Matka, jolle emme ikinä päässeet

(Novelli, syyskuu 2014)


Rakastan sinua. Se on tällä hetkellä ainoa totuus, johon voin luottaa.

Bukarest on selvinnyt molemmat maailmansodat, se kestää kyllä meidätkin. Auringon nuolema metropoli väreilee ympärillä ja paahteessa leijaileva katupöly sumentaa talojen ääriviivat. Rautatieasemalla resuinen puliukko yrittää saada meitä mukaansa mutta katsomme suoraan eteenpäin ja suojaamme laukkujamme. Turistit ja paikalliset sekoittuvat ympärillämme yhdeksi häliseväksi massaksi, joka yrittää ehtiä kirskahtaen liikkeelle lähteviin juniin tai löytää väkijoukon seasta tutut silmät, joissa pilkehtii vielä vuosienkin poissaolon jälkeen jotain lohduttavan tuttua. Hopeanharmaat miehet halaavat kyyneleet silmäkulmissaan, taputtavat toisiaan elämän kuluttamilla käsillään vimmaisesti olkapäille ja sylkevät hymyilevistä suistaan kilokaupalla jälleennäkemisen riemua.
    Käsi, josta pidän kiinni, ei tunnu enää samalta kuin ennen. Se on lämmin ja nihkeä ja kietoutuu vyötäröni ympärille yhtä omistavasti kuin onnellisimpinakin vuosina. Kuitenkin sen varmassa otteessa on lipeämisen tuntu. Viimeisen kuulutuksen kaiku, joka repii railoaan yhteisten vuosien väliin.
    Aseman ilma on täynnä tuttuutta ja uutuutta: takaisin kotiin palaavia matkustajia ja kohti suurta tuntematonta suuntaavia lähtijöitä. En ole varma, kumman alla muserrun helpommin. Kun yhteisten vuosien jälkeen huomaan seisovani tilanteessa, jossa minun pitäisi jättää taakseni kaikki rakastamani, pelko ja suru tulevien päivien tyhjyydestä kohmettaa vartaloni kiveksi. Ja kun sitten kuitenkin vieraaksi muuttuneen rakastetun vierellä maatessani nenäni löytää saman tuoksun kuin ensimmäisinä päivinä, hajoan tuhansiksi kyyneliksi ilman patoa.
    Korruption ja köyhyyden runtelema kaupunki avautuu edessämme kaikkine vastakohtineen. Hän haluaisi olla missä tahansa muualla mutta seisoo vierelläni kuitenkin. Hän matkustaisi mieluummin oikeaan Pariisiin kuin tähän Itä-Euroopan versioon, jossa Ceaușescun valtakauden tuhot näkyvät vieläkin. Kuitenkin harmaiden talojen keskeltä löytyy viehättäviä puistoja ja paloja vanhankaupungin historiallisesta loistosta.
    En osaa täysin selittää, miksi valitsen köyhän miehen version hienomman sijasta, miksi löydän itseni mieluummin kuluneista yksiöistä kuin kattohuoneistojen loistosta, miksi matkustan mieluummin inflaation heikentämään betonikaupunkiin kuin iloisille ja aurinkorasvantuoksuisille silkkirannoille. Olen aina löytänyt kodin vaatimattomuudesta, rikkinäisyydestäkin. Kimaltava loisto on kaunista katsoa mutta polttaa käsissäni kuin tuhannet tuliset hiilet. Täällä joidenkin talojen kyljissä voi vieläkin nähdä luodinreikiä vuoden 1989 vallankumouksen jäljiltä. Jo se riittää tuntemaan yhteenkuuluvuutta.
    Kadut ovat lähes varjottomia ja tulvivat läkähdyttävää kuumuutta. Olen varma, että tarpeeksi etsittyämme löydämme kyllä suuren kiukaan, joka saa tämän kehoa piiskaavan saunan aikaan. Ahtaudumme tunkkaiseen hostellihuoneeseen, jonka verhot peittävät iltapäivän kuumimman hetken taakseen. Hän heittää kassinsa ovensuuhun, rojahtaa natisevalle sängylle ja nostaa kävelystä turvonneet jalkansa vasten seinää. Kun kyykistyn purkamaan laukkuani, hän hymyilee minulle unisena valkoinen lakana hikisen vartalonsa ympärillä ja mumisee suljetuin silmin rakastavansa minua niin käsittämättömän paljon.
    Tämä on se, mitä olen aina halunnut. Jaettu rehellisyys ja vähäeleisyys, konstailemattomuus ja vaivattomuus. En koskaan halunnut suurta romantikkoa, joka tuo kukkia ja suklaata ja lausuu runoja, ostelee lahjoja ja sytyttelee kynttilöitä. Muutuin sellaisten ihmisten seurassa aina jäykäksi ja vaivaantuneeksi. Yritin miellyttää ja kadotin itseni teeskentelevän maskin taakse.
    Hän on minun arkeni. Rispaantunut hammasharja omani seurana. Likaiset alusvaatteet ja rikkinäiset sukat. Aamuhengitys ja unihiekkaiset silmät. Säärissä rehottavat puskat ja ajamattomat kainalokarvat. Kahvintuoksuiset aamut sohvalla röhnöttäen. Suunnittelemattomat automatkat ja iltakävelyt. Hän on maa, johon lasken käteni. Hän on multa, jonka seasta kaikki hyvä kasvaa kohti päivänvaloa. Hän ei hoputa, eikä vaadi. Hän on vakaa kallio, joka seisoo vierelläni eikä koskaan kavahda huonojakaan päiviäni. Ainoa, mitä hän minussa pelkää on se, että joskus lähden enkä enää palaa takaisin. Hän kestää kuulla nurinkuriset totuudet ja lukkojen takana vietetyt vuodet. Hän ei koskaan sano minua sairaaksi, vaikka oksennan ruokaa hänen edessään tai käperryn sänkyyn kaikkien talon veitsien kanssa. Häpeä on haalistunut toisinaan olemattomaksi, kun hän ei katso minua kuin outolintua. Hän antaa minun olla sellainen kuin olenkin. Hyvässä ja pahassa.
    Sisimmässäni tiedän, että hän on se, jonka löydän vielä uudestaan. Jossain tulevaisuuden porteilla näen itseni halaamassa häntä vuosien jälkeen. Joskus on vain hetken aikaa elettävä omillaan, että yhteinen tulevaisuus voisi olla mahdollista.
    Katson, kuinka hän nukkuu poski tyynyä vasten vahva vartalo niin kauniina, että voisin tuijottaa häntä ikuisuuden. Hänen ihonsa tuoksu saa minut edelleen avuttomaksi. En tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Se leijuu aavemaisena hänen ihollaan, jota nuuhkin kuin isäntäänsä kaipaava koira. Heilutan häntääni ja ulvon hänen peräänsä. Tiedän, että hän on siellä jossain. Jossain tuhansien tuntien univelan ja harmaan arjen lasittamien päivien takana.


Ilta saapuu hehkuvana ja nihkeänä kaupungin laidalta ja vetäisee samettisen viittansa omistavasti tummuneiden kerrostalojen ylle. Dâmboviţa virtaa rauhallisena läpi kaupungin ja antaa yöksi muuttuvan taivaan peilailla itseään sen tyyneltä pinnalta. Tööttäykset ja huudot halkovat ilmaa mutta katulamppujen kehrät tekevät tunnelmasta intiimin ja romanttisen.
    Laiha kulkukoira löntystelee läähättäen vierellämme, kulkee uskollisesti mukanamme pitkin leveitä ja pitkiä katuja. Kyykistyn silittämään sen kirppuista turkkia mutta hän vetää minut tiukalla otteella kauemmas. Koira katselee minua ystävällisesti mutta senkin vaaleanpunaisena roikkuvaa kieltä reunustavat hampaat, joilla puraista pahaa aavistamatonta turistia. Olen niin varomaton, valmiina sukeltamaan edessä riehuvaan myrskyyn varoituksista huolimatta. Hän on ainoa, jota tottelen. Hän on ensimmäinen, joka on onnistunut hiomaan terävät kulmani sileämmäksi. Minun ei enää tarvitse rikkoa itseäni vasten jokaista veitseä, jokaista muukalaista, jokaista vaaraa, jokaista riidanpoikasta. Osaan jo toisinaan antaa olla.
    Cișmigiun puiston sydämessä kimaltelee pieni tekojärvi, jonka yllä vehreät puut ojentelevat alaspäin painuneita oksiaan. Rakastuneet parit kuljeskelevat toisiinsa kietoutuneina, pysähtelevät istuskelemaan puisille penkeille tai nojailemaan vasten sillankaiteita, suukottelevat ja supisevat hiljaa toisilleen. Ulkoapäin katsottuna olemme aivan samanlaisia. Hän silittää hiuksiani tai poskeani, puristaa toisen jalkani päällä lepäävää reittäni, kun istumme vierekkäin maalistaan lohkeilevalla penkillä ja tiputtelemme verkkaisia sanoja kesäillan pehmentämään maisemaan.
    Ei kai kukaan ulkopuolinen voi lopulta täysin ymmärtää, mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu. Minä inhosin niitä, jotka olivat määrittelemässä, mikä on oikeaa rakkautta ja mikä ei. Jacques Derrida myönsi, ettei ole kykeneväinen puhumaan rakkauden yleisistä lainalaisuuksista. Hän sanoi vain pystyvänsä puhumaan yleisellä tasolla sen kohteista: siitä, rakastaako jotain henkilöä kokonaisuutena vai rakastaako hänen ominaisuuksiaan. Tapailin kerran miestä, joka kertoi rakastaneensa tyttöystävässään ainoastaan tämän kauneutta. Tyttö oli ollut sivistymätön ja tyhmä kuin saapas mutta ominaisuutena kauneus oli ollut rakastamisen ja jäämisen arvoista.
    Minunkin pääni on tyhjä sen suhteen, mitä tulee rakkauteen yleisellä tasolla. Voin puhua vain omasta puolestani. Enkä minä ole koskaan pysynyt rajojen sisällä: olen ylilyöntejä ja alisuoriutumista. Minä kasvoin väkivallasta ja laiminlyönneistä, riidoista ja ehdollisesta rakkaudesta, uhkailuista ja alistamisesta, pelosta ja alkoholinhuuruisesta lapsuudesta, korkeista odotuksista ja lakkaamattomasta huudosta. Minä osaan rakastaa vain omalla rikkinäisellä tavallani.
     Rakastan häntä osissa ja kokonaisuutena. Hän on minulle koti, jota minulla ei koskaan ollut. Olen useimmissa paikoissa ja useimpien ihmisten seurassa yksinäinen. Istun jalat ristittyinä sohvalla, tuijottelen typeränä lasiini ja roikun orpona muiden iloisena porisevissa lauseissa. Hänen seurassaan saan olla oma läikähtelevä ja temperamenttinen itseni, epävakaa ja elämännälkäinen, ailahteleva ja sanoja pursuileva, eikä hän koskaan vaadi minua rauhoittumaan.
     Paljaat reiteni ovat liimautuneet penkkiin, lasken ne hänen syliinsä. Pusken päätäni vasten hänen olkapäätään, ja hän suukottaa minua helteisessä illassa ja puristaa vartaloani sillä hieman liian pitkällä ja kovalla tavalla, jolla vastentahtoiset jäähyväiset halataan. Rakkaus on toisinaan sitä, että päästää menemään. Minä en tarvitse sormuksia, en avioliittosopimuksia enkä allekirjoituksia. Minä tarvitsen kahleettomuuden, vapaan lähtemisen ja saapumisen.


Päivät täällä ovat hyviä mutta haikeita. Aamut kumpuavat kosteina horisontin rajalta mutta kuivuvat pian koviksi ja kuumiksi. Vanhastakaupungista olemme löytäneet palasen kaupungin mennyttä eksotiikkaa: kirkkoja, kortteleita, terasseja. Entisöinnin myötä monet rapistuneet talot on palautettu alkuperäiseen uusromanttiseen loistoonsa, ja se sytyttää pienen toiveen kipinän sisälleni meidänkin suhteemme. 
    Emme ole riidelleet kertaakaan ongelmistamme. Eivät ne ratkea puhumalla, eivät huutamalla, eivät kirjoittamalla. Olen sanonut jo kaiken. Olen löytänyt sisältäni niin paljon sanoja rakkaudesta ja parisuhteesta, etten edes tiennyt niiden kaiken olemassaolosta. Vähän kuin rankan treenin jälkeen tuntee kehossaan kipuilevina lihaksia, joiden olemassaolosta ei ennen tiennytkään.
    Olen niin väsynyt puhumaan tunteistani. Sanat louskuttavat leukojani kuin makunsa menettänyt purukumi. Painaudun hänen kylkeensä, nuuhkin ihon unista tuoksua ja jään siihen, kunnes unet vievät minut mennessään. Minä olen aivan tässä vieressä. Minut löytää peiton alta odottamassa, että tulet etsimään. Olen valmis puhkeamaan täyteen loistooni jokaisesta kosketuksesta. Odotan aina tulevani löydetyksi, odotan aina.
    Iltaisin en saa unta. Makaan natisevassa hostellisängyssä ja tuijotan hänen rauhallista untaan. Punnitsen hämärän huoneen hiljaisuudessa unelmia, omiani ja niitä, jotka olemme yhdessä rakentaneet. Ne tuntuvat vuorotellen naurettavan painavilta ja höttöisen kevyiltä. Huomaan aina toisinaan piirtäväni uusia unelmia, sellaisia joiden poluilla näkyvät vain omat askeleeni.
    Muistelen ensimmäistä kevättä ja kesää, kun meillä ei ollut vuorokausirytmiä mutta meillä oli toisemme ja se riitti. Alakerran asunnosta kantautui pianon soittoa ja laulua, mutta se ei koskaan häirinnyt. Hyräilin sen mukana ja tunsin olevani kotona. Rappukäytävässä tuoksui eksoottiselta, ulkomailta ja kuumalta kesäiltapäivältä. Se oli minulle vapauden tuoksu, uusi maa ja uudet mahdollisuudet. Minusta tuntui, etten enää asunut siinä maailmassa, jonka olin aina tuntenut. Ei ollut enää loputtomia jäähyväisiä, itsetuhoisia päiviä, jatkuvaa pelkoa ja katkonaisia askelia, jotka hapuilivat aamuyössä hetken turvaa. En maalaillut piruja seinille, en rustannut pakosuunnitelmia enkä odottanut pahinta mahdollista; elin hetkessä, koska kerrankin hetket olivat tarpeeksi vahvoja pitämään aina niin lähtövalmiit jalkani sisällään. Ajelimme skootterilla ympäri kaupunkia, olin onnellinen istuessani takapenkillä ja kietoessani käteni hänen vyötäisilleen, silitellessäni aina silloin tällöin kypärän alta pilkottavia hiustupsuja ja niskaa, tuntiessani toisen käden puristavan tiukasti omaani.
    Ennen häntä kaikki oli vaihtuvaa ja väliaikaista. Minussa ei ollut mitään muuta kuin sisään ja ulos sahaava itseinho, joka pilkkoi minua pieniksi palasiksi, polttopuiksi, jotka sytyttää palamaan, kunnes jäljellä on vain maton alle lakaistava tuhka. Ainakin hänen kanssa olen kokenut meneväni kohti yhteisiä unelmiamme, vaikka ne nyt ovatkin paljastuneet haperoisiksi kiiltokuviksi. Ennen häntä elämäni tuntui jumiutuneen mutaisiin uomiinsa. En mennyt eteenpäin vaan sahasin edestakaista liikettä: ruokaa sisään-ulos, miestä sisään-ulos, sormia sisään-ulos, oppikirjatekstiä sisään-ulos. Kaikki se sahasi minua yhä pienemmiksi palasiksi niin, etten enää tiennyt, millainen oli se tyttö, joka joskus niistä sirpaleista koostui.
    Olen surullinen. Haluan ajatella meidät yhtä onnellisina skootterin selkään, kiitämään kohti ruusuista tulevaisuutta ja yhteisiä unelmia, jotka silloin vielä kannattelivat. Unet satavat väsyneinä räpsiviin silmiini. Tuuli tarttuu skootteriin ja lennättää sen öiselle taivaalle. Minä nojaudun tiukasti häneen, etten putoaisi. Asfaltti on silmieni edessä virtaava musta viiva ja äänet pelkkää huminaa ulkopuolellani, kiidämme kohti yhteistä tulevaisuutta eikä mikään voi tulla tiellemme. Autot, talot, puut kutistuvat allamme, tuuli työntää meitä kohisten syvemmälle yöhön. Tähdet laulavat, valkoisina hohtavien lintujen siivet pilkkovat tummaa taivasta. Me emme paina mitään, moottori ei ulvo enää eivätkä mutkat hidasta menoamme. Päivät kuoriutuvat haavoistaan eivätkä enää onnu, hetken kaikki kulkee kohti jotain yhteistä. Kypärä ei paina päässäni, tuuli on pyyhkinyt taivaan pilvistä puhtaaksi ja tähdet tihkuvat hopeista valoaan avaruuteen. Minäkin hajoan pisaroiksi, leviän tuuleen. Olen kevyt, enkä suostu vielä laskeutumaan.
    Pidä silmiäsi vielä hetken kiinni ja kuvittele, ettei tämä koskaan lopu.

Palanut talo

(Novelli, elokuu 2014)


"En kestä sinun suruasi."

Äiti purskahtaa itkuun kalpean valon värjäämässä kanttiinissa ja hautaa harmaat kasvot kämmeniinsä. Sinertävät suonet risteilevät käsien pinnalla, kynsissä halkeamat ja sormien nivelissä artroosin aiheuttamia luukyhmyjä.

Istun myrskyn mylläämät hiukset sateesta tummina enkä sano mitään. Katseeni harhailee pihapuiden alastomuudesta ranteisiini, joissa sohivat punertavat ja hieman himmeämmät arvet. Vedän kostuneita hihoja käsieni suojaksi, ettei äidin tarvitsisi katsoa niitä pohjattomammaksi muuttuva huoli silmissään. Äidinkin kädet saavat kyyneleet silmiin mutta eivät samalla tavalla kuin omani. Niissä on jälkiä elämästä, ei elämättömyydestä. Muistan tytön, joka kertoi ihailevansa silmäkulmiin kerääntyviä ryppyjä. Hänen äidillään ei juurikaan ollut ryppyjä mutta tämä ei koskaan surultaan hymyillytkään. Hänen äitinsä oli muuttunut surun kivettämäksi patsaaksi, jonka kasvot rapistuivat mutta eivät keränneet suurista tunteista kertovia uurteita.
 
Tuuli uiveltaa ikkunan takana ja ryöstää häpeilevinä kyyristelevät puut viimeisistä lehdistään. Mykkä suru painaa hartioita kasaan ja päätä kohti leukaa, eikä katse jaksa nousta valkoisen muovipöydän naarmuuntuneelta pinnalta. Äiti tuntuu istuvan näkymättömän lasin takana, joka vääristää muodot ja sanat omituisiksi kaiuiksi. Hiljaisuus on sentään parempi jaettava kuin sanat, jotka nykyään niin harvoin tuntuvat kertovan mitään oleellista.

Äidin turhautunut nyyhkytys osuu ankeisiin seiniin ja rikkoutuu sirpaleiksi kuin arvokkaat posliinilautaset vasten keittiön lattiaa. Olen vieläkin pahoillani kaikesta aiheuttamastani sotkusta, vaikka anteeksipyynnöt eivät riitäkään. Ei mikään riitä. Jos vain voisinkin pyyhkiä huolen kaivertamat uurteet äidin kasvoilta. Olla taas hänen elämää puhkuva tyttönsä, joka rakensi sohvatyynyistä taivaisiin asti kohoavia torneja ja kiinnitteli jääkaapin oviin värikkäitä piirustuksiaan. Olen kasvanut niin kauas viattomasta uteliaisuudesta, lempeistä aamuista, heleästä naurusta ja loppumattomasta hellyydenkaipuusta. Paiskon ovia, huudan ikkunat heliseviksi, viha pursuu yli äyräiden ja peittää alleen ystävyyden, rakkauden, huolen ja välittämisen. Unelmat pullantuoksuisista päivistä palavat pohjaan ja palaneen haju täyttää koko talviuneen kiepsahtaneen elämän, ja minä valahdan keho mustelmista tummana ja itkusta vapisevana vasten seiniä, enkä pääse enää ylös. Minusta on tullut hänen ahdistavin painajaisensa, enkä osaa lopettaa edes silloin, kun hoitajien vahvat kädet tarrautuvat posliinisirpaleiden repimiin käsiini.

Tunnottomuus on onneksi edes hetkeksi korvannut hirvittävän kivun, joka kohoaa väkivalloin vatsanpohjasta ja repii aamut niin ontuviksi, että ne tarvitsevat jonkun taluttamaan käsipuolesta iltaan asti ja peittelemään takaisin sänkyyn.

En haluaisi, että kukaan näkisi minua tällaisena. Äiti on ainoa, joka saa katsella aaveeksi muuttunutta tytärtään ja vyöryttää suolaisia kyyneliään kirveleviin avohaavoihini. Päivittäin käperryn tiiviisti peittoni suojiin enkä suostu näkemään ketään. Ruokalassa käteni haarukoi mekaanisesti, kun istun katse tarjottimeen lasittuneena ja vartalo häpeästä jäykistyneenä, tunnen muiden polttavat katseet vasten kyyristynyttä selkääni mutta en anna kenenkään katsoa silmiini. En kestä arvostelua, katseita, kosketuksia, en kestä edes itseäni. Silti jossain sisälläni on huone, jonka seinillä kaikuu loputon ikävä. Siellä se läheisyydenkipeä versio minusta odottaa sumein silmin, kurkkii sälekaihtimien välistä ja toivoo, että joku koputtaisi oveen, tulisi vihdoin hakemaan.

Äiti pyyhkii kyyneleet poskiltaan ja korjaa meikkiään käsipeilin varassa, ottaa kasvoilleen ylpeän ilmeen ja nousee pöydästä. Katson hänen loittonevia askeliaan ja haluaisin heittäytyä itkuvana parkuvana kitisevänä lapsena keskelle lattiaa mutta kokoan itseni kuitenkin. Vasta oman huoneeni suojissa ilmeettömät kasvoni murenevat kauhistuttavaan huutoon, jota tukahdutan kaikin voimin valkoiseen tyynyyn.

Väsymyksestä raskaat silmäluomet eivät jaksaisi pysyä auki mutta tavailen silti kömpelöä suruani tummalla taivaalla möllöttävän kuun kelmeässä valossa. Piehtaroin lakanoissa kuin huumattu apina, pureskelen tyynynreunaa ja valutan kuolaista itkuani lakanoille. Ristiriidat riekkuvat mustina ja valkoisina pääni yläpuolella kuin korppikotkat, lentelevät kehää valmiina iskemään jokaiseen yritykseeni kasvaa ehjemmäksi. Äiti, älä aina lähde. Älä lähde, älä tule lähelle, mene pois, tule tänne. Ota minut kiinni, kun vartaloni tippuu läpi kiitävien päivien. Anna minulle sanat, kun hiljaisuus paisuu jäsenissäni. Vedä minut ylös, kun vajoan ja ääriviivani liukenevat veteen. Puhu minulle, kun kaikki muut katsovat ohitseni eivätkä vastaa. Kuljeta minua yli päivien rajojen, kun jalkani eivät suostu ylittämään enää yhtäkään sunnuntain ja maanantain välistä muuria. Piirrä aurinko makuuhuoneen seinälle, kun silmäni näkevät pelkkää loputonta yötä. Kiinnitä sen viereen paperinen kuu, sillä välillä kyllästyn päivään, joka särkee punertavia silmiäni valollaan. En ole enää muuta kuin itkuinen kasa avuttomia soperruksia, vaikeita tunnetiloja kuin ahtaita huoneita lukittuine ovineen, auta, älä jätä, tule jo. Kuuleeko kukaan?


Aamu saapuu raskaasti laahustaen. Sahaan ankeita käytäviä puolelta toiselle ja kaadun pää sanomattomista sanoista jumiutuneena petaamattomaan sänkyyni. Ohut valo osuu reidelleni ja kyhjöttää siinä jotenkin voimattomana ja surullisena. Tunnit ovat valtavia ympärilläni, tyhjyys kaikuu niiden sisällä enkä osaa täyttää niitä millään. En värinsä menettäneillä sanoilla, en umpisolmuille kiristyneillä tunteilla, en turtumuksen täyttämällä keholla. Kuvittelen menneitä rakkauksia vierelleni, puhun heille, yritän koskettaa heitä mutta sormeni harovat tyhjää. Valo reideltäni katoaa harmaina vyöryvien pilvien taakse eikä tule enää takaisin.

Aina välillä hoitaja istuu kärsivällisenä vierelleni ja kuuntelee, kun mytyksi valahtanut vartaloni pulpauttelee mutaisia sanoja uumenistaan. Lika on niin pinttynyttä, yritän raapia sitä kynsilläni mutta se ei lähde. Jonkun pitäisi kurittaa minua, hakata minusta ulos kaikki nämä tummat ajatukset ja pahat aikeet, likaiset mieltymykset ja karmivat virheet. Koko maailman suutelemisesta rohtuneet huuleni eivät aukea enää nauruun, eivät lauluun tai huutoon. Aamuyön tuntien punahuulisen viihdykkeen kasvot himmenevät lakanan valkoista vasten ja unohtuvat kaikkien mielistä. Suonissa ei kohise enää rämäpäinen luonne, ei vaarallisena kohiseva joki, ei keimaileva nauru, ei arvaamattomuudellaan kiehtova melodia. Minussa ei ole enää mitään muuta jaettavaa tai annettavaa kuin tämä säveletön laulu. Tämä osaston seinillä kaikuva hyminä, joka karkaa lasittuneilta kasvoiltani, kun keinutan itseäni polvet leukaan liimattuina.

Jos voisinkin olla vähemmän ristiriitainen, vähemmän holtiton, vähemmän äkkipikainen. Haluaisin niin olla vieläkin viaton ja moitteeton, mutta silti löydän itseni aina uudelleen yön sydämestä korot kylmää asfalttia kuopien, nuhjuisista yksiöistä vartalo revenneenä räsynukkena karhealla petauspatjalla maaten, aamunvalon viiltävältä terältä vuotamasta, jääkylmästä suihkusta kädet häpeästä täristen, partaterä kädessäni paljas selkä tulikuumaa patteria vasten painautuen.

Haluan takaisin viattomuuteni, haluan takaisin aikaan ennen tätä kaikkea. Antakaa mustelmaton iho, haurastumattomat luut, muistikatkottomat illat, ehjä immenkalvo, vasta mustetahran kokoinen ongelmatunteiden vyyhti, joka ei vielä ole levinnyt kuin pinttynyt, rasvainen lika koko kehooni. Ei tämän pitänyt mennä näin. Ei minun pitänyt upota näin syvälle. Kaipaan takaisin alkuun. Kaipaan ensimmäisten kertojen suunnatonta kipua ja nautintoa, sitä ainutkertaista surullisuutta, joka herättää tulevien seikkailujen janon. Kun ensimmäisen kerran iho avautuu ja verta pulppuaa, eikä kipu enää koskaan palaa takaisin samanlaisena. Ensimmäisten kertojen kipu ja nautinto. Uutuudenviehätys ja sitä seuraava kuherruskuukausi, joka liitelee kaukana harmaana vyöryvän arjen yläpuolella. En enää edes muista, miltä se tuntuu. Jäljellä on enää tämä tottumus ja turtumus, vuosia vellonut kipu, jossa ei ole enää mitään kiehtovaa.

"Haluan takaisin."

Hoitaja katsoo lempeät silmät ymmärtämättöminä kahteen sanaan tiivistynyttä kipuani. Hänen kätensä kulkevat pehmeästi pitkin takkuisia hiuksiani, eivätkä värähdä inhosta rasvaisten juurieni kohdallakaan. Silmäni painuvat kiinni kuin kissapennulla, takkuinen häntä kiemurtelee lannistuneena peiton alla.

Kun herään, en tiedä, mikä viikonpäivä on. Päivät täällä sekoittuvat niin helposti toisiinsa. Ne hitsautuvat rajoistaan yhtenäiseksi rakennelmaksi, sumeaksi kuvuksi, jonka suojissa olen saapumisestani asti riehunut, huutanut, itkenyt, valunut mykkään apatiaan ja tuntenut loppusyksyn nihkeät hyvästit ihollani.

Marraskuu hakkaa kovia kyyneleitään vasten oleskeluhuoneen ikkunoita. Sähkökyntteliköt koristavat tummaa maisemaa kehystäviä ikkunoita ja höyrykiehkurat nousevat teekupistani, kun istun sykkyrällä vihreän nojatuolin suojissa. Olen alkanut kotiutua tänne ihan huomaamattani. Katsellessani toisten askarteluja, kiliseviä virkkauskoukkuja tai päiväkirjaa vasten suhisevia kyniä tunnen pienen lämmön palavan rinnassani, vaikka samalla pelkäänkin laitostumista.  

Olen vieläkin ulkopuolinen. Täälläkin, vaikka ihmiset näyttävät kipunsa avoimemmin kuin ne, joiden vereslihan päällä kasvaa ihan oikea iho. Sen päälle voi vetää arkena työvaatteet tai viikonloppuisin kauniin mekon, jonka helma keinahtelee jumputtavan musiikin tahdissa. Sellainen iho varmaan jaksaa kantaa painavan arjen ja kevyen juhlan, eikä koskaan repeydy arpikudoksille nimettömien surujen voimasta. Minulla ei kuulemma ole mitään tunteellista ihoa. Se on kuoriutunut pois, tehnyt minusta vuotavan ja loukkaantuneen. Mikään ei pysy sisällä, kaikki sisään yrittävä lentää hetkessä ulos. Olen kuin henkisen tulipalon uhri, jolle pienikin puhallus aiheuttaa suunnatonta kipua.

Palanut talo. Ikkunoissa tummuneet verhot ja rikkoutuneet lasit, askelten alla rapistuvat portaat ja liekkien nuolemat seinät. Siinä on jotain käsittämättömän vapauttavaa ja jotain murskaavan masentavaa.

Palaneen talon vuoksi voi kärsiä kauan, kaikki ymmärtävät. Saan olla oma hullu itseni ja antaa muiden sitoa haavani ja silittää murheista raskasta päätäni. Kuitenkin pelkään, etten enää koskaan tule paremmaksi. Entä jos rakkaus ei enää koskaan voi muuttaa asumaan lahoaviin sisuksiini? Entä jos minusta ei koskaan tule ehjää? Pelkään, etteivät unelmani voi koskaan löytää kotiaan sisältäni, että ennemmin tai myöhemmin kaikki palaa tuhkaksi, joka valuu sormien välistä kuin ajan hiekka. Pelkään jumittuvani ikuisiksi ajoiksi tähän varakotiin, kun oma kattoni romahtaa jatkuvasti niskaan, katselevani rytminsä menettäneiden vuosien tahdotonta lipumista ja ruskeiden silmieni kipinän sammumista niin, etten enää näe muuta kuin pimeää.

Ei minun ihostani pitänyt tulla tuhkaa. Sen piti silittää rakkaani kättä, nukahtaa toisen lämmin iho vasten omaani, sen piti tuntea haikeat jäähyväiset ja kauan odotetut jälleennäkemiset, sen piti kantaa sisällään uutta elämää ja silittää vastasyntyneen ihoa, sen piti olla turva ja elämän kuluttamien uurteiden valkokangas. Sen piti silittää toisten eksyneiden ihoa ja letittää takkuiset hiukset, ei sen pitänyt murentua niin, että menneet ja tulevat vuodet tipahtavat sisältäni särkyen vasten maailman kovia pintoja. Minun muistoni, minun kipeän rakkaat muistoni eivät pysy sisälläni, enkä kestä nähdä niiden katoavan. 

Teekuppi tärisee käsissäni, haluaisin paiskata sen maahan mutta liian paljon on jo mennyt rikki. Posliiniastiastot, iho, päivät, ihmissuhteet, loistava tulevaisuus, hyvät todistukset, onni, rakkaus, minuus, muistot. Suruun on liian helppo jäädä koukkuun. Se peittelee minut paksuna täkkinä, jota ilman tuntuu orvolta ja ontolta. Sen suojissa mukiloitu vartaloni voi nukkua pitkälle iltapäivään ja kääntää selkänsä ystäville ja vihamiehille, tutuille ja tuntemattomille. Voin hukata itseni sen maailmaan ja unohtaa näiden seinien ulkopuolella paisuvan betonikaupungin, jonka karhea kieli nuolee hiekkapaperina vereslihalla kipuilevaa minuuttani.

Kuitenkin jossain ihottoman vartaloni sisällä asuu toive terveemmästä huomisesta. Päivistä, jolloin olen muutakin kuin änkyttävä kasa anteeksipyyntöjä, ovet paiskovaa eristäytymistä, päätä roikottavaa häpeää ja hampaiden välissä sähisevää vihaa. Jonain päivänä vastaan viesteihin ja puheluihin, enkä valehtele enää työkseni. En käperry kuoreeni, en piiloudu maailmalta, en pelkää ihmisvilinässä enkä puhu kuolemalle, kun elämän valo kivistää silmät kiinni. Lopetan jatkuvan haaveilun epämääräisessä tulevaisuudessa häämöttävästä päivästä, jolloin ei enää satu. Opin puhumaan ilman kirosanoja, raivoa, itkua, eikä ihmisten enää tarvitse katsoa minua säälien ja kauhistellen. Äidin ei enää tarvitse katsella vihan tummentamia kasvojani ja kätkeä itseään kämmeniinsä. Minusta tulee muutakin kuin pölyä osaston nurkissa keräävä henkäys, jolle jokainen katse on yritys alistaa, loukata ja irvailla. En häpeä enää jokaista änkytettyä sanaa ja katoa varjoihin vaan uskallan nähdä toistekin.

Jonain päivänä onni ei enää maistu syyllisyydeltä. Jonain päivänä valo lyö läpi yöhön eksyneiden päivien ja kaamokseen valuneiden vuosien. Ikkunasta katselen, kuinka talot elävät, niiden keltaiset valot hymyilevät lämpiminä ja kaipuu paisuu jäsenissäni. Haluan kipeästi elää, minäkin.

Lähtö

(Novelli, elokuu 2014)


Rinkan olkaimet hiertävät ja hengitys höyryää, kun tarvon pitkin rouskuvaa hiekkatietä ja väistelen riitteiden valloittamia lätäköitä. Mummin keltainen puutalo näkyy jo mäen päällä, olohuoneen pitsireunaiset verhot ja etuovelle johtavat kiviportaat, joilla mummi istuu nuoruuden valokuvissa kauniina ja solakkana. Kesäparatiisi uinuu saapuvan talven alla, eikä hiiskahdakaan. Kynityt punaviinimarjapuskat reunustavat littanaan painunutta nurmialuetta ja pihakiikku tuijottaa väsyneenä harmaaseen horisonttiin.

Mummi ei huomaa, kun astun sisään lukitsemattomasta ovesta. Televisio huutaa täysillä ja valkeaa juurikasvua pukkaava kiharapehko työntää itseään aivan ruutuun kiinni. Alzheimer on vasta lievässä vaiheessaan, kotihoitaja ja sukulaiset käyvät tiiviisti vierailemassa, eikä vanhainkodin aika ole vielä käsillä. Toivottavasti ei koskaan. En kestä ajatella mummia vieraaseen sänkyyn kahlittuna, persoonallisuutensa kadottaneena, vaipat jalassa ja syöttäjän tarpeessa. Muistoissani hän on heikoimmillaankin aina ollut täynnä kuplivaa elämää ja pirskahtelevaa luonnetta. Melkein kymmenen vuotta sitten polvileikkauksen jälkeen hän tiuskaisi minua ja äitiä tuomaan hänelle heti paikalla meikit, sillä hoitajamiehet olivat kuulemma syötävän hyvännäköisiä.

Lattia narisee askelieni alla, kun hipsin hiukset sumupisaroiden latistamana kohti Kauniiden ja rohkeiden pauhua. Mummin silmät heräävät eloon raskaiden silmäluomien alla ja syli avautuu halaukseen, kun hän huomaa lähestyvän hahmoni. Olen edelleen hänen kultapienensä, jonka selkää vanhat sormet silittävät niin hellästi, että melkein purskahdan itkuun. Aion laulaa hänen lempilaulujaan vielä silloinkin, kun hän ei enää ymmärrä puhetta tai tunnista ketään läheistään. On dementiapotilaita, jotka yhä muistavat nuoruutensa kappaleita, ja jos se on sitten joskus viimeinen keino saada yhteys, aion etsiä sitä yhteyttä viimeiseen asti.

Mummi ihmettelee saapumiseni syytä, väistelen hänen kysymyksiään hymyllä ja ehdotan kahvien keittämistä. Kaivan Marie-keksejä karkkihyllyn uumenista, heittelen kuuden kupillisen verran puruja kahvinkeittimeen ja kyselen mummilta naapuritalojen asukeista, iltapäiväkerhon tapahtumista, Marttojen kokouksista ja yleisestä voinnista. Mummi puhkeaa samoja kierroksia toistavaan monologiinsa, jolle hymyilen haikeana ja toivon, ettei minun koskaan tarvitsisi luopua tästä turvapaikasta ja kimpaleesta lapsuutta, joka aina vihloo jotenkin ikävän haikeasti sydämen pohjukoissa.

Keittiön piirongin maali lohkeilee ja pitsipöytäliinoissa on kellastumisen merkkejä. Sinisten kukkaverhojen kehystämä maisema tulvii sumua ja sateista harmautta. Tummanvihreät kuuset kyyhöttelevät surkeina kasvimaan laidoilla ja alastomat koivut tiputtelevat vesipisaroita oksiltaan. Lintujen syöttölauta on vielä tyhjä mutta ensilumen tipahdeltua se täytetään taas auringonkukansiemenillä ja pulleilla talipalloilla.

Mummin sumeat silmät täyttyvät hellyydestä ja huolesta, kun hän tyrkyttää minua ottamaan jääkaapin uumenista viineripitkoa ja berliininmunkkeja, ja murokeksejä ja suklaata on karkkikaapissa, syö sie kultapien kaikki pois vaan. Mummi on sota-ajan lapsi, mutta nuukuus ei ole ikinä näkynyt missään. Hän on aina tunkenut salaa suuret pussilliset makeisia urheilukassini taskuihin tai päivitellyt huonoa ruokahaluani, kun en ottanutkaan toista tuhtia annosta lihamakaronilaatikkoa.

Mummi ei koskaan vaadi muuta kuin ottamaan vastaan ruokaa tai sileitä kaksikymppisen seteleitä, jotka taittelen vaivaantuneena farkkujeni taskuihin. Täällä ei tarvitse koskaan kuulla painostusta oman kutsumuksena ja intohimonsa löytämisestä.  Mummille riittää, että elän elämääni sellaisena kuin se on, eikä minun tarvitse väkisin etsiä jotain suurempaa tarkoitusta tai polttavaa intohimoa, joka ajaa minua kohti mahtavia saavutuksia.

Pienet ilot ja surut tulevat elämääni ja lähtevät taas, kuin muuttolinnut joiden palaamisesta ei voi olla varma. Se vain ei tunnu riittävän tänä aikana, kun pitäisi löytää itsensä ja tuoda sitä vähintään timanttilouhoksista löydettyä minuuttaan esille sosiaalisessa mediassa ja koulussa ja työpaikalla ja treffeillä ja työhaastattelua muistuttavilla kahvihetkillä.

Oliko mummin nuoruudessa helpompi löytää elämälleen paikka ja suunta ja tarkoitus? Vai onko meidän sukupolvemme ainoa, joka tuntuu käyvän ikuista identiteettikriisiä ja itsensä keksimisen aikakautta? Ehkä meidän sukupolvemme ei enää koe samanlaista yhteenkuuluvuutta oman maan kansalaisiin kuin aiemmat sukupolvet; meistä on tullut yksilö- ja perhekeskeisiä tämän pirstaloituneen maailman sirpaleissa. Takerrumme maanisesti pienempiin yksikköihin, kun suuremmat ovat jotenkin tavoittamattomissa. Tuntuukohan kenestäkään muusta, ettei niistä pienistäkään oikein saa kiinni?


Illalla petaan itselleni sängyn yläkertaan, vaikka pelkään vieläkin nukkua yksin narisevan talon vanhoissa sängyissä. Olen aina pelännyt ottaa öitä vastaan yksin. Pienenä nukuin valkean katosverhon suojissa ja kuvittelin verhon takana liikkuvat sängynalushirviöt niin eloon, että kipitin kauhuissani vanhempien väliin. Hassua, että kaikki päivät yksin viettäneestä lapsesta tuli niin pelokas pimeyden laskeutuessa.

Olin 90-luvun avainkaulalapsi, Abloyn avain killui ihan alkuun harmaassa hupparinnarussa, sen jälkeen ohuessa viininpunaisessa mainosnauhassa ja lopulta muiden kadehtimassa mustavalkoisessa Mic Macin ketjussa. Taapersin yksin pitkän matkan koulusta kotiin ja keitin maitoa teflonkattilassa, sekoitin joukkoon Van Houtenin kaakaojauhetta ja monen monta ruokalusikallista sokeria. Hörpin kaakaota keittiönpöydän ääressä ja tuijottelin suurien vaahteroiden vartioimaa hiljaista pihaa. Yksinäisyys olisi voinut olla murskaavaa, jos en olisi oppinut kadottamaan itseäni satuihin ja leikkeihin. Sängyn vetolaatikko oli täynnä barbeja, Lundian koottavassa kirjahyllyssä nökötti Andersenin satukirjoja ja Löytöretki-kirjasarja, VHS-kaseteille oli nauhoitettu Muumeja ja Disneyn elokuvia, joiden sininen väri aina vilkkui ärsyttävästi harmaan television kuperalla ruudulla. Valkoinen mankka imaisi satuja ja lastenlauluja täynnä olevia c-kasetteja, jotka piti aina kuuntelun jälkeen laittaa niille tarkoitettuun pinkkiin muovilaukkuun. Vanhemmat tulivat kotiin vasta illansuussa, ja isä paiskoi töitä oman huoneensa suojissa aina keskiyöhön asti.

Sukellan kukkakuvioisten lakanoiden alle ja lueskelen vanhoja Seuroja särisevän yölampun valossa. Äidin vanha huone natisee ja naksuu, ja pienikin rasahdus saa minut pälyilemään vauhkoina lehden sivujen takaa mörköjä ja tunkeilijoita. Pienenä täällä ei pelottanut, kun koko perhe tuhisi kesäpäivän reissuista väsyneenä samassa huoneessa. Tällaisina hetkinä ymmärrän, kuinka kauas olenkaan kasvanut yhteisistä kesälomista, satukirjojen sivuilta ja ajoista, jolloin uskoin vielä onnellisiin loppuihin. Olen kasvanut juurettomaksi, jotenkin minnekään kuulumattomaksi.

Vanha talo elää ja lokakuu kolisee sateena peltikattoon. Tuijotan myrkynvihreitä seiniä ja pienessä kiikkutuolissa istuvaa nallea. Tuijottaako se takaisin, kiilteleekö sen tummissa nappisilmissä murhanhimoinen välke? Hieraisen silmiäni ja pelkään tulevani hulluksi. Pimeydessä kaikki pelkoni heräävät eloon ja kasvavat suhteettoman suuriksi ja piikikkäiksi. Pimeydessä, joka saapuu valojen sammuttua ja intohimojen hämärryttyä. Pimeydessä, joka peittää huoneen ääriviivat ja elämän polut.

Päätän rullata petivaatteet petauspatjan sisään ja hipsiä natisevia portaita pitkin alakertaan ennen kuin pelot nakertavat mielenterveyteni reikäiseksi. Mummin huoneessa radio köhisee puheohjelmia yökukkujille. Heitän petauspatjan matolle sängyn viereen ja heittäydyn tuijottamaan valkoista kattoa. Mummi nukkuu täyttää häkää ja huomaa minut vasta aamulla, kun vahingossa astuu vain muutaman tunnin ajan uinuneen vartaloni päälle.


Iltapäivän puheohjelmat mumisevat monotonisina keittiössä, mummi pitää käsiä ristissä ja hymyilee autuaasti tyhjyyteen sanomatta sanaakaan. Kaivan roiskeiden koristamista kaapeista mannasuurimopaketin ja asetan kattilan liedelle. Paketin keltaisella pohjalla lettipäinen tyttö hymyilee leveästi, jopa hieman mielipuolisesti. Viidessä minuutissa suurimot pehmenevät ja paisuvat notkeaksi puuroksi, jonka sekaan hulauttelen reiluja lusikallisia kaakaojauhetta.

Mummin luona on niin hyvä. Kukaan ei häiritse eikä vaadi mitään, vain hiljaisuus leijuu aavemaisena ajan hylkäämien tonttien yllä. Elämä tuntuu painaneen jarrut pohjaan. Tuntuu hyvältä seisoa paikoillaan, eikä aina juosta pää kolmantena jalkana vanhempien painostuksen alla kohti uraputkea ja alttaria. Äkkiä äkkiä, he käskevät, enkä kehtaa myöntää, että mieleni kipuilee maitohapoilla kaikesta tästä juoksemisesta ja pudottelee kyyneliään luovuttamisen jyrkällä partaalla.

Katan syvät puurolautaset ja naarmujen kuvioimat ruokalusikat vahaliinan peittämälle pöydälle. Lorotan punaista maitoa ruokajuomaksi ja lätkäisen suuret kauhalliset suklaista mössöä molempien eteen. Mummi ei ole 80-vuotiaanakaan kadottanut lapsenmielisyyttään ja lempeyttään vaan syö minun ilokseni ällöttävän sokerista suklaamannaa, joka kuuluu kai lähinnä tarhaikäisten ruokamieltymyksiin.

Pelkään kadottavani lapsen sisälläni, ehkä siksi taannun suklaapuuroa keitteleväksi taaperoksi. Parikymppisenä tunnen oloni nelikymppiseksi, joka täysillä elämisen sijaan tuhlaa energiansa huimaavien uranäkymien, korkoa kasvattavien lainojen ja karikkoisten ihmissuhteiden murehtimiseen. Kaikkien niiden vanhempien vaatimien kiitettävien arvosanojen välissä kytee epäilys kaiken turhuudesta, kun ympärilläni näen, kuinka Disneyn onnelliset loput ja unelma-ammatit ovatkin todellisuudessa vain siedettävää arkea, pätkätöitä, työttömyyttä, yksinäisyyttä, liian suuria lainoja, onnettomuutta vanhempien hoputtamien urien äärellä ja avioeroja muutama vuosi häiden jälkeen.

Kokonainen maailma täynnä hetkistä kiirettä, korkeita odotuksia ja hoputusta. On ironista, että meidän sukupolveamme haukutaan pinnalliseksi ja kärsimättömäksi, vaikka aikaisemmat sukupolvethan meitä puskevat malttamattomina kohti ylimitoitettuja odotuksia. Vai teemmekö sen sittenkin ihan itse? En tiedä. Tiedän vain, että vietän aivan liian monta yksinäistä tuntia selaten kavereiden Facebook-kuvakansioita ja -päivityksiä täynnä ulkokultaista hehkutusta, jonka ääressä masennun oman elämäni keskinkertaisuudesta ja täyttämättömistä odotuksista. Pakonomainen toisiin vertaaminen, siinäpä vasta diagnoosi meidän sukupolvellemme.

Musiikki ja kirjat tuntuvat toisinaan ainoilta paikoilta, joissa vielä voin ottaa aikani ja rakentaa vauhkolle sydämelleni kodin. Pelkään muuttuvani katkeraksi ja syyttäväni elämäni pieleen menneestä käsikirjoituksesta vanhempiani ja edellisiä sukupolvia sen sijaan, että tekisin itse asialle jotain. Painajaisissani näen itseni katkeroituneena ja sumeasilmäisenä vanhuksena, jonka elämällä ei ole enää vuosikymmeniin ollut muuta tarkoitusta kuin velloa vihassa ja pyyhkiä pölyjä piirongeilta, joiden päällä ei ole yhtäkään kuvaa miehestä, lapsista tai lapsenlapsista.

Kerään tiskit altaaseen ja hinkkaan kaiken hohtavaksi ennen lähtöäni. Mummi kehuu minua hyväksi ruoanlaittajaksi samalla hellyydellä kuin lapsuudessani ylisti surkeita tikku-ukkopiirustuksiani. Hän puhuu huomisen ruokaostoksista, eikä tunnu reagoivan lähtööni mitenkään. Vasta seisoessani takki päälläni ja pörröiset läpät korvieni suojana hän ymmärtää, etten ole jäämässä pidemmäksi aikaa. 

Voivottelut kaikuvat pehmeinä eteisessä, kun hän hyvästelee minut kuin lapsen koulutielle ja toivoo minun pääsevän turvallisesti perille. Hymyilen hiljaa, enkä sano mitään, vaikka määränpäätä minulla nimenomaan ei ole. Ei mitään ennalta määrättyä ainakaan. Yritän päästää irti siitä, mitä elämän pitäisi olla ja jättää taakseni odotukset, joita en koe omikseni.

Lokakuun harmaus pisaroi kasvoilleni ja peittelee hiljaiset pellot höttöiseen vaippaansa. Rinkka heiluu selässäni liian isona ja painavana kuin ensimmäinen pinkki koulureppuni ala-asteella. Kaulassa ei kuitenkaan enää roiku avainta kuten silloin. Vanhempien kodin avaimen jätin vanhan huoneeni lipaston ylälaatikkoon ja oman yksiöni avaimen palautin vuokranantajalle vuokrasuhteen irtisanomisen myötä.

Ilman avainta toisten asuntoon aion löytää itseni yksin. Ilman vertailua toisiin, ilman ylhäältäpäin annettuja odotuksia, ilman hoppua ja paineita. Ovia aion kuitenkin tempoa, sillä eivät ne muuten aukea. Maailma avautuu edessäni outona ja kiehtovana, ja vaikka pelko yrittää asettua sementiksi jalkoihini, talsin eteenpäin sittenkin. Vihmova sade imaisee pienet silmiin puskevat lähdöstä haikeat kyyneleet sekaansa. Jo koulun jälkeisinä hiljaisina iltapäivinä alkanut yksinäisyys yrittää murskata ihon alla pamppailevaa sydäntä alleen, mutta seikkailujen kädet tarrautuvat siihen suojelevasti kuin lastenhuoneen kirjat aikoinaan. Tie on levenevä musta edessäni, huokaan ja hymyilen, vaikka vatsanpohjassa umpisolmut kiristyvät ja kietoutuvat kipeästi sisuskalujen ympärille.

Olen tulossa, olen tulossa vihdoinkin.

Odotus

(Novelli, elokuu 2014)


Keskipäivä muhii helteen kosteissa sisuksissa kuin syntymään valmis lapsi kohdussa. Se sätkii ja potkii, mutta hikinen seinämä ei päästä sitä lävitseen. Tässä on pysyttävä, karkuun ei pääse. Kökötän tukalan kuumassa keittiössä ja tuijotan levottomana eteeni. Ajatukset ovat kadonneet päästäni, vilkuilen hermostuneena sivuilleni mutta niistä ei näy jälkeäkään. Pää kumisee onttona mutta silti oloni on tukalan ahdas. Kellon viisarit nakuttavat seinällä tasaisen varmaa rytmiään, jota pelosta täysi sydämeni yrittää epätoivoisesti jäljitellä. Tik-tok, tik-tok, tik-tok. Pu-pum, pu-pum, pu-pum. Pelkään koko ajan sotkeutuvani sykkeissä kuin tanssiaskelissa elämäni tärkeimmän sooloesityksen aikana.

Avaan parvekkeen valkoisen oven ja kurkistan ovenraosta tyhjälle sisäpihalle. Kerrostalot seisovat mykkinä ja puut roikottavat nuutuneita päitään kuin nukkuvat ihmiset liian aikaisin alkaneilla junamatkoilla. Kuin nukkuisin itsekin, roikkuisin aivan jossain painajaisten ja todellisuuden rajamailla. Ihan pian otteeni irtoaa, ihan hetken päästä tipahdan.

Olohuone odottaa vaativana takanani. Pyykkejä, roskia, pyyhkimättömiä pöytiä. Haluaisin käpertyä sohvannurkkaan järsimään kynsiäni mutta aikaa ei ole tarpeeksi. Miten saatoinkaan kadottaa kolme päivää tekemättömyyteen? Koko tämän ajan olen vain tuijottanut eteeni ja pelästynyt jokaista rappukäytävästä kuuluvaa ääntä.

Noukin ryttyiset vaatteet lattioilta, rypistän elintarvikekääreet nyrkkiini, koluan pitkin asuntoa kuin Sherlock Holmes ikään etsien pienintäkin  – no, en nyt johtolankaa mutta sytytyslankaa, joka voi räjäyttää kaiken hetkessä palasiksi. Väärin aseteltu lehti, nurkistaan karannut pölykoira, paikoiltaan viety tavara. Sängyn petaus, minun hajuveteni, meikkipussini ja sheiverini piiloon kylpyhuoneen laatikoihin. Ja mattojen linja suhteessa seiniin! Jääkaapin järjestys pitää muistaa myös tarkastaa. Eteisen pitää ehdottomasti olla siisti, ei minun kenkiäni hujan hajan lojumassa, eikä kaappien liukuovien edessä saa olla mitään, mikä katkaisee niiden vapaan liikkumisen.

Sohvan takaa löytyy viime kesänä Tampereen Keskustorilta ostettu kipukoukku. Sitä esitellyt ruskettunut ja elämää pursuileva mies tuntui olevan täynnä valoa. Iholta hohkasi lempeän auringon lämpö ja silmäkulmien rypyt heräsivät eloon, kun hän paineli hellästi kipeää selkääni. En silloin vielä aavistanut, kuinka lukkojen avaajasta voisi toisenlaisissa käsissä tulla mustelmien aiheuttaja. 

Kohtaan kyykistelystä punaisen naamani peilistä. Poskeni punoittavat ja nenän alla kimaltelee pulleita hikipisaroita. Näytän aivan ylikypsältä tomaatilta, pelosta pingottunut naama ja hehkuvat omenaposket. Oksetan itseäni. Avuton uhri, varjoissa värisevä hiiri. Läimäytän itseäni poskelle, kerran, toisenkin. Luovuttaja. Oman elämänsä lautasella tarjoava typerys. Kolmas läimäys, kasvata selkäranka, nouse kumarasta. Lopeta salapoliisin leikkiminen, soita vihdoin sille ihan oikealle poliisille. En tiedä, kenen palavat silmät tuijottavat minua vastaan peilistä mutta käskyt tulevat jostain sisältäni. Tuimaksi muuttunut peilikuva katsoo inhoten niitä päiviä, kun näppäilen jo numeron mutta luovutan kuitenkin ja patoan sanat hampaiden taakse. Äidillekään en kehtaa myöntää mitään, vaikka kyllähän toisen samanlaisen pitäisi ymmärtää.

Kellon tikitys on sietämätöntä. Tik-tok, tik-tok. Odotus pomppii vatsanpohjassa kuin trampoliinilla, joka hypyllä se nousee korkeammalle. Suihkin Tolua pinnoille ja hinkkaan tärisevien käsien läikyttämiä kahvitahroja pitkin lattioita ja pöytiä. Vessan siivoan ihan viime minuuteilla, oksennuksesta ei nykyään enää koskaan tiedä. Se ryöppyää haaleana kotipihan angervopuskiin tai ehtii jo suuhun asti, kun vasta kilistelen avaimia rappukäytävässä. Paha olo on asettunut asumaan vatsanpohjaani ja kasvattaa siellä sisuskalujeni ympärille kiertyviä juuriaan.

Arki pyörryttää minua, niin kehämäistä sen liike on. Päivät eivät kulje suoraa tietä eteenpäin. Ne kököttävät vapisevina Linnanmäen maailmanpyörässä, jonne minut pienenä pakotettiin vaikka pelkäsin sitä kuollakseni. Kiljuin aina kauhusta, kun vaunumme ei pysähtynytkään vaan jatkoi aina uudelle kierrokselle. Nyt päivät ovat jumittuneet tuolle matkalle, ja huimaus tuntuu joka kerran yhtä kamalta, kun juuri luuli kierron päättyvän. Ensin kaikki on hyvin, sitten tunnelma muuttuu hetki hetkeltä uhkaavammaksi, kiristyväksi, kunnes lopulta pelko sisälläni räjähtää taas kerran vaimennettuun huutoon. Ja kuitenkin vielä kaiken jälkeenkin täytyn typerästä toiveikkuudesta, kun kierto taas lähenee parempia päiviä: ehkä tämä ei tällä kertaa alakaan uudestaan, ehkä pääsen vihdoin pois. Ehkä minua tosiaan pitäisi lyödä useammin, että uskoisin.

Odotus paisuu pullataikinana sisuksissani, pursuilee yli reunojen ja peittää keskittymiskykyni laajenevan massansa alle. Suun ympärillä on tummia läikkiä. Hinkkaan niitä etusormellani mutta eivät ne tietenkään lähde. Mustikkatahrat saa pois piimällä, kynsilakan asetonilla, veritahrat kylmällä vedellä. Nämä lähtevät ajan kanssa. Pesen kuitenkin kasvoni kylmällä vedellä varmuuden vuoksi.

Kaipaan lapsuuden pinttyneitä ruohotahroja ja aikaa, jolloin suupielistä löytyi vain ketsuppia tai sulanutta suklaata. Pienenä rakensin sohvatyynyistä majan, jossa luin Aku Ankkoja ja rapistelin Lauantaipussia. Kukaan ei saanut tulla sisään, äidin väsyneiden kasvojen ilmestyessä suuaukolle tiuskaisin vihaisesti, ettei aikuisilla ole asiaa tänne. Oma pikku linnani, turvanani nyt jo kuivuneet vallihaudat ja ihanan vaaleanpunaiset krokotiilit, jotka ovat kai jo kuolleet sukupuuttoon.

Kello on täsmällinen kuin orjuutettu sydän. Viisarit nakuttavat niille ohjelmoitua rytmiä ja lopettavat vasta, kun patterit ovat kuluneet loppuun. En ymmärrä, miten kellolle voi raivostua siitä, että se patterien loppuessa pysähtyy. Kellon muovisessa suojassa kulkee ohut railo mutta tikitys jatkuu siitä huolimatta. Ei kukaan kuitenkaan jaksa ikuisesti, vaikka jotkut painavat toki höyryjunan lailla vielä pitkään voimavarojen ehdyttyäkin. Toisinaan uskon muuttuneeni kelloksi, tikittäväksi aikapommiksi, joka ei kuitenkaan koskaan räjähdä, pysähtyy vain hetkeksi ja jatkaa sitten taas. Minäkin teen niin kuin minulle sanotaan, ihan vain, ettei tarvitsisi taas toistaa kertaa käskeä.

Ikkunasta näen, kuinka helle hehkuu kaupungin yllä ja värisyttää horisonttia. Kuumuus riisuu ihmiset pikkuruisiin vaatteisiin, paljaat sääret ja käsivarret heiluvat huolettomina ja kauniisti paahtuneina. Kadulla vastaan kävelee niin paljon hymyileviä naamoja, eikö kukaan niistä muka tunne tätä painostavaa tunnetta, eikö kenenkään muun olkapäät painu pelokkaina kasaan? Pitäisi osata nauttia kauniista kesäpäivistä ja kerätä valoravintoa talven varalle, mutta ulkona ihmisten katseet viiltävät ihoani ja sotkevat askeleeni. Kotona on parempi, täällä olen suojassa kysymyksiltä ja katseilta.

Asetun keittiönpöydän ääreen ja kuuntelen hiljaisuutta. Pakokauhu yrittää velloa sisuksissani mutta jalat eivät suostu liikkumaan. Kuin koko asunto tulvisi tahmeaa tunnetta, jossa pyristelen turhaan kuin kärpäspaperiin takertunut hyönteinen. Olen kiinni tässä kaikessa kuin tuhansilla näkymättömillä siteillä.

Rappukäytävässä askeleet lähestyvät. Selkäni jäykistyy, kaikki tuntuu pysähtyvän. Nousen tikkusuoraksi ja kävelen varovaisin askelin eteiseen. Avaimet kilisevät ja kiertyvät lukossa. Voi anna sen aueta vaivatta heti ensimmäisellä yrittämällä! Sydän tykyttää hurjaa loppukiriään, jättää kellon tikityksen kauas taakseen. Naksahdus ja pieni tömäytys jalalla, ovi raottuu ja lopulta aukeaa. Raamikas hahmo astuu sisään, ei sano sanaakaan, riisuu tummat kengät pitkistä jaloistaan, liukuovi kulkee esteettömästi. Odotus yrittää horjuttaa tasapainoani, otan nopeasti mutta huomaamattomasti tukea seinästä. Pidän "tervetuloa kotiin" -lausahdusta valmiina kielelläni mutta en saa katsettakaan, en mitään lupaa puhua.

Nahkainen salkku jää nököttämään puhtautta tuoksuvaan eteiseen kanssani. Selkä loittonee ja katoaa olohuoneeseen. Sydämen syke rauhoittuu, rentoutuu loppukirinsä jälkeen. Perillä, maalissa, nyt saa huilahtaa. Maailmanpyörä laskeutuu, kiljuva lapsi sisälläni rauhoittuu. Ulkona maailma ääntelee teennäisen iloisena huvipuistona, kuhisee ikkunoiden takana ruuhkaisena ja äänekkäänä, eikä huomaa mitään. Nirskuva vaunu laskeutuu melkein sinne, missä ei enää pelota, mutta ei päästä kyydistään.

Hetki ihollani

 (Novelli, elokuu 2014)


Näännyttävä kuumuus valuu magmana pitkin kaupunkia, eikä jätä nuolematta sen syrjäisimpiäkään kulmia. Ilmassa väreilee sateen odotus, tukala ja painostava tunne. Hänen ihonsa on täynnä helmeilevää hikeä, ohimoilta valuu hentoja noroja ja syvä amorinkaari on muuttunut pieneksi lammikoksi. Ajatukseni kelluvat hänen ihonsa suolaliuoksessa kuin uimarit Kuolleenmeren aalloissa, joihin en päässyt taas tänäkään kesänä. Tyydyn toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon, kun en saa ensimmäistä.

Paahtuneissa käsivarsissa heiluvat orastavien allien alut, kun hän sohii käsillään rytmiä puheeseensa kuin kapellimestari ikään. Sivulta katsottuna hän ei ole kovinkaan kaunis, mutta kun hän kääntyy hymyilemään koko kasvojensa voimalla, näen enemmän värejä kuin yhdessäkään niissä sivistyneissä ja huolitelluissa tyttösissä. He hallitsivat jokaisen liikkeensä kuin olisivat tarkkailleet itseään ulkopuolelta ankarana kouluttajana. Jalat siististi ristissä, kyynärpäät poissa pöydältä, vatsa huomaamattomasti sisään vedettynä, katse hieman harhailevana kun yritin virittää taas yhtä kuivaksi nääntyvää keskustelua.

Hän on okraa ja turkoosia, kuten meri ja maa hänen kotonaan. Haluaisin napsauttaa sormiani ja saada hänet rakastumaan minuun. Kaikki kävisi niin vaivattomasti ja helposti. Olen uupunut ostamaan myyjän niin kovasti suosittelemia kukkia ensitreffeillä, käymään kohteliaasti arkoja aiheita kiertäviä keskusteluja hienoissa ravintoloissa, saamaan suudelmia mutta vasta kolmansien puuduttavien tapaamisten jälkeen jotain muuta.

Hän puhkeaa yllättäen laulamaan sadetta toivovia säkeitä, joita hänen äitinsä aina hymisi lapsuudenkodin kuistilla kasvot tuskaisen pilvettömälle taivaalle kohotettuina. Häpeän häntä, vaikka sivistys onkin kilometrien päässä. Hänen hiestä kiiltävät kasvonsa kohottelevat kulmiaan hyssyttelyjeni edessä. Hän pyörittää päätään ja noustessaan paljastaa laiturin kuvioiman takapuolensa, joka pian katoaa kimaltelevan järven pinnan alle.

Sanotaan, että rakkaus tekee niin sokeaksi, ettei toisen epätäydellisyyksiä oikeastaan enää edes näe. Toisinaan rakkaus tuntuu termiltä, jota toistelen hikipäissäni yrittäessäni muistaa sen määritelmän elämäni tärkeimmässä kokeessa. Se on punakynällä alleviivattu termi, jota opettajat painottavat oppimaan mutta jota en kuitenkaan oikein ymmärrä.

Rakkaus on minulle lyhyen saksan oppimäärä. Berliinissä vieraillessani sekoitin sanojen suvut keskenään ja äänteet kuulostivat sihisevältä räkimiseltä, vaikka kuinka yritin olla hillitty ja hallittu. Elekieli astui kuvioihin välittömästi, kun ihastuttava tarjoilijatar kysyi jotain ylimääräistä sönkötettyäni "Ich möchte eine Tasse Kaffee, bitte". Rakkaus on minulle saksan alkeita, joita häpeän niin paljon, etten oikein uskalla kehittyäkään. Olen mieluummin hiljaa enkä paljasta muille osaamattomuuttani. Lukea minä osaan, niin saksaa kuin rakkautta, mutta vain omassa hiljaisessa yksinäisyydessäni. Puhuminen jääköön runoilijoille.

Kun katselen hänen pärskivää uintiaan järven selällä, tiedän, ettei tämä tule kestämään. Hän sukeltelee edessäni kuin merenneito, joka ei koskaan selviäisi minun kuivalla maallani. Jos haluaisin pitää hänet, minun pitäisi rakentaa suuri allas, jonka lasin läpi kuitenkin aina katselisin vankeudessa elävää villieläintä. Mieluummin istun vastapäätä harmaakasvoisia kaunottaria kuin masennun tuijotellessani kalterien varjoissa himmeneviä värejä.

Hänen menneisyytensä on täynnä huonoja valintoja, joiden näen seuraavan häntä tulevaisuuteenkin. Liikaa huonoja miehiä ja ympäri kiepsahtaneita päiviä, jotka alkavat usein vasta auringon laskiessa. Uraputken suulla hän kävi kääntymässä, kunnes näki taidenäyttelyssä maalauksen Pariisista, jonne hänen oli vain pakko muuttaa asumaan. Ja kuitenkin ne huonotkin valinnat tekevät hänestä kunnioitettavan. Koska ne ovat hänen valintojaan, eivätkä jonkun ankaran auktoriteetin, joka pakottaa vetämään sisään vatsan ja vähäänkään kärkkäät mielipiteet.

Kun hän nojaa veden viilentämä vartalo vasten jalkojani, tuntuu kuin varpaisiini suunnattu katseeni liitelisi korkealla taivaan lintujen kanssa. Vielä parempaa kuin saada joku rakastumaan minuun sormien näpäytyksellä on saada joku rakastumaan minuun vapaasta tahdostaan. En halua orjaa tai tahdotonta robottia, haluan vapaan naisen. Vain sellaista voin kunnioittaa. Kun vain voisin vielä elää sellaisen kanssa, oppisin hyväksymään elämässäni muidenkin kuin vain itseni valinnat. Hänen laulunsa ja naurunsa helisevät kutsuvina mutta ennen pitkään ne läikkyisivät inhottaviksi tahroiksi pitkin huolella rakennettua elämääni.

Toisinaan katselen häntä kuin perhosta, jota minun ei tarvitse pitää suljettujen käsieni sisällä. Hän lepää rauhassa ja luottavaisena ihoani vasten, eikä lehahda pakoon vaihtaessani asentoa. Hän kierähtää vatsalleen ja tuijottaa minua tiiviisti märät hiukset leveitä kasvoja kehystäen. Näytän kuulemma poissaolevalta, ja ehkä vähän olenkin. Hän on kaukana seinillä riippuvista kalenteritytöistä, mutta kuitenkin näen jo itseni lokakuun pimeinä iltoina runkkaamassa hänestä muistuttavat kappaleet taustalla soiden. Yrittäen pakkomielteisesti ajoittaa tulemisen viimeisen revittelyllä ja tunteilla ladatun kertosäkeen pauhuun. Loppuhuipennus, sitä hän on ja tulee kai aina olemaankin. Lyhyt ja ohimenevä kiihko, joka tapahtuu suljettujen sälekaihtimien takana.

Puut kumartelevat nuutuneina kuumuuden alla, odottavat kai nekin sadetta, joka myöhästelee uskollisesta yleisöstä välittämättä kuin suurikin tähti. Sadetta toivovat säkeet purkaantuvat hänen huuliltaan hiljaisena hyräilynä. Tunnen huonoa omaatuntoa syksystä, jolloin korvani eivät enää kuule niitä satoja melodioita, joista hänet on parsittu kasaan. Ehkä minustakin tulee yksi niistä surullisista hyminöistä, joilla hän tuudittaa huonojen miesten muistot ikuiseen uneen ilta toisensa jälkeen.

Olen hänen huono valintansa, kiistämättä. Haluan häntä mutta laitan kuitenkin käteni hänen mouruavan ja voihkivan suunsa eteen, kun kiihko tekee hänestä eläimen allani. Ei häntä voi hiljentää, ei sitoa eikä kahlita. Voin pureskella hänen vartalonsa tomuksi mutta hänen sydämensä on liian vikkelä rakkauden alkeissa kompasteleville askelilleni.

Katselen helteen turvottamia sormiani, joissa ei ole tarpeeksi taikaa näpäyttämään sadetta tai rakkautta tuosta vain ilmoille. Ehkä käytän häntä hyväksi, kun en etsi keinoja rakentaa yhteistä tulevaisuutta vaan vain keinoja löytää edes hetkeksi jotain muuta sisältöä elämääni. Toisaalta, ehkä me kaikki pyrimme hyötymään toisistamme jotenkin. Käymme vaihtokauppaa, jossa annamme jotain ja saamme jotain. Se on hyötymistä, vain hullu antaisi eikä koskaan saisi mitään takaisin.

Hän on edelleen perhonen vasten ihoani. Hän voi koska tahansa lentää pois, vaikka kiihkon hetkellä suljenkin hänen huutonsa kämmenieni sisään. Hänellä on vahva tahto, joka voi kuljettaa hänet koska vain pois luotani. Ei minun pitäisi olla surullinen hänen katoamisestaan, kun en kuitenkaan aio itse tähän jäädä. Ja kuitenkin olen.

Kuuntelen sadetta odottavaa uikutusta, joka on muhinut hänen sisuksissaan kenties vuosikausia. Hetkittäin pelkään hänen jumittuneen kiinni ihooni. Ehkä hän pysyy siinä kiinni liimalla eikä suinkaan omasta tahdostaan. Ehkä hän onkin takiainen perhosen sijaan. Nousen tähyilemään horisonttia, enkä välitä vaikka hänen päänsä kopsahtaa kevyesti laituriin äkkinäisistä liikkeistäni.

Hänen äkäinen äänensä nimeää minut kirosanojen saattelemana idiootiksi. Tunnen, kuinka hänen kätensä osuvat lujina vasten selkääni ja työntävät minut päättäväisinä veteen. Vesi kuorii hien iholtani ja raikastaa sen pehmeällä kosketuksellaan. Kun nousen pinnalle, en voi olla hymyilemättä hänen ilkikuriselle ilmeelleen. Hän yrittää työntää minua nauraen takaisin veteen mutta päästää minut lopulta viereensä odottamaan sadetta.

Kuumuus roikkuu edelleen painavana puiden niskassa, ne näyttävät melkein läähättävän kostean painon alla. Pian minäkin liityn takaisin niiden hikisiin riveihin mutta vielä tunnen oloni raikkaammaksi, kun olen edes hetkeksi saanut pulahtaa pintaa syvemmälle.

Kultainen häkki

 (Novelli, elokuu 2014)


Tämä ei ole onnellinen loppu. Tämä ei ole sokerikuorrutteinen rakkaustarina. Tämä ei ole taivas tuskaisten vuosien jälkeen. Tämä ei ole sitä, mitä etsin. Tämä ei ole sitä, mitä haluan. Toivon, ettei tämä ole se, mihin kuitenkin tyydyn ja jään.

Kun levitän käteni, en lähde lentoon. Siipieni kärjet ovat halkeilleet ja kuluneen kynsilakan peitossa. Vuosia minun ihoni oli kiitorata muille ihmisille, jotka saapuivat rikkinäisinä ja nälkäisinä, sitten lähtivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Vieläkin olen näkeväni tummia jarrutusjälkiä ihollani, vaikka viiteen vuoteen kukaan ei ole tullut eikä lähtenyt. Viisi vuotta olen saanut leikkiä kotia, jota kaipasin jo ensimmäisen kerran silittäessäni räsynuken matonkudehiuksia. Kotioveen on kaiverrettu yhteinen sukunimi ja keittiön ikkunoita kehystävät siniruudulliset verhot, jotka näpertelin ahkerana pikkuvaimona äidin vanhalla ompelukoneella.

Puuvillainen päiväpeitto kutittaa selkääni, kun makaan sen päällä meritähtenä raajat levällään ja tuijotan vaaleaa kattoa kuin tähtitaivasta pienenä. Etsin tiukasti paikoillaan jököttävää Pohjantähteä, mutta näen vain täydellisen tasaisena jatkuvaa vaaleaa silmänkantamattomiin. Mikään ei tuiki tai kulje tähdenlentona pitkin oman pienen universumimme taivaankantta.

Mytologioissa Pohjantähti kuvataan taivaan tukipilariin hakattuna pohjannaulana, joka pitää kupuna kaiken ylle laskeutuvaa taivaankantta paikoillaan. Tässä mytologiassa me kaksi muodostamme yhdessä tukipilarin ja pohjannaulan, joiden varaan lasketaan avioliitto, asuntovelka, yhteinen arki, ostoslistat, huonekalut, astiastot, rauhalliset viikonloput, kotityöt, toiveet lastenhuoneen pienistä asukeista. Koko taivaankansi täynnä aikaisempienkin sukupolvien tunnistamia tähtikuvioita, joita kohti kurotella väsyneitä käsiään.

Vaaleiden verhojen takaa ilta-aurinko painii pilvien kanssa, tummat ja vaaleat sävyt vaihtelevat kankaan läpikuultavalla pinnalla. Kuinka kevyeltä ja vaivattomalta valon ja varjojen leikki näyttääkään. Kaikki on sulavaa tanssia. Pimeys ei tukahduta eikä kaappaa valoa mustiin säkkeihinsä, joissa se sätkii ja potkii kuin vapaudestaan riisuttu siipirikko. Valo ei kivistä pimeyden silmiä tai viillä sitä armottomasti kahtia vaan antaa sen soljua ympärillään kuin rauhoittavana virtaava vesi. Mikään ei ole pakotettua tai mekaanista. Kaikki käy niin luonnostaan ja vapaasti kuin ne eivät olisi ikinä kuulleetkaan päivistä, joina hymyn joutuu piirtämään kasvoille ja itku jumittuu kylmetettyjen tunteiden alle.

En jaksa nousta sängyltä, jäseneni eivät enää nouse kevyesti kuin lapsena rakentamaan kiehtovaa todellisuutta nukketalon seinien sisälle: "Tää olis vaimo ja tää olis sen mies, ne asuis tässä talossa ja kaikki ois tosi nättiä ja siistiä."

Kaikki on edelleen nättiä ja siistiä mutta ei siltikään samanlaista. Eivät nukketalon leikit voi siirtyä aikuisten maailmaan, sillä päämäärähakuisuus ja odotukset kitkevät niistä aitouden ja vapaaehtoisuuden. Leikin vaivattomuus katoaa heti, kun sen harteille lasketaan painavia odotuksia ja pakotteita. Aidolla leikillä ei välttämättä ole vakavaa päämäärää; se on vapaaehtoista, spontaania ja kulkee omia polkujaan. Ei siihen tarvitse aina sisältyä syvällisiä opetuksia, joilla aikuiset pyrkivät ohjaamaan ja muokkaamaan lasten leikkejä.

Nukke voi mennä kovapalkkaisiin töihin ja perustaa perheen ja sitten yhtäkkiä hypätä seuraavaan leikkiin, jossa seikkailla yksin pitkin maailmaa, eikä siihen tarvitse sisältyä sen suurempaa suunnitelmaa. Kaikki on mahdollista, eikä mikään ole lopullista. Vanhoja patalappuja voi heitellä uusiksi mantereiksi. Lyijykynät ovat talojen seiniä, joiden paikkaa voi vaihtaa tuosta vain. Maton reunoilta voi hypätä uuteen universumiin.

Leikkien jälkeen kaiken pitäisi olla niin merkityksellistä ja varmaa. Tähän ikään mennessä pitäisi jo tietää paikkansa ja roolinsa, elämänsä suunta ja käsikirjoitus tahdon-repliikkeineen. Minä olen kirjoittanut elämäni tarinan verellä, hiellä ja kyynelillä. Olen tyhjentänyt kaikki varastoni niin, että toisinaan uskon muuttuneeni verettömäksi ja kyyneleettömäksi. Kuitenkin joinain aamuina tunnen sisuksiani raapivan villieläimen, joka haluaa juosta vapaana luontoon. Jos minulla ei vain olisi niin paljoa menetettävää. Niin paljon syitä olla varovainen ja turvallisuushakuinen.

Alakerrassa ovi kolahtaa ja henkarit helisevät. Kuuntelen raskaina tömähteleviä askelia rappusissa ja hymyilen makuuhuoneen ovelle ilmestyvälle miehelleni: "Minä rakastan sinua."

En tiedä, missä vaiheessa sanat menettivät merkityksensä. Ne nököttävät halpoina välissämme kuin kornin romanttiset mietelausekyltit markettien pyörivissä telineissä. Katson, kuinka vaaleansinisen kauluspaidan napit avautuvat yksi kerrallaan ja paljastavat vielä hieman kesästä hehkuvan rintakehän. On kai repivintä ironiaa, että paiskiessani hartiavoimin töitä tehdäkseni elämästäni merkityksellisen ja tärkeän olenkin unohtanut, mitä haluan tai miksi edes teen asioita.

Lämpimät kädet silittävät poskeani omalta puoleltaan sänkyä. Tämä on onni, josta kirjoitetaan lehtiartikkeleita ja romaaneja. Tämä on täydellinen palapeli, joka antaa unettomille öille ja väsyneille päiville tarkoituksensa. Kaikki pysyy niin tiukasti yhdessä, ettei palojen välisissä raoissa kuolevia tunteita voi kukaan ulkopuolinen edes huomata.

Parisuhde on kauppa, jossa menettää jotain ja saa jotain. Sen olen oppinut kantapään kautta, enkä ole valmis luopumaan saavutetuista eduista vain sen takia, että hetkittäin tuntuu siltä. Eikä kukaan voi sanoa varmaksi, etteivätkö rakkaudentunnustukset muuttuisi seuraavissakin suhteissa ontoiksi repliikeiksi. Tottumukseksi ja rutiineiksi, jotka pitävät arkea paikoillaan mutta eivät vie sitä minnekään muualle. Kolme onttoa ja merkityksensä menettänyttä sanaa, viisi ateriaa ja kymmenen tuntia työpaikan hektistä kiirettä päivässä, yksi tai kaksi vapaapäivää viikossa, muutamia kissanristiäisiä kuukaudessa, ainakin yksi ulkomaanmatka vuodessa, lukemattomia odotuksia, kaksi ihmistä ja toive pienistä jalkapareista. 

Tässä elämässä on jotain ummehtuneen vanhaa. Jotain vanhempaa kuin viisi vuotta kestänyt liitto tai vuosikymmeniä valuneet tuskanhiet. Nukkekodin ovista astuin aikaisempien sukupolvien viitoittamaa tietä kultaiseen häkkiin, jossa minulla on kai kaikkea paitsi vapaus. Voimaton viha alkaa kyteä sisälläni heti, kun erehdyn ajattelemaan tämän hyvin hoidetun pesän olevankin vain häkki, josta pitäisi lentää pois.

Minulla on yhä siipeni, vaikka ne lepäävätkin höyhenistään kaljuuntuneina ja lentokyvystään heikentyneinä sängyllä. En näe häkin ulkopuolella välttämättä vihreämpää ruohoa, mutta se unenpöpperön heikentämissä sisuksissani kynsiään viuhova eläin vaatii päästä ulos. En vain tiedä, minne se laskisin. Kenties metsänlaitaan, jossa suuret kuuset nousevat tummina ja komeina vasten taivasta. Kenties juuri sinne, missä kauniisti tapetoidut seinät tai kattokruunujen koristamat katot eivät peitä tähtitaivasta.

Työpäivän väsyttämä mies on sulkenut silmänsä ja hengittää raskaasti sängyn toisella puolella. Nostan vinoon kellahtaneet silmälasit hänen nenältään ja asetan ne varovasti yöpöydälle. Nousen seisomaan sängylle ja hymyilen hieman ajatellessani äitiä, joka kauhisteli sänkynsä jousia rääkkäävää pikkutyttöä. Se tyttö vietti päivänsä yksisarvisten ja keijujen maailmassa, teki pitkiä tutkimusretkiä vailla päämääriä, kiipesi suuriin vaahteroihin ja rosoisille kallioille, ahmi tarinoita ja vielä satukirjan sulkemisen jälkeenkin laski muovisen kruunun harjaamattomille hiuksilleen.

Leikissä löydän itseni uudelleen, kuvittelen kaiken ilman rajoja ja vaivalla rakennettuja tiiliseiniä, joita vasten vapauteni hajoaa sirpaleiksi. Katto liukenee tummuvaan taivaaseen ja seinät kaatuvat yhtä helposti kuin lapsuuden leikeissä. Mielikuvitusystävät ja sängynalushirviöt liikehtivät levottomina vatsanpohjassa ja kurkottelevat kohti sydäntäni. Kultainen häkki kallistuu uhkaavasti, kun annan villeinä poukkoilevien tunteiden tulla ulos hauraina kyynelvirtoina. Siipeni ovat lähes surkastuneet mutta levitän ne kuitenkin. Asetan varpaani kärjet aivan sängynreunalle ja valmistaudun hyppyyn, jota ei välttämättä koskaan tule.

Vankeudesta vapauteen

(Novelli, elokuu 2014)


Loppusyksyn kelmeä valo siivilöityy luentosalon likaisten ikkunoiden läpi. Piirtelen koukeroita kalenterini rispaantuneisiin reunoihin ja tarkkailen vaivihkaa, miten ihmiset sitovat hiuksensa, minkä tuoksuista käsivoidetta hierovat rystysiinsä, miten ehostavat meikkiään, avaavatko suunsa, kun levittävät ripsaria, mitä kuiskailevat vierustoverille, mitä piirtävät luentolehtien reunoihin, miten hymyilevät ja haukottelevat, mitä kirjaa lukevat luennoitsijan puheen poristessa yksinään salin edessä kuin hellalle kiehumaan unohtunut vesi.

Vasemmalla puolellani kolmen tytön porukka kääntyilee ja kikattaa, puhuu viikonlopun juhlista ja leveäharteisista miehistä, joiden käsivarsilla maailma varmaan tuntuu mukavan kevyeltä. Tuijotan suttuisia piirustuksiani ja huokaan haikeana uusille korkokengille ja uskomattoman peittävälle mutta kuitenkin niin kevyelle meikkivoiteelle. Valkokankaalle heijastuvat kaaviot, lauseenpätkät ja kuviot ovat kuin kaukaisia taivaankappaleita, joiden keskellä tunnen itseni niin mitättömän pieneksi ja merkityksettömäksi. Kenties jokin niistä on se pohjaton musta aukko, joka imee kauniit tulevaisuudenkuvani sisuksiinsa.

Ikkunoiden takana likaisenharmaat pilvet tavoittavat horisontin alareunaan kellahtaneen auringon. Pää tuntuu niin raskaalta, että lasken sen varmuuden vuoksi lepäämään käsieni varaan. Haluaisin kävellä ulos salista mutta pelkään, että aina askeleen jäljessä löntystävät jalkani pettävät kesken matkan.

Ihmisiä notkuvat penkkirivit kulkevat ympärilläni kuin moottoritiet ohituskaistoineen. Oikealta ja vasemmalta viuhuu ohi älykkäitä ja nopeita yksilöitä, joiden kommenteille luennoitsija nyökyttelee hyväksyvänä. Ehkä jos oppisin luottamaan itseeni, minäkin voisin olla jokin noista tulevaisuuden soihdunkantajista, enkä tämä valtateiden varressa lahoava ja ohikiitävien autojen ilmavirroista horjuva lato.

Toisinaan haluaisin muuttaa kauas täältä, kadota vain jälkeäkään jättämättä. Haaveilen pienestä mökistä metsänlaidalla ja narisevasta tupakeittiöstä, jonka ikkunoista katselisin aamukuuraa ja hörppisin monta kupillista maitokahvia. Olisin vapaa kaikesta ja kaikista, sosiaalisista paineista ja yhteiskunnan odotuksista. 

Mutta sekin eristäytymisfantasia rakoilee jo ennen kuin ehtii alkaakaan; se on täynnä toisten ihmisten kädenjälkiä jo perustuksista lähtien. Talohan olisi totta kai muiden rakentama ja kahvi muiden tuottamaa. Aivan kuten maitokin, jota nykyään uskallan jo lorottaa runsaalla kädellä kahvikuppiini kaloreista huolimatta. Pitäisi kai olla tyytyväinen siihen, etten enää koe tarvetta teeskennellä mustan kahvin ystävää. Ei se edes ollut hyvää, se oli turvallista olemattomine kaloreineen. Nykyään niin harva asia on turvallista.

On sietämätöntä tiedostaa, kuinka kipeästi tarvitsen muita ihmisiä. Pelkään sitä, kuinka nälkäinen nykyään olen kaikkien näiden nääntyneiden vuosien jälkeen. Ruoka, ihmiset, läheisyys, lämpö, arki, koti, perhe. En pärjää ilman. En ole saari, vaikka en olekaan vielä rakentanut poltettujen siltojen tilalle uusia yhteyksiä ulkomaailmaan.

Luennot loppuvat kolmelta, sen jälkeen on aivan liian monta tyhjää tuntia täytettävänä. Haahuilen päämäärättömänä pitkin kaupunkia, mutta kaupoista ei löydy kuin huonosti istuvia housuja ja liian pieniä paitoja, joita riisun häpeissäni sovitusverhon takana. Vielä kaksi vuotta sitten vaelsin näitä katuja kuoppasilmäisenä ja riivattuna jumalaisen Pepsi Maxin perässä. En ole enää orjuutettu, olen vapaa. Olon pitäisi kai olla kevyt, mutta vapauden mukana tuleva vastuu painaa lihaksistaan surkastuneissa käsissäni kuin tuhannen kilon punnukset. Kaipaan orjuuden suomaa turvallisuutta, ylhäältäpäin saneltuja sääntöjä ja turvallista pientä kuplaa kuin vankilaa. Vapaus on loputon kimara tyhjiä päiviä, jotka odottavat täyttämistään

Jumitun katselemaan torilla pyöriviä lapsiperheitä, pieniä poikia ja tyttöjä tuulessa pullistelevissa takeissaan ja murtumattomissa hymyissään. Ahnaina kujertavat pulut kerääntyvät leivänmurusia heittelevien lasten jalkoihin, eivätkä reagoi äkkinäisiin liikkeisiin kuin muutamin laiskoin hypähdyksin.

Lapsuus on viaton kupla, joka odottaa puhkaisemistaan. Ei se kestä polttavaa uteliaisuutta, joka ajaa lastenhuoneen hempeästä vaaleanpunaisuudesta kohti kusisia porttikongeja, likaisia katuja ja tahraisia lakanoita. Eikä se kestä riitoja, jotka repivät jokaisen aamun pieneksi silpuksi ja lastenhuoneen painajaisten kehdoksi. Ei tummana ympäröivää maailmaa täynnä itsetuhon spiraaleja.

Ehkä lapsuuden kupla puhkesi kohdallani liian aikaisin. Ehkä sen takia etsin itselleni uuden kuplan: syömishäiriömaailman sääntöineen, pakkomielteineen, numeroineen, yksikköineen. Syömishäiriö ei ollut minulle koskaan vain sairaus. Se oli kerran koko elämäni. Se oli mielen sisällissota, riippuvuus ja rankaisukeino, tuhoaja ja pelastaja, matka pimeään puoleeni ja määränpää nimeltä kuolema, tapa paeta ja tapa sulkea muu maailma ulkopuolelle. Tapa elää ja tapa kuolla. Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, syömishäiriö oli myös turva turvattomina aikoina, selviytymiskeino. Se oli tapa sulkea pois kipeä todellisuus ja kääriytyä omaan pikku kuplaani. On niin paljon helpompi vihata lihaa ja nahkaa kuin selittämätöntä pahaa oloa. Muuntaa abstraktit tunteet konkreettiseksi kohteeksi. Pahan olon käsittelyn sijaan kääntää kaikki huomion kehoon ja ruokaan.

Vieläkin syömishäiriöön ripustautuminen houkuttelee aina, kun tulevaisuudenpelko ajaa minut taas kerran takaisin menneisyyden tuttuihin helmoihin. Sairaus haluaa minut aina silloinkin, kun kaikki muut siirtyvät eteenpäin elämässään, eikä kukaan enää muista olemassaoloani. Se ei jätä, ei hylkää. Se on mitä mahtavin syy vetäytyä varjoihin ja kääntää selkänsä tulevaisuudelle, joka voi kaikista sisukkaista yrityksistä huolimatta olla täydellinen katastrofi. Tietysti minun pitäisi päästää lopullisesti tästä irti ja kasvaa rohkeasti kohti tuntematonta tulevaisuutta suunnistavaksi aikuiseksi. Ei minulla edes olisi aikaa syömishäiriölle. Se on kokopäivätyötä, joka varaa jokaisen tunnin vuorokaudesta ja herättää öisinkin suonenvedoillaan.

Polkkatukkainen perheenäiti katsoo minua lempeän kysyvästi, kun jumitun tuijottamaan liian pitkäksi aikaa lämmintä onnea syksyn viiman keskellä. Katseeni tipahtaa orpona maahan tietämättä, mihin kohdentua. Perheenäidin katse tuntuu polttavalta, kun maailmaani vuosikaudet eristänyt kupla ympäriltäni on vihdoin poksahtanut. Minä tarvitsin syömishäiriötä vetäytyäkseni omaan utuiseen todellisuuteeni, kääntääkseni selkäni maailmalle, harmaille arkipäiville, repiville pettymyksille, ihmisten sanoille ja katseille. Nyt olen alaston ja suojaton, enkä osaa tätä vielä. Roikotan päätäni ja pinkaisen juoksuun vasta, kun tori painuu harmaiden talojen taakse.


Kotona tyhjä asunto odottaa minua mykkänä ja ilmeettömänä. Olen liimannut seinille muutamia julisteita keskustan paperikaupasta, mutta ei niiden värikkyys yksinään riitä täyttämään kotia hehkulla ja tarinoilla. Kuitenkin täällä on niin hyvä olla. Ei ole isää, jonka huuto muovailee minusta säikyn ja pelokkaan, eikä äitiä, jonka nyyhkytys kuuluu öisinkin seinien läpi.

Vatsa kurnii mutta jääkaapissa nököttää valon lisäksi vain kimpale kevytjuustoa ja mansikkahilloa. Hetken ajattelen, etten täyttäisi sitä enää. Ottaisin taas käyttöön rasvattomat maitorahkat ja pakastevihannekset, nyrpistelisin nenääni karkkiosaston antimille. Jakaisin lähikaupan tarjonnan taas kerran vähäenergisiin turvaruokiin ja ahdistusta aiheuttaviin kiellettyihin ruokiin. Muistoissani hypistelen kolmen kilon porkkanasäkkejä, kahden kilon omenapusseja ja maitorahkoja alakerran jääkaapin kellertävässä valossa. Muistelen sitä turvaa, jonka ne loivat, pieneksi pilkottuina, tarkasti laskettuina annoksina. Muistelen päivän kolmatta lenkkiä ja nilkutusta kotiin, hirvittävää vihlontaa ja kurkussa tulvivaa kipeää oksennuksenmakuista itkua. Ja kun oikein pinnistelen, voin tuntea nälän polttavat muistijäljet vatsanpohjukoissa, kurkussa raapivat kynnet, kakomisen ja sen tunteen, kun kaikki tulee ulos haaleana ryöppynä ja tietää, ettei koskaan parane. Voi sitä surullista voitonriemua, kipeää ohimenevää iloa.

Muistan kaiken yhä ja kuitenkin ajatus syömishäiriöstä tuntuu samalla niin surullisen kaukaiselta. Se on osa itseä mutta kuitenkin jo niin kaukana, että sitä huomaa ikävöivänsä. Vähän kuin lapsuutta, mennyttä aikakautta, jolla oli joskus paikkansa ja tarkoituksensa. Ristiriitaista kaivata niitä aikoja sydänjuuriaan myöten mutta samalla tajuta olevansa aivan liian terve aloittaakseen sitä kaikkea uudelleen.

Olen tällä hetkellä liian kaukana sairaaksi luokiteltavasta. En enää laske pakonomaisesti kaloreita, en pakkoliiku tai pelkää käyttää hissiä ja seisoa aloillani rullaportaissa, kokkailen lähes päivittäin tortilloja, täytettyjä leipiä, pestopastaa ja muita entisen elämäni kammotuksia. Ennen kaikki olisi tietysti jäänyt koskematta, mutta nykyään syön hyvällä omallatunnolla rasvaisempiakin ruokalajeja. Tietysti putoaisin mitä todennäköisimmin sietämättömään ahdistukseen, jos antaisin painoni nousta, mutta niin kai kävisi niillekin, jotka eivät ole koskaan syömishäiriöistä kärsineetkään. Ei siinä ole mitään omituista.

Tuntuu jotenkin niin haaskaukselta roikkua näissä muistoissa, nostalgian katkeransuloinen maku kielellä viipyillen. Minulla ei enää ole syömishäiriötä, ei sellaisena kuin se silloin joskus oli, mutta minulla on edelleen ne syyt, jotka sen silloin jo lapsuudessa aloittivat. Enkä minä vieläkään ole oppinut kannattelemaan niiden painoa. Ja siksi tällaisina lyijynraskaina hetkinä kaipaan sairauden kuplaa, joka tekee arkimaailman huolista niin toisarvoisia. Se ei poista niitä, mutta pitää minut tarpeeksi kiireisenä ja sairaana, etten kykene ajattelemaan muuta kuin mittoja, painoja, aikatauluja, taulukoita. Mitä tahansa muuta kuin sitä kipua kaiken takana.

Tiedän, että olen auttamattomasti kasvanut ulos näistä sairaskertomuksista mutta en kuitenkaan ole vielä valmis luopumaan. Uskon olevani niin terve kuin minun on näillä muistoilla mahdollista olla, mutta silti en osaa olla kaipaamatta. Aina on jäljellä se outo itkettävä tunne, kun muistelee sitä kaikkea. Kaipaus, joka ei hellitä, vaan käy vain vaikeammaksi, kun sille kerran erehtyy antautumaan. Vatsanpohjassa on aina jäljellä se painava möykky täynnä vihaa, pelkoa, ahdistusta, tyhjyyttä, yksinäisyyttä, kipua, lyöntejä, huutoja, mustelmia. Jotenkin vain taas itkettää. Enkä vieläkään tiedä, minkä perään edes todella itken.


Kerran viikossa tai kahdessa yritän kuulua opiskelukaverieni joukkoon ja olla normaali nuori. Kevytsiiderit kolisevat kangaskasissani, kun tallustelen keltaisten lehtien peittämillä asfalttiteillä. Illat käyvät päivä päivältä tummemmiksi ja koleammiksi, mutta pieneen yksiöön ahdetuissa kotibileissä hiki virtaa ja valot loistavat kirkkaina. Halaan illan emäntää ja tervehdin nopeasti lattioille ja sohvalle linnoittautuneita juhlijoita.

Puhe kiertää pääni ympärillä, mutta ei tarraudu minuun tiukasti kuin kiihkeän rakastajan kädet vartalon ympärille. Ei samalla tavalla kuin syömishäiriön vaativa ääni väkivahvana vasten kehoani. Illanviettojen tietynlainen intensiteetin puute, laimeus, jättää minut niin usein tyydyttymättömäksi ja kaipaavaksi. Puheenaiheet ovat kevyitä ja lauseita sanotaan useimmiten ennen kuin niitä ajatellaan. Hymyilen heitoille, jotka eivät oikeastaan edes naurata ja pudistelen muiden mukana päätäni jonkun typerän ihmisen loukkaaville heitoille.

Toisinaan haluaisin kysyä nauravilta opiskelukavereiltani neuvoa sairaudettomaan elämään. Terve elämä on kuin uusi suurkaupunki, jossa haahuilen suu ammollaan turistina vailla karttaa. Haluaisin kysyä muilta suuntaneuvoja, kenties kertoa myös syömishäiriön pimentämästä maasta, josta olen vihdoin päässyt pakoon. Muutaman kerran olen jo aloittanut kertomuksia pääni pimeistä paikoista mutta vaiennut pian toisten ymmärtämättömien katseiden alla. Sairauden selittäminen terveelle on toisinaan kuin yrittäisi selittää värejä sokealle, kuin aina huutelisin rajan tältä puolen. Sanat jäävät aina kaiuiksi, unenomaisiksi kertomuksiksi.

Kun katselen eläväisiä ja kuitenkin niin tavanomaista elämää viettäviä opiskelukavereitani, en voi olla pohtimatta, tunteeko kukaan muu päivittäistä tuskaa vapauden tuhlaamisesta. Meillä on vapaus tehdä suuria asioita ja kulkea suuria seikkailuja mutta silti me istumme tässä pienessä yksiössä täynnä keveitä juoruja ja samanlaisena pyörivää arkea, joka odottaa vain humalan sumentamaa viikonloppua.

Haluan kuollakseni elää niin vahvasti ja täysillä kuin pystyn mutta en tiedä, miten. En koskaan ole osannut olla mitään muuta kuin vanki, sairauden oma. Nyt kävelen horjuvin askelin kuin maailmaan juuri tupsahtanut peura tämän uuden maailman kirkkaissa ajovaloissa.

Kun kuuntelen ihmisiä, jotka ovat kokeneet paljon enemmän kuin minä, tunnen itseni huonommaksi. Kun kuuntelen ihmisiä, jotka kertovat villeistä seikkailuistaan suurkaupunkien nihkeissä öissä, tunnen itseni köyhemmäksi. Kun kuuntelen ihmisiä, jotka ovat rakastaneet yli mantereitten ja läpi vuosien, tunnen itseni mustelmattomaksi untuvikoksi. Kun kuuntelen elämänpolkuja täynnä kohtalokkaita risteyksiä, tunnen omat valintani typeriksi haihatteluiksi. Tiedän, että toisiin vertaaminen on typerää, mutta minulla on taakkanani syömishäiriölle ja masennukselle menetetyt vuodet. Silloin, kun muut elivät villiä nuoruuttaan, minä keksin kuumeisesti tekosyitä, joiden varjolla voisin vajota tehokkaammin sairauden pirulliseen spiraaliin. Silloin, kun toiset tytöt saivat ihailevia katseita, minua katsottiin inhoten ja törkeyksiä huudellen, kun muut juoksivat avosylin auringossa kylpeville voikukkapelloille, minä etsin parhaita tapoja kuolla. Kun muut seurustelivat, suutelivat, nauroivat, kulkivat koko päivän auringon alla, minä linkutin kotiin jalat juoksemisesta rikkinäisinä ja rikoin itseäni vielä vähän enemmän. Edelleen maailmassani on liian paljon altistavia, laukaisevia ja ylläpitäviä tekijöitä, joita vastaan taistelen joka päivä, etten luovuttaisi saavutettuja voittoja.

Kun puolen yön aikaan muut suuntaavat kohti yökerhon vilkkuvia valoja ja yhden yön hätävaroja, minä erkanen muista vähin äänin. Tähtikirkas yö kietoo lohduttavat käsivartensa hartioilleni ja huokaa hiljaa kanssani keskustan humalaisille juhlijoille. Kävelen pienessä hiprakassa pitkin alastomia katuja ja tunnen oloni kevyeksi, hyvällä tapaa vapaaksi. Miksi jäisin vankilaan, kun kalteriovi on apposen avoinna?

Joinain päivinä alan jo unohtaa. En aina enää muista, miltä syömishäiriö tuntuu. Kuin se sairas ihminen olisi ollut joku toinen. Se en ollut minä. Vaikka en tiedäkään, kuka minä olen nytkään. Kuka minun pitäisi olla tässä syksyn pimentämässä kaupungissa, tässä pitkien välimatkojen maassa, tässä monivärisessä maailmassa, tässä universumissa, tässä loputtomuudessa. Ehkä se on vapautta. Se, etten tiedä. Ei ole roolin tuomia odotuksia täytettävänä.

Syömishäiriö antoi sairaan identiteetin, se antoi sairaan yhteisön, jossa olin kuin kaikki muutkin. Se antoi tunteen kuulumisesta ja pyyhki hetkeksi pois eksistentiaalisen ahdistuksen. Syömishäiriö antoi luvan olla kärsivä ja surullinen, se antoi tuhat tekosyytä olla yrittämättä mitään muuta. Syömishäiriö, sen takia voi olla omituinen kauan, ehkä aina.

En halua enää nuolla haavojani pimeydessä. Sanotaan, ettei sairastuminen ole valinta, mutta haluan uskoa, että ainakin minulle parantuminen on valinta. Laahaan ehkä vieläkin harmaana läpi kauniiden syyspäivien, mutta olen kuitenkin tehnyt valinnan tulla paremmaksi. Edelleen pelko tarrautuu kädestä kiinni, itku jumittuu kurkkuun, painajaiset työntyvät yli unenrajojen ja herään naama turvonneena aamuihin, joina odotan vain yötä. Mutta ei kai se tarkoita luovuttamista? Ei kai paraneminen ole vain aurinkoisia ajatuksia, hattarankevyitä päiviä, käsi kädessä juoksemista kohti auringonlaskuja ja sateenkaarenpään aarteita. Paraneminen on likaista, oksettavaa, kuvottavaa, kipeää. On avattava kehonsa ja mielensä, tongittava sitä kuonaa väsyneillä käsillään, etsittävä jostain sieltä syvältä kaiken paskan seasta rohkeus. Annettava pelolle edes pieni läimäisy poskelle vaikka se lyökin takaisin maahan, on tunnettava kipu ja annettava sen tulvia ulos kyynelkanavista, on opeteltava päästämään irti sairaudesta, vaikka luopumisen tuska repiikin kappaleiksi.

Tällaisina öinä tuntuu, etten tarvitse sinua enää, syömishäiriö. En jaksa enää olla sairas ja miettiä kaikkea sitä, mitä terveenä voisin tehdä. Joskus pohdin, millaista elämäni olisi, jos olisinkin ollut terve. Kuka olisin ilman vuosikymmenen sairautta, joka kuihdutti kokemukset ja käänsi minut kerälle, syvälle oman nahkani sisään. Kenties sairaus oli sivupolku, jonka vuoksi suunnitelmat hieman viivästyivät tai sitten ei. Jossittelu ja jälkiviisaus eivät kuitenkaan saa minua ainakaan kovin pahasti muistelemaan pahalla. Sairaudelle oli aikoinaan oma aikansa ja paikkansa, mutta minä olen jo liian kaukana sieltä. Liian vapaa mahtuakseni enää tätä maailmaa ahtaampiin häkkeihin.