torstai 7. elokuuta 2014

Hetki ihollani


 (Novelli, elokuu 2014)


Näännyttävä kuumuus valuu magmana pitkin kaupunkia, eikä jätä nuolematta sen syrjäisimpiäkään kulmia. Ilmassa väreilee sateen odotus, tukala ja painostava tunne. Hänen ihonsa on täynnä helmeilevää hikeä, ohimoilta valuu hentoja noroja ja syvä amorinkaari on muuttunut pieneksi lammikoksi. Ajatukseni kelluvat hänen ihonsa suolaliuoksessa kuin uimarit Kuolleenmeren aalloissa, joihin en päässyt taas tänäkään kesänä. Tyydyn toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon, kun en saa ensimmäistä.

Paahtuneissa käsivarsissa heiluvat orastavien allien alut, kun hän sohii käsillään rytmiä puheeseensa kuin kapellimestari ikään. Sivulta katsottuna hän ei ole kovinkaan kaunis, mutta kun hän kääntyy hymyilemään koko kasvojensa voimalla, näen enemmän värejä kuin yhdessäkään niissä sivistyneissä ja huolitelluissa tyttösissä. He hallitsivat jokaisen liikkeensä kuin olisivat tarkkailleet itseään ulkopuolelta ankarana kouluttajana. Jalat siististi ristissä, kyynärpäät poissa pöydältä, vatsa huomaamattomasti sisään vedettynä, katse hieman harhailevana kun yritin virittää taas yhtä kuivaksi nääntyvää keskustelua.

Hän on okraa ja turkoosia, kuten meri ja maa hänen kotonaan. Haluaisin napsauttaa sormiani ja saada hänet rakastumaan minuun. Kaikki kävisi niin vaivattomasti ja helposti. Olen uupunut ostamaan myyjän niin kovasti suosittelemia kukkia ensitreffeillä, käymään kohteliaasti arkoja aiheita kiertäviä keskusteluja hienoissa ravintoloissa, saamaan suudelmia mutta vasta kolmansien puuduttavien tapaamisten jälkeen jotain muuta.

Hän puhkeaa yllättäen laulamaan sadetta toivovia säkeitä, joita hänen äitinsä aina hymisi lapsuudenkodin kuistilla kasvot tuskaisen pilvettömälle taivaalle kohotettuina. Häpeän häntä, vaikka sivistys onkin kilometrien päässä. Hänen hiestä kiiltävät kasvonsa kohottelevat kulmiaan hyssyttelyjeni edessä. Hän pyörittää päätään ja noustessaan paljastaa laiturin kuvioiman takapuolensa, joka pian katoaa kimaltelevan järven pinnan alle.

Sanotaan, että rakkaus tekee niin sokeaksi, ettei toisen epätäydellisyyksiä oikeastaan enää edes näe. Toisinaan rakkaus tuntuu termiltä, jota toistelen hikipäissäni yrittäessäni muistaa sen määritelmän elämäni tärkeimmässä kokeessa. Se on punakynällä alleviivattu termi, jota opettajat painottavat oppimaan mutta jota en kuitenkaan oikein ymmärrä.

Rakkaus on minulle lyhyen saksan oppimäärä. Berliinissä vieraillessani sekoitin sanojen suvut keskenään ja äänteet kuulostivat sihisevältä räkimiseltä, vaikka kuinka yritin olla hillitty ja hallittu. Elekieli astui kuvioihin välittömästi, kun ihastuttava tarjoilijatar kysyi jotain ylimääräistä sönkötettyäni "Ich möchte eine Tasse Kaffee, bitte". Rakkaus on minulle saksan alkeita, joita häpeän niin paljon, etten oikein uskalla kehittyäkään. Olen mieluummin hiljaa enkä paljasta muille osaamattomuuttani. Lukea minä osaan, niin saksaa kuin rakkautta, mutta vain omassa hiljaisessa yksinäisyydessäni. Puhuminen jääköön runoilijoille.

Kun katselen hänen pärskivää uintiaan järven selällä, tiedän, ettei tämä tule kestämään. Hän sukeltelee edessäni kuin merenneito, joka ei koskaan selviäisi minun kuivalla maallani. Jos haluaisin pitää hänet, minun pitäisi rakentaa suuri allas, jonka lasin läpi kuitenkin aina katselisin vankeudessa elävää villieläintä. Mieluummin istun vastapäätä harmaakasvoisia kaunottaria kuin masennun tuijotellessani kalterien varjoissa himmeneviä värejä.

Hänen menneisyytensä on täynnä huonoja valintoja, joiden näen seuraavan häntä tulevaisuuteenkin. Liikaa huonoja miehiä ja ympäri kiepsahtaneita päiviä, jotka alkavat usein vasta auringon laskiessa. Uraputken suulla hän kävi kääntymässä, kunnes näki taidenäyttelyssä maalauksen Pariisista, jonne hänen oli vain pakko muuttaa asumaan. Ja kuitenkin ne huonotkin valinnat tekevät hänestä kunnioitettavan. Koska ne ovat hänen valintojaan, eivätkä jonkun ankaran auktoriteetin, joka pakottaa vetämään sisään vatsan ja vähäänkään kärkkäät mielipiteet.

Kun hän nojaa veden viilentämä vartalo vasten jalkojani, tuntuu kuin varpaisiini suunnattu katseeni liitelisi korkealla taivaan lintujen kanssa. Vielä parempaa kuin saada joku rakastumaan minuun sormien näpäytyksellä on saada joku rakastumaan minuun vapaasta tahdostaan. En halua orjaa tai tahdotonta robottia, haluan vapaan naisen. Vain sellaista voin kunnioittaa. Kun vain voisin vielä elää sellaisen kanssa, oppisin hyväksymään elämässäni muidenkin kuin vain itseni valinnat. Hänen laulunsa ja naurunsa helisevät kutsuvina mutta ennen pitkään ne läikkyisivät inhottaviksi tahroiksi pitkin huolella rakennettua elämääni.

Toisinaan katselen häntä kuin perhosta, jota minun ei tarvitse pitää suljettujen käsieni sisällä. Hän lepää rauhassa ja luottavaisena ihoani vasten, eikä lehahda pakoon vaihtaessani asentoa. Hän kierähtää vatsalleen ja tuijottaa minua tiiviisti märät hiukset leveitä kasvoja kehystäen. Näytän kuulemma poissaolevalta, ja ehkä vähän olenkin. Hän on kaukana seinillä riippuvista kalenteritytöistä, mutta kuitenkin näen jo itseni lokakuun pimeinä iltoina runkkaamassa hänestä muistuttavat kappaleet taustalla soiden. Yrittäen pakkomielteisesti ajoittaa tulemisen viimeisen revittelyllä ja tunteilla ladatun kertosäkeen pauhuun. Loppuhuipennus, sitä hän on ja tulee kai aina olemaankin. Lyhyt ja ohimenevä kiihko, joka tapahtuu suljettujen sälekaihtimien takana.

Puut kumartelevat nuutuneina kuumuuden alla, odottavat kai nekin sadetta, joka myöhästelee uskollisesta yleisöstä välittämättä kuin suurikin tähti. Sadetta toivovat säkeet purkaantuvat hänen huuliltaan hiljaisena hyräilynä. Tunnen huonoa omaatuntoa syksystä, jolloin korvani eivät enää kuule niitä satoja melodioita, joista hänet on parsittu kasaan. Ehkä minustakin tulee yksi niistä surullisista hyminöistä, joilla hän tuudittaa huonojen miesten muistot ikuiseen uneen ilta toisensa jälkeen.

Olen hänen huono valintansa, kiistämättä. Haluan häntä mutta laitan kuitenkin käteni hänen mouruavan ja voihkivan suunsa eteen, kun kiihko tekee hänestä eläimen allani. Ei häntä voi hiljentää, ei sitoa eikä kahlita. Voin pureskella hänen vartalonsa tomuksi mutta hänen sydämensä on liian vikkelä rakkauden alkeissa kompasteleville askelilleni.

Katselen helteen turvottamia sormiani, joissa ei ole tarpeeksi taikaa näpäyttämään sadetta tai rakkautta tuosta vain ilmoille. Ehkä käytän häntä hyväksi, kun en etsi keinoja rakentaa yhteistä tulevaisuutta vaan vain keinoja löytää edes hetkeksi jotain muuta sisältöä elämääni. Toisaalta, ehkä me kaikki pyrimme hyötymään toisistamme jotenkin. Käymme vaihtokauppaa, jossa annamme jotain ja saamme jotain. Se on hyötymistä, vain hullu antaisi eikä koskaan saisi mitään takaisin.

Hän on edelleen perhonen vasten ihoani. Hän voi koska tahansa lentää pois, vaikka kiihkon hetkellä suljenkin hänen huutonsa kämmenieni sisään. Hänellä on vahva tahto, joka voi kuljettaa hänet koska vain pois luotani. Ei minun pitäisi olla surullinen hänen katoamisestaan, kun en kuitenkaan aio itse tähän jäädä. Ja kuitenkin olen.

Kuuntelen sadetta odottavaa uikutusta, joka on muhinut hänen sisuksissaan kenties vuosikausia. Hetkittäin pelkään hänen jumittuneen kiinni ihooni. Ehkä hän pysyy siinä kiinni liimalla eikä suinkaan omasta tahdostaan. Ehkä hän onkin takiainen perhosen sijaan. Nousen tähyilemään horisonttia, enkä välitä vaikka hänen päänsä kopsahtaa kevyesti laituriin äkkinäisistä liikkeistäni.

Hänen äkäinen äänensä nimeää minut kirosanojen saattelemana idiootiksi. Tunnen, kuinka hänen kätensä osuvat lujina vasten selkääni ja työntävät minut päättäväisinä veteen. Vesi kuorii hien iholtani ja raikastaa sen pehmeällä kosketuksellaan. Kun nousen pinnalle, en voi olla hymyilemättä hänen ilkikuriselle ilmeelleen. Hän yrittää työntää minua nauraen takaisin veteen mutta päästää minut lopulta viereensä odottamaan sadetta.

Kuumuus roikkuu edelleen painavana puiden niskassa, ne näyttävät melkein läähättävän kostean painon alla. Pian minäkin liityn takaisin niiden hikisiin riveihin mutta vielä tunnen oloni raikkaammaksi, kun olen edes hetkeksi saanut pulahtaa pintaa syvemmälle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti