perjantai 25. heinäkuuta 2014

Matkalla meihin

(Novelli, heinäkuu 2014)


Alisa saapuu joka päivä kymmenen minuuttia myöhässä, vaaleat hiukset heiluen ja silmissä iloinen valkea ankeankin aamun keskellä. Maahantuontiyrityksessä jokaisella on oma paikkansa, mutta Alisa ei malta pysyä omalla puolellaan. Kulmistaan tummuneen laukun hihna luikertelee Paulin jaloissa. Pauli ei sano mitään, potkaisee vain laukun hihnan nopeasti tieltään. Alisa kurkkii uteliaana Paulin siistiä työpöytää ja osoittaa etusormellaan valokuvakehyksissä lainehtivaa satamaa.

"Mä rakastan satamia ja laivoja, niissä on sellaista lähdöntunnelmaa ja sitten toisaalta uuteen paikkaan saapumisen jännitystä. Mun isoisä oli merimies, oikein sellainen parrakas, kalalta ja mereltä tuoksuva renttu. Ja varmaan kaks naista joka satamassa!"

Alisan nauru kumpuaa vatsanpohjasta asti ja pomppii lapsenomaisesti tasajalkaa Paulin tärykalvoilla kuin lätäköissä. Kauniisti hoidetut kynnet koskettavat kevyesti Paulin villapaidan suojissa värähtävää käsivartta.

"Tuonne mä matkustan seuraavaksi, missä tää paikka oikein on?"

Meri lainehtii tummana ja kellertävät katuvalot ovat kuin valokeiloja, joissa ruskettuneet ihmiset esittävät yöllistä näytelmäänsä. Alisan utelias katse palaa aaltojen heijaamasta yöstä takaisin harmaaseen lokakuuhun, kun Pauli kaataa kuvan vasten epäilyttävän tahratonta työpöytäänsä.

Lounastauolla Paulin ryhti pysyy kuin selkäranka olisi valettu betonista. Edessä kököttää tonnikalasalaattia ja raejuustoa, lasillinen maitoa ja toinen Beroccaa. Välipalaksi Pauli haukkaa kotimaista omenaa ja napostelee kourallisen pähkinöitä, kuten suosituksissa sanotaan.

Alisan pastellinsävyinen kynsi naputtaa kyllästyneenä tahtia. Katse harhailee pitkin toimistotilan hillittyjä sävyjä. Tuonne nurkkaan voisi tuoda kookkaan jukkapalmun ja tuohon keskelle sopisi tummanpunainen sohvarykelmä. Taulujakin voisi harkita, kenties jotain hillittyä ja hieman abstraktia, muutamia heleitä pensselinvetoja tämän hajuttomuuden, mauttomuuden ja värittömyyden keskelle. Alisan aistit ovat aina avoinna, aina imemässä sisäänsä ympäristöä. Kahvipaahtimot saavat nenän väpättämään, korvat painautuvat vasten aistikasta musiikkia, pupillit laajenevat taidenäyttelyiden keskellä, kädet hamuavat kohti uusia seikkailuja. Kielen makusilmut kaipaavat jo työpäivän nollaavaa argentiinalaista punaviiniä, vielä tunti on jaksettava valita numeroita ja toistaa samoja mantroja.

Paulin pöydälle on taas kasattu lisää arkistoitavaa, vaikka työnkuvaan ei kuulu esimiesten papereiden viikkaaminen. Ei työmuurahainen ja hyvä kansalainen vain osaa kieltäytyä. Tunnollinen nyökkäys jättää taas ylitöihin, "ei" on Paulille niin vaikea sana turvallisuutta tuovassa yhteisössä, jonka sääntöjä hän ei ikinä haluaisi rikkoa. Aherrus jatkuu vielä silloinkin, kun seinäkellon pikkuviisari raksahtaa viittä minuuttia yli neljän ja ylipirteiksi kiristetyt asiakaspalveluäänet vaihtuvat rentoutuneempaan puheensorinaan.

Alisa näpyttelee kiihkeästi puhelintaan ja yrittää maanitella viime hetkellä perunutta ystäväänsä vielä keskustan sykkeeseen. Ei viinin juomisessa ole mitään ideaa yksin, ei missään ole. Alisa heittää puhelimen turhautuneena laukkunsa pohjalle ja pysähtyy tuijottamaan Paulin venyttelytaukoa huojuvan paperitornin varjossa.

"Onpahan kyllä pinkka. Onks siinä mitään kiinnostavaa edes?"
"En mä nyt tiedä, onko nää niin mielenkiintoisia. Musta on vaan kiva saada asioita valmiiksi."
"Sä oot kyllä ahkera mies, ei voi muuta sanoa. Vähän ehkä kateellisenakin katson välillä tota sun omistautuneisuutta. Ja sitten kuitenkaan ei käy kateeksi, kun ajattelen kuinka hyvää viiniä tuolta uudesta bistrosta saa."

Pauli katsoo päätään pyöritellen Alisan virnistelyä. Kuitenkin jostain silmäkulmien poimuista kurkistaa nopeasti lapsekas huvitus, jonka Alisan tarkat silmät ehtivät huomata.

"Tuu ihmeessä mukaan, oon lähdössä ihan pian."
"Niin, kiitos vain kutsusta. Mulla on vain tässä kädet täynnä. En mä ennen tän selvittämistä oikein pysty."
"Oottaahan noi sua tossa vielä huomennakin, ei kai noilla arkistoinneilla oo ikinä mikään kauhea kiire."
"En mä halua jättää tätä nyt kesken. En tykkää jättää asioita puolivalmiiksi."

Alisa tavoittaa ärtymystä Paulin äänessä, aivan pienen häivähdyksen, johon harva edes kiinnittäisi huomiota. Alisa on aina ollut ensimmäinen, joka aistii ihmisistä hyvinkin kätketyt murheet ja ilot. Ympäristön ja ihmisten suhteen Alisan tuntosarvet toimivat, ja nytkin hän osaa perääntyä kohteliaasti ja antaa Paulin valita työn ennen huvia: joku toinen kerta sitten.



Lokakuu napsii iltojen valoisuutta pohjattomaan kitaansa. Lähikauppa hehkuu vielä yhdeksältäkin lämpimänä ja kutsuvana, ovet avautuvat kuin vanhan ystävän kädet halaukseen. Pauli kasaa siniseen koriin ruokaympyrän lohkoja, jotka ovat säilyneet muistissa jo pikkupojasta lähtien. Ympyrän sisällä on turvallista olla, ei ole mitään syytä astua sen ylitse. Tuttu kassaneiti hymyilee hieman vinoa hymyään ja kääntelee pulleilla käsillään tuotteiden viivakoodia lukijaa kohti. Pauli heittää raskaan repun selkäänsä, kassaneiti taivastelee vielä kanaemona mustan jään vaaroista ja vilkuttaa kuin äiti kylmään maailmaan astuvalle pojalleen.

Paulin asunto on täynnä tarkkaan harkittua järjestystä, tyylikkäitä kalusteita ja arjen selkärankana seisovia rutiineja. Yksiö on tilava mutta ei kuitenkaan tarpeeksi suuri niille hartaimmille unelmille, perheelle ja kenties pienelle koiralle siinä kyljessä.

Kymmenen uutiset kertovat, että maailma pyörii kuten edellisinäkin päivinä: sotia, menehtyneitä, kriisejä, vaaleja, harmittomia loppukevennyksiä. Pauli haarukoi pippurilla ja suolalla maustettua munakokkelia, haukkaa kinkkuleipää ja korjaa kurkkujen asentoa sen päällä. Television ruudulta paistava valo yltää pimeisiin nurkkiin asti. Hirviöitä ei näy missään, ei pölykoirien kenneliä, ei mitään, ei ketään. Viisi vuotta sitten nurkassa seisoi lehtiään ojenteleva muovipuu mutta sekin on jo löytänyt uuden osoitteen muualta.

Nurkat on hyvä pitää siistinä muovipuista ja muista ansoista, jotka syövät Paulin järkevyyden ja rauhallisuuden elävältä. Vaikka eiväthän itsesyytökset koskaan oikein kadonneet. Vieläkin ne löytävät Paulin ja nauravat halveksuen, kuinka kaikki olisi pitänyt aivan tehdä toisin. Kesken jäänyt, puolivalmis.

Yölamppu valaisee aikakauslehden kiiltäviä sivuja. Pauli tankkaa päähänsä tietolaatikoiden faktoja, maantietoa, historiaa, politiikkaa. Jossain tulivuorien purkauksien keskellä Alisan kasvot ilmestyvät yllättäen häiritsemään ajatusten siistiä järjestystä. Sivu kääntyy, toinenkin ja kolmas, mutta kasvot eivät katoa. Hämmennys saa Paulin raapimaan otsaansa, ei Alisa kuulu tietolaatikoiden maailmaan. Siinä, missä Pauli toimii faktojen pohjalta, Alisa antaa impulssien heitellä itseään milloin mihinkin suuntaan, yli tietolaatikoiden ja ruokaympyröiden rajojen.
 
Pauli laskee lehden käsistään ja sammuttaa kuumenevan yölampun. Kello on jo muutenkin liian paljon. Alisan aamuinen hipaisu tuntuu outona aavekipuna käsivarressa. Pauli painaa peukalon kynnellään etusormeaan niin kovaa, että käsivarren tykytys unohtuu.

Olisi mukava pitää huolta taas jostain.



Kahvitauon aikaan Alisa istuu vieläkin pöytänsä edessä, pää painuu kohti polvia ja heiluu uhkaavasti näppäimistön yläpuolella. Huumaavalta tuoksuva kahvikuppi laskeutuu Alisan eteen ja havahduttaa hänet unten rajamailta takaisin hälisevään toimistoon.

"En mä nukkunu!"
"No ton avulla piristyt ainakin vähän."

Alisa pyyhkii hentoa kuolavanaa suupielestään ja raottaa ihmeissään Paulin tuoman pahvikupin kantta. Erikoiskahvia, keskustan paahtimosta. Edellisen illan tukeva humala on valunut raskaaksi väsymykseksi jäseniin mutta pahvikuppi nousee kevyesti huulille. Alisa hörppii ahnaasti kofeiinia elimistöönsä, kieli huutaa armoa mutta sitä ei anneta. Juuri tätä hän kaipasikin: välitöntä nautintoa. Tietokone odottaa vaativana edessä, velvollisuudet ja samaa kaavaa toistavat suoritukset, joista saatava palkinto odottaa vasta kahden viikon päässä häämöttävänä palkkapäivänä. Alisa napsauttaa sähköpostin auki, viivästymisilmoitukset, valitukset ja ylitetyt deadlinet vyöryvät tuhannen kilon painoisina ruudun läpi syliin.

Toisinaan Alisasta tuntuu kuin helppoon syöttiin takertuneesta riistasta. Ihmisläheinen työ mukamas, kontaktia asiakkaiden kanssa, niin varmaan. Energinen ja haastava työympäristö. Liian usein hän uskoo asioita vain, koska ne kuulostavat hyvältä, vetoavat päätöksenteon diktaattoreina häärääviin tunteisiin. Valkoiset seinät tuijottavat apaattisina takaisin, niillekö pitäisi puhua kaiket päivät?

Työpäivät ovat täynnä liikaa odottelua, Alisa elää tässä ja nyt. Hän on nopea ja vauhtia täynnä, aina ensimmäisenä perillä uusimman muodin, ruoan, juomien ja musiikin käänteistä. Hän kuuluu ohituskaistoille, joilla nauttia vauhdin huumasta ja areenoille, joilla kertoa uusimpia vitsejä ja tarinoita. Ei hauskoja sanaleikkejä voi livauttaa kuivuutta rapiseviin työsähköposteihin. Ei yksinäisten tehtävien ääressä voi loihtia hymyä ja iloa toisten kasvoille.

Stressi kohoilee aaltoina krapulan heikentämissä sisuksissa, lyö vaahtopäitään vasten tykyttävää sydäntä. Alisa painelee hehkuvia poskiaan ja etsii kuumeisesti katsellaan kiintopistettä, jota tuijottaa tasapainon löytämiseksi. Hänelle maailmassa on järkeä vain jos se on mahdollisuuksien maailma täynnä seikkailuja. Stressin tummentama karu todellisuus velvollisuuksineen ja samanlaisina pyörivät tunnit sulkevat ikuisen optimistin pieneen häkkiin täynnä murskaavaa pelkoa tulevista päivistä.

Miten näille seinille ei ole vieläkään saatu yhden yhtä maalausta, jotain ikkunaa maailmaa? Alisa pinkaisee Paulin luokse ja tarraa valokuvakehyksissä ikuisesti elävään satamaan.

"Sun on pakko kertoa, mistä tää on."
"Annapas se takaisin."
"En ennen kuin kerrot."

Pauli katsoo yllättävästä keskeytyksestä hämmästyneenä, kuinka Alisan sormet painavat rasvaisia jälkiä kiiltävään lasiin. Tavallisesti Paulia ärsyttää tunteellisten ihmisten impulsiivisuus ja harkitsemattomuus, mutta jokin Alisassa saa lämpimän tunteen sulattamaan viileän mekaanisuuden tieltään.

"Se on vain kopio maalauksesta, pelkkä kortti."
"En mä nyt sokea ole, totta kai se on vain maalaus mutta joku sen on jossain maalannut."
"Se on vain tulkinta jostain paikasta. Voihan se paikka olla olemassakin, mutta ei ikinä täysin tuollaisena. Loppujen lopuksi se kaikki on vain tuon taiteilijan päässä."

Alisa katsoo haikeana sataman keltaisina väpättäviä valoja. Hän huomaa keskeneräisten töiden aiheuttavan hentoja kurtistuksia Paulin otsalle, pitäisi vetäytyä mutta Paulin vakaus tuntuu vain niin rauhoittavalta. Sitä Alisa tarvitsee poukkoilevan tunteellisuutensa vastapainoksi. Luotettavaa luonnetta, johon nojata kuin kallioon ja vartioivaa katsetta, joka osuu häneen kuin valokeila elämää pursuilevaan esiintyjään.

"Anteeksi, tässä tää takaisin. Ahdisti vain tuijottaa noita ankeita seiniä ja tylsiä sähköposteja. Kai mä halusin saada jonkun näköalan tähän näköalattomuuteen."

Pauli pyyhkäisee sormenjäljet lasista, joka on suojellut satamaa käpristymästä kaikki nämä vuodet. Maisemakortti oli aina äidin lukemien satukirjojen välissä muistuttamassa keskenjääneestä kohdasta, josta Pauli jatkoi salaa yksin äidin mentyä nukkumaan. Nykyään ei ole enää äitiä mutta on vieläkin kirjoja, joita Pauli ei koskaan jätä kesken. Parhaita ovat tarinat, joissa hyvä voittaa pahan ja järjestys palautuu loppujen lopuksi taas ennalleen.

Pauli katsoo hellyyttä täynnä Alisan kasvoja, jotka nuutuneinakin tuntuvat loistavan elämäniloa. On vaikeaa kuvitella Alisaa kirjaston lukusaliin ahmimaan tiiliskivimäisiä opuksia. Alisa on ennemminkin huomion keskipiste, juuri sellainen nainen, joka täyttää kirjastot notkuviksi ihailusta syntyneitä tarinoita.

Alisa tuntuu pursuilevan iloa ja naurua, tarinoita ja nokkelia heittoja. Hän on kuin vaivattomasti etenevä romaani, josta Pauli ei vain malta laskea katsettaan. Paulia miellyttää se, kuinka Alisa tukeutuu häneen, vaikka useimmat välttelevät hänen etäisyyttään ja viileyttään. Alisa antaa Paulin ottaa juuri sen roolin, joka hänelle sopiikin: vakaa pilari, joka pitää arkea pystyssä, vaikka päivät lakoavat kuin dominonappulat. Tuntuu hyvältä olla Alisalle hyödyksi, pitää huolta.

"Kuule, ota se vaan."
"Oikeasti?"

Alisa painaa sataman hymyillen vasten rintaansa ja muodostaa äänettömästi huulillaan kiitoksen. Pauli ei koskaan oppinut ilmaisemaan välittämistään sanoin, mutta hän toivoo, että teot riittävät.




Työpäivän jälkeen Alisa valahtaa kyykkyyn Paulin työpöydän viereen ja uhkaa ottaa lopputilin. Paulin on aina ollut vaikeaa ymmärtää ihmisiä, jotka jättävät asiat kesken. Hän on aikaisemmin jäänyt epämiellyttäviinkin työpaikkoihin, jos taloudellisen vakauden ylläpitäminen sitä on vaatinut. Tyhjän päälle heittäytyminen tunnesyiden takia tuntuu Paulista vieraalta mutta hän kuuntelee Alisan uhmakkuudesta pullistevia sanoja kuitenkin.

"Jos jostain tulee paha olo, se kannattaa lopettaa heti."

Alisa keksii usein jonkin yleismaailmallisen mietelauseen, johon hän takertuu syvällisempien pohdintojen sijaan. Yksinkertaiset selitykset eivät välttämättä vastaa todellisuutta mutta ne antavat Alisalle mielenrauhan, jonka avulla hän pääsee huonojen päivien yli. Maailman problematisointi, suurien linjojen ja tulevaisuuden maalailu eivät ole koskaan kuuluneet hänen erikoisalaansa. Hän elää tässä ja nyt, eikä juurikaan mietin, miksi hän on milloin mihinkin elämäntilanteeseen joutunut.

"Maratoonarit saattaa oksentaa kesken matkan mutta ne jatkaa silti. Saattaapa jotkut vielä ansaita kultamitalinkin."

Alisan suu kääntyy mutruun Paulin heitosta. Alisa on aina ollut surkea kestämään kritiikkiä, piikikkäiden sanojen edessä hän on heti aseet pystyssä ja hampaat valmiina puremaan. Ja kuitenkaan hän ei ikinä hyökkää takaisin vaan välttelee viimeiseen asti konflikteja, joiden keskellä hänen silmänsä alkavat automaattisesti etsiä pakoreittejä.

"No, mä en ole maratoonari. Mä olen seikkailija."
"Vai seikkailija?"
"Jep, mä en seuraa esimiesten käskyjä tai maaliviivoja, mä kuljen merivirtojen ja tuulten mukana." 
"Aiot siis ottaa loparit ja lähteä seuraamaan tähtiä?"
"Se ajatus tekee mut tällä hetkellä onnelliseksi."
"Tekeekö vielä kuukauden päästä, kun rahat alkaakin loppua?"
"En mä jaksa niin pitkälle miettiä. Älä pilaa mun hetkeä."
"Minne sä sitten lähdet tästä?"
"Ehkä mä lähden etsimään sitä satamaa."
"Miten sä sen aiot löytää?"
"Ehkä sä voisit auttaa mua."
"Miten? Se satama voi olla ihan missä vain. Kyllä mä karttaa osaan lukea mutta en mä joidenkin taiteilijoiden tulkintoja osaa seurata."

Alisa hymyilee Paulin jäykkyydelle ja kirjaimellisuudelle. Alisaa ei voisi vähempää kiinnostaa löytävätkö he juuri oikeaa satamaa tai onko se edes olemassa. Hän haluaa vain lähteä, olla liikkeessä ja hetkessä, nähdä maisemien vaihtuvan ja elämän tuntuvan. Alisalle tärkeintä on matka. Ja erityisesti se, että sitä matkaa ei tarvitse kulkea yksin.

Alisan elävyys ja huolettomuus huvittavat Paulia. Hän ei ole ihminen, joka rikkoo rutiininsa helposti mutta toisaalta hän ei ole koskaan pelännyt nähdä vaivaa tärkeinä pitämiensä asioiden eteen. Ja Alisa tuntuu tärkeämmältä kuin kukaan pitkään aikaan. Tuntuisi typerältä jättää tällainen tarina kesken, puolivalmiiksi.

"Älä sitten pety, jos me ei löydetä mitään."
"Kyllä me jotain löydetään. Ties vaikka, en mä tiedä, toisemme."



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti