torstai 14. elokuuta 2014

Odotus


(Novelli, elokuu 2014)


Keskipäivä muhii helteen kosteissa sisuksissa kuin syntymään valmis lapsi kohdussa. Se sätkii ja potkii, mutta hikinen seinämä ei päästä sitä lävitseen. Tässä on pysyttävä, karkuun ei pääse. Kökötän tukalan kuumassa keittiössä ja tuijotan levottomana eteeni. Ajatukset ovat kadonneet päästäni, vilkuilen hermostuneena sivuilleni mutta niistä ei näy jälkeäkään. Pää kumisee onttona mutta silti oloni on tukalan ahdas. Kellon viisarit nakuttavat seinällä tasaisen varmaa rytmiään, jota pelosta täysi sydämeni yrittää epätoivoisesti jäljitellä. Tik-tok, tik-tok, tik-tok. Pu-pum, pu-pum, pu-pum. Pelkään koko ajan sotkeutuvani sykkeissä kuin tanssiaskelissa elämäni tärkeimmän sooloesityksen aikana.

Avaan parvekkeen valkoisen oven ja kurkistan ovenraosta tyhjälle sisäpihalle. Kerrostalot seisovat mykkinä ja puut roikottavat nuutuneita päitään kuin nukkuvat ihmiset liian aikaisin alkaneilla junamatkoilla. Kuin nukkuisin itsekin, roikkuisin aivan jossain painajaisten ja todellisuuden rajamailla. Ihan pian otteeni irtoaa, ihan hetken päästä tipahdan.

Olohuone odottaa vaativana takanani. Pyykkejä, roskia, pyyhkimättömiä pöytiä. Haluaisin käpertyä sohvannurkkaan järsimään kynsiäni mutta aikaa ei ole tarpeeksi. Miten saatoinkaan kadottaa kolme päivää tekemättömyyteen? Koko tämän ajan olen vain tuijottanut eteeni ja pelästynyt jokaista rappukäytävästä kuuluvaa ääntä.

Noukin ryttyiset vaatteet lattioilta, rypistän elintarvikekääreet nyrkkiini, koluan pitkin asuntoa kuin Sherlock Holmes ikään etsien pienintäkin  – no, en nyt johtolankaa mutta sytytyslankaa, joka voi räjäyttää kaiken hetkessä palasiksi. Väärin aseteltu lehti, nurkistaan karannut pölykoira, paikoiltaan viety tavara. Sängyn petaus, minun hajuveteni, meikkipussini ja sheiverini piiloon kylpyhuoneen laatikoihin. Ja mattojen linja suhteessa seiniin! Jääkaapin järjestys pitää muistaa myös tarkastaa. Eteisen pitää ehdottomasti olla siisti, ei minun kenkiäni hujan hajan lojumassa, eikä kaappien liukuovien edessä saa olla mitään, mikä katkaisee niiden vapaan liikkumisen.

Sohvan takaa löytyy viime kesänä Tampereen Keskustorilta ostettu kipukoukku. Sitä esitellyt ruskettunut ja elämää pursuileva mies tuntui olevan täynnä valoa. Iholta hohkasi lempeän auringon lämpö ja silmäkulmien rypyt heräsivät eloon, kun hän paineli hellästi kipeää selkääni. En silloin vielä aavistanut, kuinka lukkojen avaajasta voisi toisenlaisissa käsissä tulla mustelmien aiheuttaja. 

Kohtaan kyykistelystä punaisen naamani peilistä. Poskeni punoittavat ja nenän alla kimaltelee pulleita hikipisaroita. Näytän aivan ylikypsältä tomaatilta, pelosta pingottunut naama ja hehkuvat omenaposket. Oksetan itseäni. Avuton uhri, varjoissa värisevä hiiri. Läimäytän itseäni poskelle, kerran, toisenkin. Luovuttaja. Oman elämänsä lautasella tarjoava typerys. Kolmas läimäys, kasvata selkäranka, nouse kumarasta. Lopeta salapoliisin leikkiminen, soita vihdoin sille ihan oikealle poliisille. En tiedä, kenen palavat silmät tuijottavat minua vastaan peilistä mutta käskyt tulevat jostain sisältäni. Tuimaksi muuttunut peilikuva katsoo inhoten niitä päiviä, kun näppäilen jo numeron mutta luovutan kuitenkin ja patoan sanat hampaiden taakse. Äidillekään en kehtaa myöntää mitään, vaikka kyllähän toisen samanlaisen pitäisi ymmärtää.

Kellon tikitys on sietämätöntä. Tik-tok, tik-tok. Odotus pomppii vatsanpohjassa kuin trampoliinilla, joka hypyllä se nousee korkeammalle. Suihkin Tolua pinnoille ja hinkkaan tärisevien käsien läikyttämiä kahvitahroja pitkin lattioita ja pöytiä. Vessan siivoan ihan viime minuuteilla, oksennuksesta ei nykyään enää koskaan tiedä. Se ryöppyää haaleana kotipihan angervopuskiin tai ehtii jo suuhun asti, kun vasta kilistelen avaimia rappukäytävässä. Paha olo on asettunut asumaan vatsanpohjaani ja kasvattaa siellä sisuskalujeni ympärille kiertyviä juuriaan.

Arki pyörryttää minua, niin kehämäistä sen liike on. Päivät eivät kulje suoraa tietä eteenpäin. Ne kököttävät vapisevina Linnanmäen maailmanpyörässä, jonne minut pienenä pakotettiin vaikka pelkäsin sitä kuollakseni. Kiljuin aina kauhusta, kun vaunumme ei pysähtynytkään vaan jatkoi aina uudelle kierrokselle. Nyt päivät ovat jumittuneet tuolle matkalle, ja huimaus tuntuu joka kerran yhtä kamalta, kun juuri luuli kierron päättyvän. Ensin kaikki on hyvin, sitten tunnelma muuttuu hetki hetkeltä uhkaavammaksi, kiristyväksi, kunnes lopulta pelko sisälläni räjähtää taas kerran vaimennettuun huutoon. Ja kuitenkin vielä kaiken jälkeenkin täytyn typerästä toiveikkuudesta, kun kierto taas lähenee parempia päiviä: ehkä tämä ei tällä kertaa alakaan uudestaan, ehkä pääsen vihdoin pois. Ehkä minua tosiaan pitäisi lyödä useammin, että uskoisin.

Odotus paisuu pullataikinana sisuksissani, pursuilee yli reunojen ja peittää keskittymiskykyni laajenevan massansa alle. Suun ympärillä on tummia läikkiä. Hinkkaan niitä etusormellani mutta eivät ne tietenkään lähde. Mustikkatahrat saa pois piimällä, kynsilakan asetonilla, veritahrat kylmällä vedellä. Nämä lähtevät ajan kanssa. Pesen kuitenkin kasvoni kylmällä vedellä varmuuden vuoksi.

Kaipaan lapsuuden pinttyneitä ruohotahroja ja aikaa, jolloin suupielistä löytyi vain ketsuppia tai sulanutta suklaata. Pienenä rakensin sohvatyynyistä majan, jossa luin Aku Ankkoja ja rapistelin Lauantaipussia. Kukaan ei saanut tulla sisään, äidin väsyneiden kasvojen ilmestyessä suuaukolle tiuskaisin vihaisesti, ettei aikuisilla ole asiaa tänne. Oma pikku linnani, turvanani nyt jo kuivuneet vallihaudat ja ihanan vaaleanpunaiset krokotiilit, jotka ovat kai jo kuolleet sukupuuttoon.

Kello on täsmällinen kuin orjuutettu sydän. Viisarit nakuttavat niille ohjelmoitua rytmiä ja lopettavat vasta, kun patterit ovat kuluneet loppuun. En ymmärrä, miten kellolle voi raivostua siitä, että se patterien loppuessa pysähtyy. Kellon muovisessa suojassa kulkee ohut railo mutta tikitys jatkuu siitä huolimatta. Ei kukaan kuitenkaan jaksa ikuisesti, vaikka jotkut painavat toki höyryjunan lailla vielä pitkään voimavarojen ehdyttyäkin. Toisinaan uskon muuttuneeni kelloksi, tikittäväksi aikapommiksi, joka ei kuitenkaan koskaan räjähdä, pysähtyy vain hetkeksi ja jatkaa sitten taas. Minäkin teen niin kuin minulle sanotaan, ihan vain, ettei tarvitsisi taas toistaa kertaa käskeä.

Ikkunasta näen, kuinka helle hehkuu kaupungin yllä ja värisyttää horisonttia. Kuumuus riisuu ihmiset pikkuruisiin vaatteisiin, paljaat sääret ja käsivarret heiluvat huolettomina ja kauniisti paahtuneina. Kadulla vastaan kävelee niin paljon hymyileviä naamoja, eikö kukaan niistä muka tunne tätä painostavaa tunnetta, eikö kenenkään muun olkapäät painu pelokkaina kasaan? Pitäisi osata nauttia kauniista kesäpäivistä ja kerätä valoravintoa talven varalle, mutta ulkona ihmisten katseet viiltävät ihoani ja sotkevat askeleeni. Kotona on parempi, täällä olen suojassa kysymyksiltä ja katseilta.

Asetun keittiönpöydän ääreen ja kuuntelen hiljaisuutta. Pakokauhu yrittää velloa sisuksissani mutta jalat eivät suostu liikkumaan. Kuin koko asunto tulvisi tahmeaa tunnetta, jossa pyristelen turhaan kuin kärpäspaperiin takertunut hyönteinen. Olen kiinni tässä kaikessa kuin tuhansilla näkymättömillä siteillä.

Rappukäytävässä askeleet lähestyvät. Selkäni jäykistyy, kaikki tuntuu pysähtyvän. Nousen tikkusuoraksi ja kävelen varovaisin askelin eteiseen. Avaimet kilisevät ja kiertyvät lukossa. Voi anna sen aueta vaivatta heti ensimmäisellä yrittämällä! Sydän tykyttää hurjaa loppukiriään, jättää kellon tikityksen kauas taakseen. Naksahdus ja pieni tömäytys jalalla, ovi raottuu ja lopulta aukeaa. Raamikas hahmo astuu sisään, ei sano sanaakaan, riisuu tummat kengät pitkistä jaloistaan, liukuovi kulkee esteettömästi. Odotus yrittää horjuttaa tasapainoani, otan nopeasti mutta huomaamattomasti tukea seinästä. Pidän "tervetuloa kotiin" -lausahdusta valmiina kielelläni mutta en saa katsettakaan, en mitään lupaa puhua.

Nahkainen salkku jää nököttämään puhtautta tuoksuvaan eteiseen kanssani. Selkä loittonee ja katoaa olohuoneeseen. Sydämen syke rauhoittuu, rentoutuu loppukirinsä jälkeen. Perillä, maalissa, nyt saa huilahtaa. Maailmanpyörä laskeutuu, kiljuva lapsi sisälläni rauhoittuu. Ulkona maailma ääntelee teennäisen iloisena huvipuistona, kuhisee ikkunoiden takana ruuhkaisena ja äänekkäänä, eikä huomaa mitään. Nirskuva vaunu laskeutuu melkein sinne, missä ei enää pelota, mutta ei päästä kyydistään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti