Ametistityttö

(Novelli, heinäkuu 2014.)


Ametistin avulla pitäisi löytyä sisäinen rauha ja voitto riippuvuuksista. Käteni tärisevät levottomina löytämättä lepopaikkaa ja kaikesta sekaisin pyörivät sisukseni huutavat koko baarikaapin sisältöä hukuttajakseen. Pyörittelen rosoisia ametisteja käsissäni, enkä pysty ajattelemaan kuin häntä. Aivojen poimuissa kihisee viime yön uni, jossa hän painautui minua vasten todellisempana kuin koskaan. Suljen silmäni ja kuvittelen hänet vierelleni, käteni hapuilevat tyhjää ja satumainen violetti hohde katoaa heti, kun avaan silmäni.

En tiedä, olivatko ne sinulle vain hetken huumassa heiteltyjä sanoja, mutta minulle ne olivat lupaus. Sinä pyysit ja minä lupasin sinulle. Enkä pääse siitä lupauksesta yli, vaikka tiedänkin, ettet koskaan tule näkemään sen täyttymistä. Pelkään, ettei minusta kaikesta siitä antamastasi hyvästä huolimatta tulekaan mitään. Pelkään, että minulle jää vain ikävä ja elämättömät päivät, yksinäisyyttä hohkaavien päiväkirjojen sivut täynnä rönsyileviä lauseita, salaisuuksia ja tunnustuksia, joita en enää kerro kuin itselleni uudestaan ja uudestaan. 

Me olimme molemmat tarkkailijoita, jotka kuitenkin samalla pelkäsivät toisten pitkiä katseita. Kahviloissa tarkkailimme vaivihkaa, miten ihmiset sitoivat hiuksensa, mitä piirsivät serviettien reunoihin, minkä tuoksuista käsivoidetta hieroivat rystysiinsä, miten ehostivat meikkiään, avasivatko suunsa, kun levittivät ripsaria, mitä kuiskailivat vierustoverille, miten hymyilivät ja haukottelivat, mitä kirjaa lukivat omassa hiljaisuudessaan täpötäyden kahvilan poristessa ympärillä kuin hellalle kiehumaan unohtunut vesi. Oli turvallista tietää, että ainakin yhden uteliaan silmäparin takana oli samanlaisia ajatuksia, samanlaista lempeää uteliaisuutta.

"Sitä ollaan vain pelottavia tuntemattomia muukalaisia toisillemme, eikä toisten ajatuksiin pääse käsiksi kun kaikki on vain hissukseen." Tunsin syyllisyyden pistoksen huomatessani hänen sanojensa kautta, kuinka kohtaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteeni johtuvat pitkälti omasta arkuudestani ja hiljaisuudestani. Hän sai minut hieman nostamaan mustia laseja nenältäni, etten aina olettaisi jokaisen katseen olevan taas uusi yritys nöyryyttää ja alistaa, loukata ja tehdä naurunalaiseksi.

Ehkä olen naiivi lukiessani vieläkin ametisteista, mutta niiden myös kirjoitetaan suojelevan kantajaansa ilkeiltä katseilta ja vastustajilta. Olit minulle ametisti, toimivampi kuin yksikään näistä edessäni kilisevistä kivistä.

On pieni ihme, että edes löysimme toisemme. Pelkäsimme suhteiden katkeamista jo ennen kuin ne edes ehtivät kunnolla alkaa. Pilasimme typerillä ajatuskuvioilla ja turhilla itsesyytöksillä uudet mahdollisuudet ennen kuin ne edes saapuivat kolkuttamaan kotiovelle. Miten omissa oloissaan piehtaroiva lusmuilija muka voisi ikinä ylläpitää mitään kestävää? Kaikkihan lähtevät pois viimeistään siinä vaiheessa, kun puhelimen vastaaja ottaa puheluita vastaan toista viikkoa! On jätettävä, ettei tule jätetyksi.

Vatsanpohjani on täynnä solmuja ja ametistit hikisiä levottomien käsieni puristuksessa. On sääli, että meidänkin orastava alkumme päättyi jo ennen kuin se pääsi kunnolla edes alkamaankaan. Olit silmissäni täydellisen kietova kaikessa hiomattomuudessasi, löysit kodin raadollisesta rehellisyydestä, rönsyilevistä tilityksistä, rujoudesta ja mustasta huumorista. Kannan syyllisyyttä vastaamatta jääneistä kysymyksistä ja viesteistä, vaikka tiedänkin sen olevan turhaa. Loput vain jättävät jäljelle tyhjiön, jossa kaikki sanomattomat sanat ja mitä jos -skenaariot kaikuvat vain omille korvilleni. Olin vältellyt tällaisia musertavia hetkiä niin pitkään, ja nyt tuntuu kuin kaikuisi kaikkien paettujen loppujen edestä.

Silmäni hyppivät poukkoillen pitkin rivejä etsien kuumeisesti jotain mihin tarttua, ympärillesi kun käteni eivät enää yllä, roikkuvat vain orpoina sivuillani. Tumman purppurainen ametisti, timanttejakin suuremmassa arvossa toisinaan. En vieläkään pysty olemaan lukematta ametisteista, etsimättä vielä jotain merkityksellistä mitättömistä yksityiskohdista.

Ulkona voi olla auringonvalon kirkastama kesäpäivä, mutta tämä verhoilla pimennetty asunto tulvii purppuraista sumua. En näe muuta, vain violettia pehmeyttä, joka kietoo ulkomaailman vaippaansa. Jätin menemättä sovittuihin tapaamisiin, olen vain ajatellut sinua. En osaa edes päättää, kirjoitanko tätä sinulle vai sinusta mutta tällainen olen: tyylirikko, siipirikko, nyt ehkä tämän surun keskellä hieman haaksirikkokin.

Tämä ikä on vaikea ikä. Koko maailman huudetaan olevan auki ja tarjolla, mutta entä sitten kun ojennettu käsi ei riitä vaan huitoo pelkkää tyhjää tasapainoisen elämän pettäessä jalkojen alta? Ehkä jokin niistä huomenista olisi ollut sellainen, joka ei enää iskisi heti herättyä piikeillä vastaan. Ehkä joskus vuosien päästä aamut olisivat olleet keveämpiä ja päivien selkärangat koostuneet muustakin kuin korkkiruuvimaisista spiraaleista alaspäin.

Ehkä toisena päivänä, toisena vuodenaikana, toisessa elämässä.

Kuten kerran sanoit: vuodenajat muuttuvat ja niin mekin. Ehkä parin vuoden päästä kukaan ei enää muista, ja minäkin olen unohtanut lupaukseni sinulle. Tai ehkä ametistit ovat sittenkin ikuisia.