"Never trust a survivor," my father used to warn me,
"until you find out what he did to stay alive."
– Kurt Vonnegut, Bluebeard
Kolmelta päivällä aurinko katsoo olkansa yli viimeisen kerran. Ikkunan karmit ovat kovia kyynärpäiden alla ja valtateiden humu hotkaisee lintujen viserryksen sisäänsä. Intialainen ruoka haisee kirjoituspöydällä pulleiden kärpästen ilona. Folioihin jämähtäneen mössön kuvottava haju estää sitä painumaan unohduksiin. Monta päivää pilaantuneen olemassaolon pieniä iloja. Kukaan ei enää koskaan käy sen kimppuun kuola valuen mutta pahennusta voi vielä aiheuttaa. Toiseksi paras vaihtoehto ennen luovuttamista, unohduksiin painumista.
Talojen kattojen takaa leijuu pilviä, joiden suupielissä kareilee pahoja aikeita. Niiden pumpuliposkista voi lukea nälän, joka ei lähde syömällä, niiden kuivista silmistä janon, joka ei katoa juomalla. Ne ovat täynnä halua, joka leijuu uhkaavasti pääni yläpuolella. Päiviä ne ovat valmistautuneet iskuunsa ja keränneet joukkojaan. Puhtoisen valkoisesta likaiseen harmaaseen ja lopulta vaativaan mustaan. Pelkäätkö jo? Piiloudutko suojaan, juoksetko karkuun kuin hätääntyneet saaliit? Naurahdan ääneen, kun ajattelen paniikin puhkomia silmiä ja pakokauhun jähmettämiä aivoja itsensä paljastaneen uhkan edessä.
Epätasaisiksi pureskellut kynnet raapivat kalpeaa käsivartta. Sateen voi tuntea jo. Seuraavalla uloshengityksellä se valuu kuolaisena pilvien suupielistä. En ole niitä, jotka juoksevat karkuun ja sulkevat tuulessa narisevat ikkunat vauhdilla ennen kuin myrskyn saapumista. Ikkuna on muutenkin pakko pitää auki, muuten tämä huone on kuin suljettu neliö. Kaikki talon peilit on peitetty. Ne kutsuvat nyppimään loputkin kulmakarvat, puristamaan jokaisen tiukassa istuvan mustapään ja sisäänkasvaneen haivenen.
Minulla ei ole nälkä, ei oikeasti. Haluan vain ilman todellista tarvetta. Minä olen Hannu ja minä olen Kerttu, vähintään kaksi suuta, jotka hotkaisevat piparkakkutalon kerralla kitaansa. Minä olen pohjattomat silmät ja viidenkymmenen litran roskasäkiksi venynyt vatsalaukku. Minä olen niitä, joille annettiin syntymässä musta aukko. Haluan sisääni maailman, galaksit ja planeetat. Minun tarina alkaa suusta, joka parkuu ruokaa sisäänsä. Kun se aukeaa ensimmäisen kerran, se ei enää koskaan osaa pysyä kiinni. Mitä tahansa menetänkin, ruokahalu ei koskaan katoa.
Kerran totuus oli, ettei ihmisellä ole moraalia niin kauan kuin hän on nälissään. Nyt uskon, ettei ihmisellä ole mitään, jos hän ei ole nälissään. Ilman nälkää en kaipaa tämän huoneen ulkopuolelle. Ilman nälkää luontoa ei tuhota valtateiden takia eikä katujen varsilla ei kasva supermarketteja. En tee itsestäni kunnollista, jos se ei tyydytä jotain tarvetta sisälläni. Kaikki alkaa nälästä ja kaikki loppuu kylläisyyteen. Kylläisenä en yritä enää, kipuan pinkeän vatsan kanssa sänkyyn ja torkahdan vain herätäkseni avaamaan jääkaapin uudelleen.
Nälkä estää minua kuolemasta tylsyyteen. Nääntyneet ihmiset eivät ole kyllästyneitä, eivät samalla tavalla kuin kylläiset. Kylläinen ja kyllästynyt, ei ihme, että ne ovat niin lähellä toisiaan. Kylläiset ihmiset ovat unohtaneet, miltä tuntuu selviytyä. Miltä tuntuu kaivata, nääntyä, rukoilla, anella, piehtaroida kuumeen kourissa, miltä tuntuu uhrata perheensä ja rakastettunsa, miltä tuntuu tehdä sopimus paholaisen kanssa, miltä tuntuu luvata enemmän kuin voi koskaan antaa.
Selviytyminen on todellista elämää. Täysillä elettyjä päiviä. Intohimoa ja arvostusta. Kurnivaa kipua. Onko mitään kuvottavampaa kuin itseensä tyytyväisen pulleat posket ja autuas hymy ilman pienintäkään lupausta teroitetuista kulmahampaista? Kuinka sellaiset voivat ikinä voittaa tummien pilvien pommikonemuodostelman muuten kuin pakenemalla raukkamaisesti kaikilla mukavuuksilla varustettujen kotiensa suojiin?
Mikään herätyskello ei räväytä ihmisiä hereille kuin sänkyyn asti tunkeutuva sota, jota ei voi sulkea sälekaihtimien taakse tai hiljentää kaukosäätimellä. Sodassa on lupaus korkeampien ominaisuuksien tavoitteluun, itsensä ylittämiseen. Ei se oli samanlaista puutetta kuin rauha, jonka eteen ei enää edes tarvitse nähdä vaivaa. Rauha on sietämättömintä pysähtyneisyyttä. Sodassa voi sentään hyökätä ja puolustautua; rauha tunkeutuu sänkyyn, makaa laiskanpulskeana hylkeenä vierellä ja vie suurimman osan peitosta. Ei havahdu, vaikka potkin sitä kylkeen ja vähän päähänkin, murran sen typerän nenän.
Rauha on aseista riisuva pakkopaita, jonka varmakätiset miehet pukevat päälleni toisinaan. Älä taistele vastaan, älä puolustaudu, antaudu, rauhoitu. Ne leikkaavat kynteni nysiksi, etten raapisi itseäni syvemmille naarmuille. Ne puhuvat tyynnytellen ja yrittävät välttää taistelun. Ne puhuvat tiikerille sisälläni kuin kissanpennulle, kis kis, tule luokse, kuin kesyttäminen olisi olemisen korkein tavoite. Ole rauhallinen niin pääset vapaaksi. Vain kesyt pääsevät häkin ulkopuolelle, vain kiltit saavat luvan poistua.
Kukaan ei enää edes yritä, kun tie vapauteen aukeaa antautumalla ja tavoitteisiin pääsee taisteluitta. Sarjamaratonit käyvät urheilusta ja noutopaikan ruokalista taistelusta: samaa kuin aina vai samaa kuin aina uudella kastikkeella? Tähän pitäisi olla tyytyväinen. Itseensä pitäisi olla tyytyväinen. Pitäisi olla niin saatanan tyytyväinen. On sairautta olla hyväksymättä itseään. Vääristynyttä seisoa peilin edessä ja miettiä, kuinka tulla paremmaksi. Mielipuolista näännyttää itseään, kun voisi opetella rakastamaan jokaista helposti urheilulla korjattavaa vikaansa ja kutsumaan läskejään kurveiksi. Viimeiset villit asuvat häkeissä.
Ojennan käteni ulos sateeseen ja mietin hyppäämistä. Pahin synti on karata tästä maailmasta ja kasvattaa etumatkaa muihin. Jalkojen on pysyttävä samalla viivalla koko maailman kanssa. Etumatkaa kutsutaan etuoikeudeksi, josta on luovuttava. Ei ole reilua käyttää koko potentiaaliaan ja nousta muiden yläpuolelle. Ei ole reilua voittaa, sillä häviäjille voi tulla paha mieli. Tässä maailmassa kaikkien pitää saada mitali, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki, vaikka kaksi ynnä kaksi ei oikeasti olekaan viisi. Hyvästä yrityksestä pitää palkita, ja minut kannetaan ulos luokasta kun nauran alkeellisimmassa yhteenlaskussa epäonnistuneelle idiootille.
Missä vaiheessa aikuiset taantuivat kasvatuksessaan lastenlorujen tasolle ja tyytyivät taputtamaan kauhukakaroidensa päitä pelkällä toiveajattelulla: älä tule paha kakku, tule hyvä kakku? Kesyt syödään elävältä ennemmin tai myöhemmin. Löllyvän pehmeät arvot katoavat vielä pureskelematta tulevien sukupolvien kitaan. Sillä nälästä kaikki on aina alkanut ja tulee aina alkamaan. Kurnivasta vatsasta, joka tulee aina voittamaan hyssyttelevän kesyttämisen. Todellinen suu täynnä kulmahampaita ja makunystyröitä tulee aina repimään väkisin piirretyn hymyn, joka huumatun apinan lailla ahmii itsensä säyseäksi, nälän eloon herättävän tunteen unohtaneeksi palleroksi.
Aurinko ei ehkä palaa enää. Ainakin toivon niin. Jonain päivänä se vielä viipyy niin pitkään, että odottaminen tuntuu nääntymiseltä. Ei ole turvapaikkoja tai karkumatkoja, joilta palatessa kaikki on samoin kuin aina ennenkin. On vain nälkä ja odotus ja kasvava tuskaisuus, joka herättää kaikki aistit eloon. Kesyt vihdoin ymmärtävät, ettei villiksi kasveta yhdessä yössä. Villit eivät anna periksi ja itke paniikissa monotonisuudestaan karistettujen päivien arvaamattomuutta. Villit eivät kavahda toisten uhraamista korkeampien päämäärien hyväksi. Nälkään todella tottuneet tietävät, miltä tuntuu kun keho syö itseään ja sydänlihas pienenee hauraaksi ja heikoksi. Nälkäiset tietävät, miltä tuntuu vastustaa halua upottaa hampaansa, kyntensä, kielensä ihonsa alle.
Taistelutta antautumisella on hintansa, jonka hyväksyy vasta kun ymmärtää, ettei kaikkeen ole varaa. Kaksi ynnä kaksi ei ole viisi, koska jo neljä on toisinaan vähän siinä ja siinä. Kun on aina antanut helpolla periksi haluilleen, epämieluisan todellisuuden hyväksyminen ei ehkä koskaan täysin avaudu. Periksi helpolla antaneiden katse liitelee korkealla idealiasmin taivaalla mutta ei kuitenkaan näe omaa nenäänsä tai yhtä päivää pidemmälle. Kaiken pitää tapahtua nyt, taivaan on laskeuduttava heidän luokseen hetkessä. He eivät osaa odottaa. He eivät usko kärsimyksen kaunistavaan voimaan, koska kaunis voi olla ilman ponnistuksiakin, kunhan vain päättää niin.
Nopea ja pinnallinen tulee aina jäämään hitaan ja syvällisen jalkoihin, kun aurinko viipyy tarpeeksi kauan. Maaliviiva ei ole mielipide. Se on pitkän matkan päässä häämöttävä kangastus, joka ei välttämättä koskaan konkretisoidu. Mikään ei ole selvää, sen hyväksymisestä alkaa todellisen selviytyjän luonto.
Sota voi aivan hyvin puhjeta jo huomenna mutta sekään ei ole koskaan täysin varmaa. Mustien pilvien vatsat kurnivat mutta nälkää oppii sietämään, vaikka edessä höyryäisi katettu pöytä. Kun oppii poistamaan itseltään oikeuden tyydyttää nälkänsä, todellinen tie taivaaseen aukeaa. Enkä tarkoita paaston jälkeen aukeavaa suuta, joka löytää jumalaisen nautinnon suklaalevystä. Jokaisen supermarketin hyllyiltä löytyvään suklaaseen uppoavat hampaat eivät tiedä mitään viipyvän maailman puutarhoista.
Levitän raavitut käteni sivuilleni ja suljen silmäni. Olen valmis odottamaan, en kaipaa välitöntä nautintoa tai varmuutta. En välitä asioista, jotka voi saavuttaa vain ojentamalla kätensä. Jossain pilvipeitteen seassa on oltava repeämä, josta pääsee murtautumaan tämän maailman tuolle puolen. Tietysti ne sanovat, ettei ole muuta varmaa kuin tämä maailma mutta en luota yhteenkään, joka tyytyy tarrautumaan lähimpään kohteeseen. Niin tekevät vain hukkuvat, toivonsa jo menettäneet ja viimeisiin oljenkorsiin tarttuvat. Todellinen selviytyjä elää mieluummin toivolla kuin toisten hyväksynnällä.
En kaipaa otetta, en typeriä päitä säälistä silittäviä käsiä tai riehuvia vartaloita taltuttavia muskeleita. Kaipaan pilvien takaakin tuntuvaa vetovoimaa, joka ei koskaan näyttäydy mutta saa lupaamaan: olen tulossa, olen tulossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti