas käyttöön rasvattomat maitorahkat ja pakastevihannekset, nyrpistelisin nenääni karkkiosaston antimille. Jakaisin lähikaupan tarjonnan taas kerran vähäenergisiin turvaruokiin ja ahdistusta aiheuttaviin kiellettyihin ruokiin. Muistoissani hypistelen kolmen kilon porkkanasäkkejä, kahden kilon omenapusseja ja maitorahkoja alakerran jääkaapin kellertävässä valossa. Muistelen sitä turvaa, jonka ne loivat, pieneksi pilkottuina, tarkasti laskettuina annoksina. Muistelen päivän kolmatta lenkkiä ja nilkutusta kotiin, hirvittävää vihlontaa ja kurkussa tulvivaa kipeää oksennuksenmakuista itkua. Ja kun oikein pinnistelen, voin tuntea nälän polttavat muistijäljet vatsanpohjukoissa, kurkussa raapivat kynnet, kakomisen ja sen tunteen, kun kaikki tulee ulos haaleana ryöppynä ja tietää, ettei koskaan parane. Voi sitä surullista voitonriemua, kipeää ohimenevää iloa.
Muistan kaiken yhä ja kuitenkin ajatus syömishäiriöstä tuntuu samalla niin surullisen kaukaiselta. Se on osa itseä mutta kuitenkin jo niin kaukana, että sitä huomaa ikävöivänsä. Vähän kuin lapsuutta, mennyttä aikakautta, jolla oli joskus paikkansa ja tarkoituksensa. Ristiriitaista kaivata niitä aikoja sydänjuuriaan myöten mutta samalla tajuta olevansa aivan liian terve aloittaakseen sitä kaikkea uudelleen.
Olen tällä hetkellä liian kaukana sairaaksi luokiteltavasta. En enää laske pakonomaisesti kaloreita, en pakkoliiku tai pelkää käyttää hissiä ja seisoa aloillani rullaportaissa, kokkailen lähes päivittäin tortilloja, täytettyjä leipiä, pestopastaa ja muita entisen elämäni kammotuksia. Ennen kaikki olisi tietysti jäänyt koskematta, mutta nykyään syön hyvällä omallatunnolla rasvaisempiakin ruokalajeja. Tietysti putoaisin mitä todennäköisimmin sietämättömään ahdistukseen, jos antaisin painoni nousta, mutta niin kai kävisi niillekin, jotka eivät ole koskaan syömishäiriöistä kärsineetkään. Ei siinä ole mitään omituista.
Tuntuu jotenkin niin haaskaukselta roikkua näissä muistoissa, nostalgian katkeransuloinen maku kielellä viipyillen. Minulla ei enää ole syömishäiriötä, ei sellaisena kuin se silloin joskus oli, mutta minulla on edelleen ne syyt, jotka sen silloin jo lapsuudessa aloittivat. Enkä minä vieläkään ole oppinut kannattelemaan niiden painoa. Ja siksi tällaisina lyijynraskaina hetkinä kaipaan sairauden kuplaa, joka tekee arkimaailman huolista niin toisarvoisia. Se ei poista niitä, mutta pitää minut tarpeeksi kiireisenä ja sairaana, etten kykene ajattelemaan muuta kuin mittoja, painoja, aikatauluja, taulukoita. Mitä tahansa muuta kuin sitä kipua kaiken takana.
Tiedän, että olen auttamattomasti kasvanut ulos näistä sairaskertomuksista mutta en kuitenkaan ole vielä valmis luopumaan. Uskon olevani niin terve kuin minun on näillä muistoilla mahdollista olla, mutta silti en osaa olla kaipaamatta. Aina on jäljellä se outo itkettävä tunne, kun muistelee sitä kaikkea. Kaipaus, joka ei hellitä, vaan käy vain vaikeammaksi, kun sille kerran erehtyy antautumaan. Vatsanpohjassa on aina jäljellä se painava möykky täynnä vihaa, pelkoa, ahdistusta, tyhjyyttä, yksinäisyyttä, kipua, lyöntejä, huutoja, mustelmia. Jotenkin vain taas itkettää. Enkä vieläkään tiedä, minkä perään edes todella itken.
Kerran viikossa tai kahdessa yritän kuulua opiskelukaverieni joukkoon ja olla normaali nuori. Kevytsiiderit kolisevat kangaskasissani, kun tallustelen keltaisten lehtien peittämillä asfalttiteillä. Illat käyvät päivä päivältä tummemmiksi ja koleammiksi, mutta pieneen yksiöön ahdetuissa kotibileissä hiki virtaa ja valot loistavat kirkkaina. Halaan illan emäntää ja tervehdin nopeasti lattioille ja sohvalle linnoittautuneita juhlijoita.
Puhe kiertää pääni ympärillä, mutta ei tarraudu minuun tiukasti kuin kiihkeän rakastajan kädet vartalon ympärille. Ei samalla tavalla kuin syömishäiriön vaativa ääni väkivahvana vasten kehoani. Illanviettojen tietynlainen intensiteetin puute, laimeus, jättää minut niin usein tyydyttymättömäksi ja kaipaavaksi. Puheenaiheet ovat kevyitä ja lauseita sanotaan useimmiten ennen kuin niitä ajatellaan. Hymyilen heitoille, jotka eivät oikeastaan edes naurata ja pudistelen muiden mukana päätäni jonkun typerän ihmisen loukkaaville heitoille.
Toisinaan haluaisin kysyä nauravilta opiskelukavereiltani neuvoa sairaudettomaan elämään. Terve elämä on kuin uusi suurkaupunki, jossa haahuilen suu ammollaan turistina vailla karttaa. Haluaisin kysyä muilta suuntaneuvoja, kenties kertoa myös syömishäiriön pimentämästä maasta, josta olen vihdoin päässyt pakoon. Muutaman kerran olen jo aloittanut kertomuksia pääni pimeistä paikoista mutta vaiennut pian toisten ymmärtämättömien katseiden alla. Sairauden selittäminen terveelle on toisinaan kuin yrittäisi selittää värejä sokealle, kuin aina huutelisin rajan tältä puolen. Sanat jäävät aina kaiuiksi, unenomaisiksi kertomuksiksi.
Kun katselen eläväisiä ja kuitenkin niin tavanomaista elämää viettäviä opiskelukavereitani, en voi olla pohtimatta, tunteeko kukaan muu päivittäistä tuskaa vapauden tuhlaamisesta. Meillä on vapaus tehdä suuria asioita ja kulkea suuria seikkailuja mutta silti me istumme tässä pienessä yksiössä täynnä keveitä juoruja ja samanlaisena pyörivää arkea, joka odottaa vain humalan sumentamaa viikonloppua.
Haluan kuollakseni elää niin vahvasti ja täysillä kuin pystyn mutta en tiedä, miten. En koskaan ole osannut olla mitään muuta kuin vanki, sairauden oma. Nyt kävelen horjuvin askelin kuin maailmaan juuri tupsahtanut peura tämän uuden maailman kirkkaissa ajovaloissa.
Kun kuuntelen ihmisiä, jotka ovat kokeneet paljon enemmän kuin minä, tunnen itseni huonommaksi. Kun kuuntelen ihmisiä, jotka kertovat villeistä seikkailuistaan suurkaupunkien nihkeissä öissä, tunnen itseni köyhemmäksi. Kun kuuntelen ihmisiä, jotka ovat rakastaneet yli mantereitten ja läpi vuosien, tunnen itseni mustelmattomaksi untuvikoksi. Kun kuuntelen elämänpolkuja täynnä kohtalokkaita risteyksiä, tunnen omat valintani typeriksi haihatteluiksi. Tiedän, että toisiin vertaaminen on typerää, mutta minulla on taakkanani syömishäiriölle ja masennukselle menetetyt vuodet. Silloin, kun muut elivät villiä nuoruuttaan, minä keksin kuumeisesti tekosyitä, joiden varjolla voisin vajota tehokkaammin sairauden pirulliseen spiraaliin. Silloin, kun toiset tytöt saivat ihailevia katseita, minua katsottiin inhoten ja törkeyksiä huudellen, kun muut juoksivat avosylin auringossa kylpeville voikukkapelloille, minä etsin parhaita tapoja kuolla. Kun muut seurustelivat, suutelivat, nauroivat, kulkivat koko päivän auringon alla, minä linkutin kotiin jalat juoksemisesta rikkinäisinä ja rikoin itseäni vielä vähän enemmän. Edelleen maailmassani on liian paljon altistavia, laukaisevia ja ylläpitäviä tekijöitä, joita vastaan taistelen joka päivä, etten luovuttaisi saavutettuja voittoja.
Kun puolen yön aikaan muut suuntaavat kohti yökerhon vilkkuvia valoja ja yhden yön hätävaroja, minä erkanen muista vähin äänin. Tähtikirkas yö kietoo lohduttavat käsivartensa hartioilleni ja huokaa hiljaa kanssani keskustan humalaisille juhlijoille. Kävelen pienessä hiprakassa pitkin alastomia katuja ja tunnen oloni kevyeksi, hyvällä tapaa vapaaksi. Miksi jäisin vankilaan, kun kalteriovi on apposen avoinna?
Joinain päivinä alan jo unohtaa. En aina enää muista, miltä syömishäiriö tuntuu. Kuin se sairas ihminen olisi ollut joku toinen. Se en ollut minä. Vaikka en tiedäkään, kuka minä olen nytkään. Kuka minun pitäisi olla tässä syksyn pimentämässä kaupungissa, tässä pitkien välimatkojen maassa, tässä monivärisessä maailmassa, tässä universumissa, tässä loputtomuudessa. Ehkä se on vapautta. Se, etten tiedä. Ei ole roolin tuomia odotuksia täytettävänä.
Syömishäiriö antoi sairaan identiteetin, se antoi sairaan yhteisön, jossa olin kuin kaikki muutkin. Se antoi tunteen kuulumisesta ja pyyhki hetkeksi pois eksistentiaalisen ahdistuksen. Syömishäiriö antoi luvan olla kärsivä ja surullinen, se antoi tuhat tekosyytä olla yrittämättä mitään muuta. Syömishäiriö, sen takia voi olla omituinen kauan, ehkä aina.
En halua enää nuolla haavojani pimeydessä. Sanotaan, ettei sairastuminen ole valinta, mutta haluan uskoa, että ainakin minulle parantuminen on valinta. Laahaan ehkä vieläkin harmaana läpi kauniiden syyspäivien, mutta olen kuitenkin tehnyt valinnan tulla paremmaksi. Edelleen pelko tarrautuu kädestä kiinni, itku jumittuu kurkkuun, painajaiset työntyvät yli unenrajojen ja herään naama turvonneena aamuihin, joina odotan vain yötä. Mutta ei kai se tarkoita luovuttamista? Ei kai paraneminen ole vain aurinkoisia ajatuksia, hattarankevyitä päiviä, käsi kädessä juoksemista kohti auringonlaskuja ja sateenkaarenpään aarteita. Paraneminen on likaista, oksettavaa, kuvottavaa, kipeää. On avattava kehonsa ja mielensä, tongittava sitä kuonaa väsyneillä käsillään, etsittävä jostain sieltä syvältä kaiken paskan seasta rohkeus. Annettava pelolle edes pieni läimäisy poskelle vaikka se lyökin takaisin maahan, on tunnettava kipu ja annettava sen tulvia ulos kyynelkanavista, on opeteltava päästämään irti sairaudesta, vaikka luopumisen tuska repiikin kappaleiksi.
Tällaisina öinä tuntuu, etten tarvitse sinua enää, syömishäiriö. En jaksa enää olla sairas ja miettiä kaikkea sitä, mitä
terveenä voisin tehdä. Joskus pohdin, millaista elämäni olisi, jos
olisinkin ollut terve. Kuka olisin ilman vuosikymmenen sairautta, joka
kuihdutti kokemukset ja käänsi minut kerälle, syvälle oman nahkani
sisään. Kenties
sairaus oli sivupolku, jonka vuoksi suunnitelmat hieman viivästyivät
tai sitten ei. Jossittelu ja jälkiviisaus eivät kuitenkaan saa minua
ainakaan kovin pahasti muistelemaan pahalla. Sairaudelle oli aikoinaan
oma aikansa ja paikkansa, mutta minä olen jo liian kaukana sieltä. Liian vapaa mahtuakseni enää tätä maailmaa ahtaampiin häkkeihin.
