Palanut talo

(Novelli, elokuu 2014)


"En kestä sinun suruasi."

Äiti purskahtaa itkuun kalpean valon värjäämässä kanttiinissa ja hautaa harmaat kasvot kämmeniinsä. Sinertävät suonet risteilevät käsien pinnalla, kynsissä halkeamat ja sormien nivelissä artroosin aiheuttamia luukyhmyjä.

Istun myrskyn mylläämät hiukset sateesta tummina enkä sano mitään. Katseeni harhailee pihapuiden alastomuudesta ranteisiini, joissa sohivat punertavat ja hieman himmeämmät arvet. Vedän kostuneita hihoja käsieni suojaksi, ettei äidin tarvitsisi katsoa niitä pohjattomammaksi muuttuva huoli silmissään. Äidinkin kädet saavat kyyneleet silmiin mutta eivät samalla tavalla kuin omani. Niissä on jälkiä elämästä, ei elämättömyydestä. Muistan tytön, joka kertoi ihailevansa silmäkulmiin kerääntyviä ryppyjä. Hänen äidillään ei juurikaan ollut ryppyjä mutta tämä ei koskaan surultaan hymyillytkään. Hänen äitinsä oli muuttunut surun kivettämäksi patsaaksi, jonka kasvot rapistuivat mutta eivät keränneet suurista tunteista kertovia uurteita.
 
Tuuli uiveltaa ikkunan takana ja ryöstää häpeilevinä kyyristelevät puut viimeisistä lehdistään. Mykkä suru painaa hartioita kasaan ja päätä kohti leukaa, eikä katse jaksa nousta valkoisen muovipöydän naarmuuntuneelta pinnalta. Äiti tuntuu istuvan näkymättömän lasin takana, joka vääristää muodot ja sanat omituisiksi kaiuiksi. Hiljaisuus on sentään parempi jaettava kuin sanat, jotka nykyään niin harvoin tuntuvat kertovan mitään oleellista.

Äidin turhautunut nyyhkytys osuu ankeisiin seiniin ja rikkoutuu sirpaleiksi kuin arvokkaat posliinilautaset vasten keittiön lattiaa. Olen vieläkin pahoillani kaikesta aiheuttamastani sotkusta, vaikka anteeksipyynnöt eivät riitäkään. Ei mikään riitä. Jos vain voisinkin pyyhkiä huolen kaivertamat uurteet äidin kasvoilta. Olla taas hänen elämää puhkuva tyttönsä, joka rakensi sohvatyynyistä taivaisiin asti kohoavia torneja ja kiinnitteli jääkaapin oviin värikkäitä piirustuksiaan. Olen kasvanut niin kauas viattomasta uteliaisuudesta, lempeistä aamuista, heleästä naurusta ja loppumattomasta hellyydenkaipuusta. Paiskon ovia, huudan ikkunat heliseviksi, viha pursuu yli äyräiden ja peittää alleen ystävyyden, rakkauden, huolen ja välittämisen. Unelmat pullantuoksuisista päivistä palavat pohjaan ja palaneen haju täyttää koko talviuneen kiepsahtaneen elämän, ja minä valahdan keho mustelmista tummana ja itkusta vapisevana vasten seiniä, enkä pääse enää ylös. Minusta on tullut hänen ahdistavin painajaisensa, enkä osaa lopettaa edes silloin, kun hoitajien vahvat kädet tarrautuvat posliinisirpaleiden repimiin käsiini.

Tunnottomuus on onneksi edes hetkeksi korvannut hirvittävän kivun, joka kohoaa väkivalloin vatsanpohjasta ja repii aamut niin ontuviksi, että ne tarvitsevat jonkun taluttamaan käsipuolesta iltaan asti ja peittelemään takaisin sänkyyn.

En haluaisi, että kukaan näkisi minua tällaisena. Äiti on ainoa, joka saa katsella aaveeksi muuttunutta tytärtään ja vyöryttää suolaisia kyyneliään kirveleviin avohaavoihini. Päivittäin käperryn tiiviisti peittoni suojiin enkä suostu näkemään ketään. Ruokalassa käteni haarukoi mekaanisesti, kun istun katse tarjottimeen lasittuneena ja vartalo häpeästä jäykistyneenä, tunnen muiden polttavat katseet vasten kyyristynyttä selkääni mutta en anna kenenkään katsoa silmiini. En kestä arvostelua, katseita, kosketuksia, en kestä edes itseäni. Silti jossain sisälläni on huone, jonka seinillä kaikuu loputon ikävä. Siellä se läheisyydenkipeä versio minusta odottaa sumein silmin, kurkkii sälekaihtimien välistä ja toivoo, että joku koputtaisi oveen, tulisi vihdoin hakemaan.

Äiti pyyhkii kyyneleet poskiltaan ja korjaa meikkiään käsipeilin varassa, ottaa kasvoilleen ylpeän ilmeen ja nousee pöydästä. Katson hänen loittonevia askeliaan ja haluaisin heittäytyä itkuvana parkuvana kitisevänä lapsena keskelle lattiaa mutta kokoan itseni kuitenkin. Vasta oman huoneeni suojissa ilmeettömät kasvoni murenevat kauhistuttavaan huutoon, jota tukahdutan kaikin voimin valkoiseen tyynyyn.

Väsymyksestä raskaat silmäluomet eivät jaksaisi pysyä auki mutta tavailen silti kömpelöä suruani tummalla taivaalla möllöttävän kuun kelmeässä valossa. Piehtaroin lakanoissa kuin huumattu apina, pureskelen tyynynreunaa ja valutan kuolaista itkuani lakanoille. Ristiriidat riekkuvat mustina ja valkoisina pääni yläpuolella kuin korppikotkat, lentelevät kehää valmiina iskemään jokaiseen yritykseeni kasvaa ehjemmäksi. Äiti, älä aina lähde. Älä lähde, älä tule lähelle, mene pois, tule tänne. Ota minut kiinni, kun vartaloni tippuu läpi kiitävien päivien. Anna minulle sanat, kun hiljaisuus paisuu jäsenissäni. Vedä minut ylös, kun vajoan ja ääriviivani liukenevat veteen. Puhu minulle, kun kaikki muut katsovat ohitseni eivätkä vastaa. Kuljeta minua yli päivien rajojen, kun jalkani eivät suostu ylittämään enää yhtäkään sunnuntain ja maanantain välistä muuria. Piirrä aurinko makuuhuoneen seinälle, kun silmäni näkevät pelkkää loputonta yötä. Kiinnitä sen viereen paperinen kuu, sillä välillä kyllästyn päivään, joka särkee punertavia silmiäni valollaan. En ole enää muuta kuin itkuinen kasa avuttomia soperruksia, vaikeita tunnetiloja kuin ahtaita huoneita lukittuine ovineen, auta, älä jätä, tule jo. Kuuleeko kukaan?


Aamu saapuu raskaasti laahustaen. Sahaan ankeita käytäviä puolelta toiselle ja kaadun pää sanomattomista sanoista jumiutuneena petaamattomaan sänkyyni. Ohut valo osuu reidelleni ja kyhjöttää siinä jotenkin voimattomana ja surullisena. Tunnit ovat valtavia ympärilläni, tyhjyys kaikuu niiden sisällä enkä osaa täyttää niitä millään. En värinsä menettäneillä sanoilla, en umpisolmuille kiristyneillä tunteilla, en turtumuksen täyttämällä keholla. Kuvittelen menneitä rakkauksia vierelleni, puhun heille, yritän koskettaa heitä mutta sormeni harovat tyhjää. Valo reideltäni katoaa harmaina vyöryvien pilvien taakse eikä tule enää takaisin.

Aina välillä hoitaja istuu kärsivällisenä vierelleni ja kuuntelee, kun mytyksi valahtanut vartaloni pulpauttelee mutaisia sanoja uumenistaan. Lika on niin pinttynyttä, yritän raapia sitä kynsilläni mutta se ei lähde. Jonkun pitäisi kurittaa minua, hakata minusta ulos kaikki nämä tummat ajatukset ja pahat aikeet, likaiset mieltymykset ja karmivat virheet. Koko maailman suutelemisesta rohtuneet huuleni eivät aukea enää nauruun, eivät lauluun tai huutoon. Aamuyön tuntien punahuulisen viihdykkeen kasvot himmenevät lakanan valkoista vasten ja unohtuvat kaikkien mielistä. Suonissa ei kohise enää rämäpäinen luonne, ei vaarallisena kohiseva joki, ei keimaileva nauru, ei arvaamattomuudellaan kiehtova melodia. Minussa ei ole enää mitään muuta jaettavaa tai annettavaa kuin tämä säveletön laulu. Tämä osaston seinillä kaikuva hyminä, joka karkaa lasittuneilta kasvoiltani, kun keinutan itseäni polvet leukaan liimattuina.

Jos voisinkin olla vähemmän ristiriitainen, vähemmän holtiton, vähemmän äkkipikainen. Haluaisin niin olla vieläkin viaton ja moitteeton, mutta silti löydän itseni aina uudelleen yön sydämestä korot kylmää asfalttia kuopien, nuhjuisista yksiöistä vartalo revenneenä räsynukkena karhealla petauspatjalla maaten, aamunvalon viiltävältä terältä vuotamasta, jääkylmästä suihkusta kädet häpeästä täristen, partaterä kädessäni paljas selkä tulikuumaa patteria vasten painautuen.

Haluan takaisin viattomuuteni, haluan takaisin aikaan ennen tätä kaikkea. Antakaa mustelmaton iho, haurastumattomat luut, muistikatkottomat illat, ehjä immenkalvo, vasta mustetahran kokoinen ongelmatunteiden vyyhti, joka ei vielä ole levinnyt kuin pinttynyt, rasvainen lika koko kehooni. Ei tämän pitänyt mennä näin. Ei minun pitänyt upota näin syvälle. Kaipaan takaisin alkuun. Kaipaan ensimmäisten kertojen suunnatonta kipua ja nautintoa, sitä ainutkertaista surullisuutta, joka herättää tulevien seikkailujen janon. Kun ensimmäisen kerran iho avautuu ja verta pulppuaa, eikä kipu enää koskaan palaa takaisin samanlaisena. Ensimmäisten kertojen kipu ja nautinto. Uutuudenviehätys ja sitä seuraava kuherruskuukausi, joka liitelee kaukana harmaana vyöryvän arjen yläpuolella. En enää edes muista, miltä se tuntuu. Jäljellä on enää tämä tottumus ja turtumus, vuosia vellonut kipu, jossa ei ole enää mitään kiehtovaa.

"Haluan takaisin."

Hoitaja katsoo lempeät silmät ymmärtämättöminä kahteen sanaan tiivistynyttä kipuani. Hänen kätensä kulkevat pehmeästi pitkin takkuisia hiuksiani, eivätkä värähdä inhosta rasvaisten juurieni kohdallakaan. Silmäni painuvat kiinni kuin kissapennulla, takkuinen häntä kiemurtelee lannistuneena peiton alla.

Kun herään, en tiedä, mikä viikonpäivä on. Päivät täällä sekoittuvat niin helposti toisiinsa. Ne hitsautuvat rajoistaan yhtenäiseksi rakennelmaksi, sumeaksi kuvuksi, jonka suojissa olen saapumisestani asti riehunut, huutanut, itkenyt, valunut mykkään apatiaan ja tuntenut loppusyksyn nihkeät hyvästit ihollani.

Marraskuu hakkaa kovia kyyneleitään vasten oleskeluhuoneen ikkunoita. Sähkökyntteliköt koristavat tummaa maisemaa kehystäviä ikkunoita ja höyrykiehkurat nousevat teekupistani, kun istun sykkyrällä vihreän nojatuolin suojissa. Olen alkanut kotiutua tänne ihan huomaamattani. Katsellessani toisten askarteluja, kiliseviä virkkauskoukkuja tai päiväkirjaa vasten suhisevia kyniä tunnen pienen lämmön palavan rinnassani, vaikka samalla pelkäänkin laitostumista.  

Olen vieläkin ulkopuolinen. Täälläkin, vaikka ihmiset näyttävät kipunsa avoimemmin kuin ne, joiden vereslihan päällä kasvaa ihan oikea iho. Sen päälle voi vetää arkena työvaatteet tai viikonloppuisin kauniin mekon, jonka helma keinahtelee jumputtavan musiikin tahdissa. Sellainen iho varmaan jaksaa kantaa painavan arjen ja kevyen juhlan, eikä koskaan repeydy arpikudoksille nimettömien surujen voimasta. Minulla ei kuulemma ole mitään tunteellista ihoa. Se on kuoriutunut pois, tehnyt minusta vuotavan ja loukkaantuneen. Mikään ei pysy sisällä, kaikki sisään yrittävä lentää hetkessä ulos. Olen kuin henkisen tulipalon uhri, jolle pienikin puhallus aiheuttaa suunnatonta kipua.

Palanut talo. Ikkunoissa tummuneet verhot ja rikkoutuneet lasit, askelten alla rapistuvat portaat ja liekkien nuolemat seinät. Siinä on jotain käsittämättömän vapauttavaa ja jotain murskaavan masentavaa.

Palaneen talon vuoksi voi kärsiä kauan, kaikki ymmärtävät. Saan olla oma hullu itseni ja antaa muiden sitoa haavani ja silittää murheista raskasta päätäni. Kuitenkin pelkään, etten enää koskaan tule paremmaksi. Entä jos rakkaus ei enää koskaan voi muuttaa asumaan lahoaviin sisuksiini? Entä jos minusta ei koskaan tule ehjää? Pelkään, etteivät unelmani voi koskaan löytää kotiaan sisältäni, että ennemmin tai myöhemmin kaikki palaa tuhkaksi, joka valuu sormien välistä kuin ajan hiekka. Pelkään jumittuvani ikuisiksi ajoiksi tähän varakotiin, kun oma kattoni romahtaa jatkuvasti niskaan, katselevani rytminsä menettäneiden vuosien tahdotonta lipumista ja ruskeiden silmieni kipinän sammumista niin, etten enää näe muuta kuin pimeää.

Ei minun ihostani pitänyt tulla tuhkaa. Sen piti silittää rakkaani kättä, nukahtaa toisen lämmin iho vasten omaani, sen piti tuntea haikeat jäähyväiset ja kauan odotetut jälleennäkemiset, sen piti kantaa sisällään uutta elämää ja silittää vastasyntyneen ihoa, sen piti olla turva ja elämän kuluttamien uurteiden valkokangas. Sen piti silittää toisten eksyneiden ihoa ja letittää takkuiset hiukset, ei sen pitänyt murentua niin, että menneet ja tulevat vuodet tipahtavat sisältäni särkyen vasten maailman kovia pintoja. Minun muistoni, minun kipeän rakkaat muistoni eivät pysy sisälläni, enkä kestä nähdä niiden katoavan. 

Teekuppi tärisee käsissäni, haluaisin paiskata sen maahan mutta liian paljon on jo mennyt rikki. Posliiniastiastot, iho, päivät, ihmissuhteet, loistava tulevaisuus, hyvät todistukset, onni, rakkaus, minuus, muistot. Suruun on liian helppo jäädä koukkuun. Se peittelee minut paksuna täkkinä, jota ilman tuntuu orvolta ja ontolta. Sen suojissa mukiloitu vartaloni voi nukkua pitkälle iltapäivään ja kääntää selkänsä ystäville ja vihamiehille, tutuille ja tuntemattomille. Voin hukata itseni sen maailmaan ja unohtaa näiden seinien ulkopuolella paisuvan betonikaupungin, jonka karhea kieli nuolee hiekkapaperina vereslihalla kipuilevaa minuuttani.

Kuitenkin jossain ihottoman vartaloni sisällä asuu toive terveemmästä huomisesta. Päivistä, jolloin olen muutakin kuin änkyttävä kasa anteeksipyyntöjä, ovet paiskovaa eristäytymistä, päätä roikottavaa häpeää ja hampaiden välissä sähisevää vihaa. Jonain päivänä vastaan viesteihin ja puheluihin, enkä valehtele enää työkseni. En käperry kuoreeni, en piiloudu maailmalta, en pelkää ihmisvilinässä enkä puhu kuolemalle, kun elämän valo kivistää silmät kiinni. Lopetan jatkuvan haaveilun epämääräisessä tulevaisuudessa häämöttävästä päivästä, jolloin ei enää satu. Opin puhumaan ilman kirosanoja, raivoa, itkua, eikä ihmisten enää tarvitse katsoa minua säälien ja kauhistellen. Äidin ei enää tarvitse katsella vihan tummentamia kasvojani ja kätkeä itseään kämmeniinsä. Minusta tulee muutakin kuin pölyä osaston nurkissa keräävä henkäys, jolle jokainen katse on yritys alistaa, loukata ja irvailla. En häpeä enää jokaista änkytettyä sanaa ja katoa varjoihin vaan uskallan nähdä toistekin.

Jonain päivänä onni ei enää maistu syyllisyydeltä. Jonain päivänä valo lyö läpi yöhön eksyneiden päivien ja kaamokseen valuneiden vuosien. Ikkunasta katselen, kuinka talot elävät, niiden keltaiset valot hymyilevät lämpiminä ja kaipuu paisuu jäsenissäni. Haluan kipeästi elää, minäkin.