tiistai 5. elokuuta 2014

Kultainen häkki


 (Novelli, elokuu 2014)


Tämä ei ole onnellinen loppu. Tämä ei ole sokerikuorrutteinen rakkaustarina. Tämä ei ole taivas tuskaisten vuosien jälkeen. Tämä ei ole sitä, mitä etsin. Tämä ei ole sitä, mitä haluan. Toivon, ettei tämä ole se, mihin kuitenkin tyydyn ja jään.

Kun levitän käteni, en lähde lentoon. Siipieni kärjet ovat halkeilleet ja kuluneen kynsilakan peitossa. Vuosia minun ihoni oli kiitorata muille ihmisille, jotka saapuivat rikkinäisinä ja nälkäisinä, sitten lähtivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Vieläkin olen näkeväni tummia jarrutusjälkiä ihollani, vaikka viiteen vuoteen kukaan ei ole tullut eikä lähtenyt. Viisi vuotta olen saanut leikkiä kotia, jota kaipasin jo ensimmäisen kerran silittäessäni räsynuken matonkudehiuksia. Kotioveen on kaiverrettu yhteinen sukunimi ja keittiön ikkunoita kehystävät siniruudulliset verhot, jotka näpertelin ahkerana pikkuvaimona äidin vanhalla ompelukoneella.

Puuvillainen päiväpeitto kutittaa selkääni, kun makaan sen päällä meritähtenä raajat levällään ja tuijotan vaaleaa kattoa kuin tähtitaivasta pienenä. Etsin tiukasti paikoillaan jököttävää Pohjantähteä, mutta näen vain täydellisen tasaisena jatkuvaa vaaleaa silmänkantamattomiin. Mikään ei tuiki tai kulje tähdenlentona pitkin oman pienen universumimme taivaankantta.

Mytologioissa Pohjantähti kuvataan taivaan tukipilariin hakattuna pohjannaulana, joka pitää kupuna kaiken ylle laskeutuvaa taivaankantta paikoillaan. Tässä mytologiassa me kaksi muodostamme yhdessä tukipilarin ja pohjannaulan, joiden varaan lasketaan avioliitto, asuntovelka, yhteinen arki, ostoslistat, huonekalut, astiastot, rauhalliset viikonloput, kotityöt, toiveet lastenhuoneen pienistä asukeista. Koko taivaankansi täynnä aikaisempienkin sukupolvien tunnistamia tähtikuvioita, joita kohti kurotella väsyneitä käsiään.

Vaaleiden verhojen takaa ilta-aurinko painii pilvien kanssa, tummat ja vaaleat sävyt vaihtelevat kankaan läpikuultavalla pinnalla. Kuinka kevyeltä ja vaivattomalta valon ja varjojen leikki näyttääkään. Kaikki on sulavaa tanssia. Pimeys ei tukahduta eikä kaappaa valoa mustiin säkkeihinsä, joissa se sätkii ja potkii kuin vapaudestaan riisuttu siipirikko. Valo ei kivistä pimeyden silmiä tai viillä sitä armottomasti kahtia vaan antaa sen soljua ympärillään kuin rauhoittavana virtaava vesi. Mikään ei ole pakotettua tai mekaanista. Kaikki käy niin luonnostaan ja vapaasti kuin ne eivät olisi ikinä kuulleetkaan päivistä, joina hymyn joutuu piirtämään kasvoille ja itku jumittuu kylmetettyjen tunteiden alle.

En jaksa nousta sängyltä, jäseneni eivät enää nouse kevyesti kuin lapsena rakentamaan kiehtovaa todellisuutta nukketalon seinien sisälle: "Tää olis vaimo ja tää olis sen mies, ne asuis tässä talossa ja kaikki ois tosi nättiä ja siistiä."

Kaikki on edelleen nättiä ja siistiä mutta ei siltikään samanlaista. Eivät nukketalon leikit voi siirtyä aikuisten maailmaan, sillä päämäärähakuisuus ja odotukset kitkevät niistä aitouden ja vapaaehtoisuuden. Leikin vaivattomuus katoaa heti, kun sen harteille lasketaan painavia odotuksia ja pakotteita. Aidolla leikillä ei välttämättä ole vakavaa päämäärää; se on vapaaehtoista, spontaania ja kulkee omia polkujaan. Ei siihen tarvitse aina sisältyä syvällisiä opetuksia, joilla aikuiset pyrkivät ohjaamaan ja muokkaamaan lasten leikkejä.

Nukke voi mennä kovapalkkaisiin töihin ja perustaa perheen ja sitten yhtäkkiä hypätä seuraavaan leikkiin, jossa seikkailla yksin pitkin maailmaa, eikä siihen tarvitse sisältyä sen suurempaa suunnitelmaa. Kaikki on mahdollista, eikä mikään ole lopullista. Vanhoja patalappuja voi heitellä uusiksi mantereiksi. Lyijykynät ovat talojen seiniä, joiden paikkaa voi vaihtaa tuosta vain. Maton reunoilta voi hypätä uuteen universumiin.

Leikkien jälkeen kaiken pitäisi olla niin merkityksellistä ja varmaa. Tähän ikään mennessä pitäisi jo tietää paikkansa ja roolinsa, elämänsä suunta ja käsikirjoitus tahdon-repliikkeineen. Minä olen kirjoittanut elämäni tarinan verellä, hiellä ja kyynelillä. Olen tyhjentänyt kaikki varastoni niin, että toisinaan uskon muuttuneeni verettömäksi ja kyyneleettömäksi. Kuitenkin joinain aamuina tunnen sisuksiani raapivan villieläimen, joka haluaa juosta vapaana luontoon. Jos minulla ei vain olisi niin paljoa menetettävää. Niin paljon syitä olla varovainen ja turvallisuushakuinen.

Alakerrassa ovi kolahtaa ja henkarit helisevät. Kuuntelen raskaina tömähteleviä askelia rappusissa ja hymyilen makuuhuoneen ovelle ilmestyvälle miehelleni: "Minä rakastan sinua."

En tiedä, missä vaiheessa sanat menettivät merkityksensä. Ne nököttävät halpoina välissämme kuin kornin romanttiset mietelausekyltit markettien pyörivissä telineissä. Katson, kuinka vaaleansinisen kauluspaidan napit avautuvat yksi kerrallaan ja paljastavat vielä hieman kesästä hehkuvan rintakehän. On kai repivintä ironiaa, että paiskiessani hartiavoimin töitä tehdäkseni elämästäni merkityksellisen ja tärkeän olenkin unohtanut, mitä haluan tai miksi edes teen asioita.

Lämpimät kädet silittävät poskeani omalta puoleltaan sänkyä. Tämä on onni, josta kirjoitetaan lehtiartikkeleita ja romaaneja. Tämä on täydellinen palapeli, joka antaa unettomille öille ja väsyneille päiville tarkoituksensa. Kaikki pysyy niin tiukasti yhdessä, ettei palojen välisissä raoissa kuolevia tunteita voi kukaan ulkopuolinen edes huomata.

Parisuhde on kauppa, jossa menettää jotain ja saa jotain. Sen olen oppinut kantapään kautta, enkä ole valmis luopumaan saavutetuista eduista vain sen takia, että hetkittäin tuntuu siltä. Eikä kukaan voi sanoa varmaksi, etteivätkö rakkaudentunnustukset muuttuisi seuraavissakin suhteissa ontoiksi repliikeiksi. Tottumukseksi ja rutiineiksi, jotka pitävät arkea paikoillaan mutta eivät vie sitä minnekään muualle. Kolme onttoa ja merkityksensä menettänyttä sanaa, viisi ateriaa ja kymmenen tuntia työpaikan hektistä kiirettä päivässä, yksi tai kaksi vapaapäivää viikossa, muutamia kissanristiäisiä kuukaudessa, ainakin yksi ulkomaanmatka vuodessa, lukemattomia odotuksia, kaksi ihmistä ja toive pienistä jalkapareista. 

Tässä elämässä on jotain ummehtuneen vanhaa. Jotain vanhempaa kuin viisi vuotta kestänyt liitto tai vuosikymmeniä valuneet tuskanhiet. Nukkekodin ovista astuin aikaisempien sukupolvien viitoittamaa tietä kultaiseen häkkiin, jossa minulla on kai kaikkea paitsi vapaus. Voimaton viha alkaa kyteä sisälläni heti, kun erehdyn ajattelemaan tämän hyvin hoidetun pesän olevankin vain häkki, josta pitäisi lentää pois.

Minulla on yhä siipeni, vaikka ne lepäävätkin höyhenistään kaljuuntuneina ja lentokyvystään heikentyneinä sängyllä. En näe häkin ulkopuolella välttämättä vihreämpää ruohoa, mutta se unenpöpperön heikentämissä sisuksissani kynsiään viuhova eläin vaatii päästä ulos. En vain tiedä, minne se laskisin. Kenties metsänlaitaan, jossa suuret kuuset nousevat tummina ja komeina vasten taivasta. Kenties juuri sinne, missä kauniisti tapetoidut seinät tai kattokruunujen koristamat katot eivät peitä tähtitaivasta.

Työpäivän väsyttämä mies on sulkenut silmänsä ja hengittää raskaasti sängyn toisella puolella. Nostan vinoon kellahtaneet silmälasit hänen nenältään ja asetan ne varovasti yöpöydälle. Nousen seisomaan sängylle ja hymyilen hieman ajatellessani äitiä, joka kauhisteli sänkynsä jousia rääkkäävää pikkutyttöä. Se tyttö vietti päivänsä yksisarvisten ja keijujen maailmassa, teki pitkiä tutkimusretkiä vailla päämääriä, kiipesi suuriin vaahteroihin ja rosoisille kallioille, ahmi tarinoita ja vielä satukirjan sulkemisen jälkeenkin laski muovisen kruunun harjaamattomille hiuksilleen.

Leikissä löydän itseni uudelleen, kuvittelen kaiken ilman rajoja ja vaivalla rakennettuja tiiliseiniä, joita vasten vapauteni hajoaa sirpaleiksi. Katto liukenee tummuvaan taivaaseen ja seinät kaatuvat yhtä helposti kuin lapsuuden leikeissä. Mielikuvitusystävät ja sängynalushirviöt liikehtivät levottomina vatsanpohjassa ja kurkottelevat kohti sydäntäni. Kultainen häkki kallistuu uhkaavasti, kun annan villeinä poukkoilevien tunteiden tulla ulos hauraina kyynelvirtoina. Siipeni ovat lähes surkastuneet mutta levitän ne kuitenkin. Asetan varpaani kärjet aivan sängynreunalle ja valmistaudun hyppyyn, jota ei välttämättä koskaan tule.

2 kommenttia:

  1. Sivuiltasi lukemistani tarinoista pidin tästä eniten. Syy on se, että tässä ero hyvien ja pahojen asioiden välillä ei ole niin selkeä kuin muissa lukemissani, ja harmaan sävyt luovat mielenkiintoisemman asetelman kuin musta ja valkoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mukavaa, että pidit ja kommentoit. tulee tosi hyvä mieli, kun saa palautetta :) aloin tässä juuri kirjoittamaan uutta novellia (jonka toivottavasti saan tässä illan aikana valmiiksi) ja siinäkin on havaittavissa tuo mainitsemasi mustavalkoisuus. tämä on varmaankin mun yksi akilleen kantapääni kirjoittajana. harmaan sävyt luo munkin mielestä syvyyttä ja mielenkiintoisuutta ihan eri tavalla kuin pelkkä ääripäiden kuvailu. pitää ehdottomasti kiinnittää tähän huomiota, yrittää olla vähemmän alleviivaava ja lisätä problematisointia näihin novelleihin, vaikka toisinaan mustavalkoisuuskin on ihan toimivaa.

      Poista