Lähtö

(Novelli, elokuu 2014)


Rinkan olkaimet hiertävät ja hengitys höyryää, kun tarvon pitkin rouskuvaa hiekkatietä ja väistelen riitteiden valloittamia lätäköitä. Mummin keltainen puutalo näkyy jo mäen päällä, olohuoneen pitsireunaiset verhot ja etuovelle johtavat kiviportaat, joilla mummi istuu nuoruuden valokuvissa kauniina ja solakkana. Kesäparatiisi uinuu saapuvan talven alla, eikä hiiskahdakaan. Kynityt punaviinimarjapuskat reunustavat littanaan painunutta nurmialuetta ja pihakiikku tuijottaa väsyneenä harmaaseen horisonttiin.

Mummi ei huomaa, kun astun sisään lukitsemattomasta ovesta. Televisio huutaa täysillä ja valkeaa juurikasvua pukkaava kiharapehko työntää itseään aivan ruutuun kiinni. Alzheimer on vasta lievässä vaiheessaan, kotihoitaja ja sukulaiset käyvät tiiviisti vierailemassa, eikä vanhainkodin aika ole vielä käsillä. Toivottavasti ei koskaan. En kestä ajatella mummia vieraaseen sänkyyn kahlittuna, persoonallisuutensa kadottaneena, vaipat jalassa ja syöttäjän tarpeessa. Muistoissani hän on heikoimmillaankin aina ollut täynnä kuplivaa elämää ja pirskahtelevaa luonnetta. Melkein kymmenen vuotta sitten polvileikkauksen jälkeen hän tiuskaisi minua ja äitiä tuomaan hänelle heti paikalla meikit, sillä hoitajamiehet olivat kuulemma syötävän hyvännäköisiä.

Lattia narisee askelieni alla, kun hipsin hiukset sumupisaroiden latistamana kohti Kauniiden ja rohkeiden pauhua. Mummin silmät heräävät eloon raskaiden silmäluomien alla ja syli avautuu halaukseen, kun hän huomaa lähestyvän hahmoni. Olen edelleen hänen kultapienensä, jonka selkää vanhat sormet silittävät niin hellästi, että melkein purskahdan itkuun. Aion laulaa hänen lempilaulujaan vielä silloinkin, kun hän ei enää ymmärrä puhetta tai tunnista ketään läheistään. On dementiapotilaita, jotka yhä muistavat nuoruutensa kappaleita, ja jos se on sitten joskus viimeinen keino saada yhteys, aion etsiä sitä yhteyttä viimeiseen asti.

Mummi ihmettelee saapumiseni syytä, väistelen hänen kysymyksiään hymyllä ja ehdotan kahvien keittämistä. Kaivan Marie-keksejä karkkihyllyn uumenista, heittelen kuuden kupillisen verran puruja kahvinkeittimeen ja kyselen mummilta naapuritalojen asukeista, iltapäiväkerhon tapahtumista, Marttojen kokouksista ja yleisestä voinnista. Mummi puhkeaa samoja kierroksia toistavaan monologiinsa, jolle hymyilen haikeana ja toivon, ettei minun koskaan tarvitsisi luopua tästä turvapaikasta ja kimpaleesta lapsuutta, joka aina vihloo jotenkin ikävän haikeasti sydämen pohjukoissa.

Keittiön piirongin maali lohkeilee ja pitsipöytäliinoissa on kellastumisen merkkejä. Sinisten kukkaverhojen kehystämä maisema tulvii sumua ja sateista harmautta. Tummanvihreät kuuset kyyhöttelevät surkeina kasvimaan laidoilla ja alastomat koivut tiputtelevat vesipisaroita oksiltaan. Lintujen syöttölauta on vielä tyhjä mutta ensilumen tipahdeltua se täytetään taas auringonkukansiemenillä ja pulleilla talipalloilla.

Mummin sumeat silmät täyttyvät hellyydestä ja huolesta, kun hän tyrkyttää minua ottamaan jääkaapin uumenista viineripitkoa ja berliininmunkkeja, ja murokeksejä ja suklaata on karkkikaapissa, syö sie kultapien kaikki pois vaan. Mummi on sota-ajan lapsi, mutta nuukuus ei ole ikinä näkynyt missään. Hän on aina tunkenut salaa suuret pussilliset makeisia urheilukassini taskuihin tai päivitellyt huonoa ruokahaluani, kun en ottanutkaan toista tuhtia annosta lihamakaronilaatikkoa.

Mummi ei koskaan vaadi muuta kuin ottamaan vastaan ruokaa tai sileitä kaksikymppisen seteleitä, jotka taittelen vaivaantuneena farkkujeni taskuihin. Täällä ei tarvitse koskaan kuulla painostusta oman kutsumuksena ja intohimonsa löytämisestä.  Mummille riittää, että elän elämääni sellaisena kuin se on, eikä minun tarvitse väkisin etsiä jotain suurempaa tarkoitusta tai polttavaa intohimoa, joka ajaa minua kohti mahtavia saavutuksia.

Pienet ilot ja surut tulevat elämääni ja lähtevät taas, kuin muuttolinnut joiden palaamisesta ei voi olla varma. Se vain ei tunnu riittävän tänä aikana, kun pitäisi löytää itsensä ja tuoda sitä vähintään timanttilouhoksista löydettyä minuuttaan esille sosiaalisessa mediassa ja koulussa ja työpaikalla ja treffeillä ja työhaastattelua muistuttavilla kahvihetkillä.

Oliko mummin nuoruudessa helpompi löytää elämälleen paikka ja suunta ja tarkoitus? Vai onko meidän sukupolvemme ainoa, joka tuntuu käyvän ikuista identiteettikriisiä ja itsensä keksimisen aikakautta? Ehkä meidän sukupolvemme ei enää koe samanlaista yhteenkuuluvuutta oman maan kansalaisiin kuin aiemmat sukupolvet; meistä on tullut yksilö- ja perhekeskeisiä tämän pirstaloituneen maailman sirpaleissa. Takerrumme maanisesti pienempiin yksikköihin, kun suuremmat ovat jotenkin tavoittamattomissa. Tuntuukohan kenestäkään muusta, ettei niistä pienistäkään oikein saa kiinni?


Illalla petaan itselleni sängyn yläkertaan, vaikka pelkään vieläkin nukkua yksin narisevan talon vanhoissa sängyissä. Olen aina pelännyt ottaa öitä vastaan yksin. Pienenä nukuin valkean katosverhon suojissa ja kuvittelin verhon takana liikkuvat sängynalushirviöt niin eloon, että kipitin kauhuissani vanhempien väliin. Hassua, että kaikki päivät yksin viettäneestä lapsesta tuli niin pelokas pimeyden laskeutuessa.

Olin 90-luvun avainkaulalapsi, Abloyn avain killui ihan alkuun harmaassa hupparinnarussa, sen jälkeen ohuessa viininpunaisessa mainosnauhassa ja lopulta muiden kadehtimassa mustavalkoisessa Mic Macin ketjussa. Taapersin yksin pitkän matkan koulusta kotiin ja keitin maitoa teflonkattilassa, sekoitin joukkoon Van Houtenin kaakaojauhetta ja monen monta ruokalusikallista sokeria. Hörpin kaakaota keittiönpöydän ääressä ja tuijottelin suurien vaahteroiden vartioimaa hiljaista pihaa. Yksinäisyys olisi voinut olla murskaavaa, jos en olisi oppinut kadottamaan itseäni satuihin ja leikkeihin. Sängyn vetolaatikko oli täynnä barbeja, Lundian koottavassa kirjahyllyssä nökötti Andersenin satukirjoja ja Löytöretki-kirjasarja, VHS-kaseteille oli nauhoitettu Muumeja ja Disneyn elokuvia, joiden sininen väri aina vilkkui ärsyttävästi harmaan television kuperalla ruudulla. Valkoinen mankka imaisi satuja ja lastenlauluja täynnä olevia c-kasetteja, jotka piti aina kuuntelun jälkeen laittaa niille tarkoitettuun pinkkiin muovilaukkuun. Vanhemmat tulivat kotiin vasta illansuussa, ja isä paiskoi töitä oman huoneensa suojissa aina keskiyöhön asti.

Sukellan kukkakuvioisten lakanoiden alle ja lueskelen vanhoja Seuroja särisevän yölampun valossa. Äidin vanha huone natisee ja naksuu, ja pienikin rasahdus saa minut pälyilemään vauhkoina lehden sivujen takaa mörköjä ja tunkeilijoita. Pienenä täällä ei pelottanut, kun koko perhe tuhisi kesäpäivän reissuista väsyneenä samassa huoneessa. Tällaisina hetkinä ymmärrän, kuinka kauas olenkaan kasvanut yhteisistä kesälomista, satukirjojen sivuilta ja ajoista, jolloin uskoin vielä onnellisiin loppuihin. Olen kasvanut juurettomaksi, jotenkin minnekään kuulumattomaksi.

Vanha talo elää ja lokakuu kolisee sateena peltikattoon. Tuijotan myrkynvihreitä seiniä ja pienessä kiikkutuolissa istuvaa nallea. Tuijottaako se takaisin, kiilteleekö sen tummissa nappisilmissä murhanhimoinen välke? Hieraisen silmiäni ja pelkään tulevani hulluksi. Pimeydessä kaikki pelkoni heräävät eloon ja kasvavat suhteettoman suuriksi ja piikikkäiksi. Pimeydessä, joka saapuu valojen sammuttua ja intohimojen hämärryttyä. Pimeydessä, joka peittää huoneen ääriviivat ja elämän polut.

Päätän rullata petivaatteet petauspatjan sisään ja hipsiä natisevia portaita pitkin alakertaan ennen kuin pelot nakertavat mielenterveyteni reikäiseksi. Mummin huoneessa radio köhisee puheohjelmia yökukkujille. Heitän petauspatjan matolle sängyn viereen ja heittäydyn tuijottamaan valkoista kattoa. Mummi nukkuu täyttää häkää ja huomaa minut vasta aamulla, kun vahingossa astuu vain muutaman tunnin ajan uinuneen vartaloni päälle.


Iltapäivän puheohjelmat mumisevat monotonisina keittiössä, mummi pitää käsiä ristissä ja hymyilee autuaasti tyhjyyteen sanomatta sanaakaan. Kaivan roiskeiden koristamista kaapeista mannasuurimopaketin ja asetan kattilan liedelle. Paketin keltaisella pohjalla lettipäinen tyttö hymyilee leveästi, jopa hieman mielipuolisesti. Viidessä minuutissa suurimot pehmenevät ja paisuvat notkeaksi puuroksi, jonka sekaan hulauttelen reiluja lusikallisia kaakaojauhetta.

Mummin luona on niin hyvä. Kukaan ei häiritse eikä vaadi mitään, vain hiljaisuus leijuu aavemaisena ajan hylkäämien tonttien yllä. Elämä tuntuu painaneen jarrut pohjaan. Tuntuu hyvältä seisoa paikoillaan, eikä aina juosta pää kolmantena jalkana vanhempien painostuksen alla kohti uraputkea ja alttaria. Äkkiä äkkiä, he käskevät, enkä kehtaa myöntää, että mieleni kipuilee maitohapoilla kaikesta tästä juoksemisesta ja pudottelee kyyneliään luovuttamisen jyrkällä partaalla.

Katan syvät puurolautaset ja naarmujen kuvioimat ruokalusikat vahaliinan peittämälle pöydälle. Lorotan punaista maitoa ruokajuomaksi ja lätkäisen suuret kauhalliset suklaista mössöä molempien eteen. Mummi ei ole 80-vuotiaanakaan kadottanut lapsenmielisyyttään ja lempeyttään vaan syö minun ilokseni ällöttävän sokerista suklaamannaa, joka kuuluu kai lähinnä tarhaikäisten ruokamieltymyksiin.

Pelkään kadottavani lapsen sisälläni, ehkä siksi taannun suklaapuuroa keitteleväksi taaperoksi. Parikymppisenä tunnen oloni nelikymppiseksi, joka täysillä elämisen sijaan tuhlaa energiansa huimaavien uranäkymien, korkoa kasvattavien lainojen ja karikkoisten ihmissuhteiden murehtimiseen. Kaikkien niiden vanhempien vaatimien kiitettävien arvosanojen välissä kytee epäilys kaiken turhuudesta, kun ympärilläni näen, kuinka Disneyn onnelliset loput ja unelma-ammatit ovatkin todellisuudessa vain siedettävää arkea, pätkätöitä, työttömyyttä, yksinäisyyttä, liian suuria lainoja, onnettomuutta vanhempien hoputtamien urien äärellä ja avioeroja muutama vuosi häiden jälkeen.

Kokonainen maailma täynnä hetkistä kiirettä, korkeita odotuksia ja hoputusta. On ironista, että meidän sukupolveamme haukutaan pinnalliseksi ja kärsimättömäksi, vaikka aikaisemmat sukupolvethan meitä puskevat malttamattomina kohti ylimitoitettuja odotuksia. Vai teemmekö sen sittenkin ihan itse? En tiedä. Tiedän vain, että vietän aivan liian monta yksinäistä tuntia selaten kavereiden Facebook-kuvakansioita ja -päivityksiä täynnä ulkokultaista hehkutusta, jonka ääressä masennun oman elämäni keskinkertaisuudesta ja täyttämättömistä odotuksista. Pakonomainen toisiin vertaaminen, siinäpä vasta diagnoosi meidän sukupolvellemme.

Musiikki ja kirjat tuntuvat toisinaan ainoilta paikoilta, joissa vielä voin ottaa aikani ja rakentaa vauhkolle sydämelleni kodin. Pelkään muuttuvani katkeraksi ja syyttäväni elämäni pieleen menneestä käsikirjoituksesta vanhempiani ja edellisiä sukupolvia sen sijaan, että tekisin itse asialle jotain. Painajaisissani näen itseni katkeroituneena ja sumeasilmäisenä vanhuksena, jonka elämällä ei ole enää vuosikymmeniin ollut muuta tarkoitusta kuin velloa vihassa ja pyyhkiä pölyjä piirongeilta, joiden päällä ei ole yhtäkään kuvaa miehestä, lapsista tai lapsenlapsista.

Kerään tiskit altaaseen ja hinkkaan kaiken hohtavaksi ennen lähtöäni. Mummi kehuu minua hyväksi ruoanlaittajaksi samalla hellyydellä kuin lapsuudessani ylisti surkeita tikku-ukkopiirustuksiani. Hän puhuu huomisen ruokaostoksista, eikä tunnu reagoivan lähtööni mitenkään. Vasta seisoessani takki päälläni ja pörröiset läpät korvieni suojana hän ymmärtää, etten ole jäämässä pidemmäksi aikaa. 

Voivottelut kaikuvat pehmeinä eteisessä, kun hän hyvästelee minut kuin lapsen koulutielle ja toivoo minun pääsevän turvallisesti perille. Hymyilen hiljaa, enkä sano mitään, vaikka määränpäätä minulla nimenomaan ei ole. Ei mitään ennalta määrättyä ainakaan. Yritän päästää irti siitä, mitä elämän pitäisi olla ja jättää taakseni odotukset, joita en koe omikseni.

Lokakuun harmaus pisaroi kasvoilleni ja peittelee hiljaiset pellot höttöiseen vaippaansa. Rinkka heiluu selässäni liian isona ja painavana kuin ensimmäinen pinkki koulureppuni ala-asteella. Kaulassa ei kuitenkaan enää roiku avainta kuten silloin. Vanhempien kodin avaimen jätin vanhan huoneeni lipaston ylälaatikkoon ja oman yksiöni avaimen palautin vuokranantajalle vuokrasuhteen irtisanomisen myötä.

Ilman avainta toisten asuntoon aion löytää itseni yksin. Ilman vertailua toisiin, ilman ylhäältäpäin annettuja odotuksia, ilman hoppua ja paineita. Ovia aion kuitenkin tempoa, sillä eivät ne muuten aukea. Maailma avautuu edessäni outona ja kiehtovana, ja vaikka pelko yrittää asettua sementiksi jalkoihini, talsin eteenpäin sittenkin. Vihmova sade imaisee pienet silmiin puskevat lähdöstä haikeat kyyneleet sekaansa. Jo koulun jälkeisinä hiljaisina iltapäivinä alkanut yksinäisyys yrittää murskata ihon alla pamppailevaa sydäntä alleen, mutta seikkailujen kädet tarrautuvat siihen suojelevasti kuin lastenhuoneen kirjat aikoinaan. Tie on levenevä musta edessäni, huokaan ja hymyilen, vaikka vatsanpohjassa umpisolmut kiristyvät ja kietoutuvat kipeästi sisuskalujen ympärille.

Olen tulossa, olen tulossa vihdoinkin.