The Escapist

(Short story, December 2016)


"Imagine the biggest landfill site of all time", Peter asked Colin. "Estrutural in Brazil, 136 hectares? Duquesa in Dominican Republic, 128 hectares? You're thinking quite small so let me help you."
"I wasn't even thinking but go ahead", Colin sighed. 
"Human mind, infinite hectares of the filthiest waste you could think of", Peter said with a dramatic tone to his voice that quickly vanished as Colin didn't seem the least bit impressed.

"Her favorite insult was to call me narrow-minded", Pether said as he lighted up a cigarette, "Well honey, just look at this endless dump site of forgotten apologies, thank yous I never said out loud and I love you too's you're probably still waiting to hear."
"And this is something you're proud of?" Colin interrupted him. 
"I have my reasons to keep it all to myself. If you say it too much, it loses its meaning. I don't want my words to suffer inflation. I mean look at Nazi Germany; super inflation can be a dangerous thing."

Colin's slightly raised eyebrows and incredulous chuckle were like gas to Peter's inner flames.
"Bet you didn't expect me to play the Nazi card this quickly, did you? Well buckle up Colin, because I'm about to widen your very own landfill to match the size of mine with my 4 AM Scotch induced and slightly self-hatred fuelled word vomit extravaganza."
"I get it, you're drunk. Can I please take you home already?"
"That's an interesting concept, don't you think? Home. It never really feels like you had one ever since you left the first one."

Peter looked around and the world was spinning. They say you can always find someone to agree with you at a pub but Colin was doing a lousy job. Break-ups should give one a free pass to behave like a needy asshole for at least a month and it had only been three and a half weeks since the quite predictable event that practically made poor Colin Peter's new guardian. Besides, getting drunk was just Peter's way of speeding the process as alcohol has the potential to dissolve some of that problem waste called memories. One can really feel like a rockstar thrashing the dear memories like an expensive hotel room. What a better way to not admit that you did something wrong and see the past relationship as something to learn from.

"I don't want to go home. I want to get out of this trash bin they keep throwing me time after time again", Peter writhed himself out of Colin's firm grip.
"You kind of keep jumping there yourself--", Colin started. 
 "When you're dumped, you really start to wonder if you're in a landfill site. That's were things are eventually dumped, right?"
"I guess."
"Landfills of humans. They're like nursing homes. Last stop. Thank you for the ride. Enjoy your rotting", Peter concluded with a self-deprecating laughter. 

When you grow out of Disney movies you decide that there are no happy endings; only happy starts. That's what happened to Peter at least. Ever since his first break-up in 1963 he has been trying to get back to the start. The problem with break-ups is that everything is behind you now and you're left with bittersweet memories that feel like leftover building blocks without counterparts. The happiest years seem to be the teenage years when you have everything in front of you, at least theoretically. Parents and teachers lie to you that you can be anything, and Peter still kind of hanged on to that thought like the last kid to believe in Santa Claus. Of course the right thing to do would be to face the harsh reality without Santa or omnipotence, but at 64 avoidance had become somewhat of a lifestyle for Peter.

The problem with keeping lies like that alive is that reality constantly keeps shattering them. Another failed romance? It doesn't mean that you weren't Prince Charming, just that she was Ursula instead of Ariel. Got fired again? Well if it's not Trump firing you it doesn't count. After a certain point Peter really got creative with the excuses. However, when he looked into the mirror on his 60th birthday and it became increasingly hard to convince himself that he could still be the next teen idol, Peter decided to stop coming up with excuses. Instead he became increasingly obsessed with the idea of burning up all the waste that we call memories that proved him to be anything less than a success story.

Step one was to cover up all mirrors. Step two was to start drinking heavily. Step three was meditation – with emptying your mind and all that jazz. It's cheaper than alcohol if you don't go to the hip and happy, overpayed instructors but to the sad ones who have been on a trip ever since the 60's. Step four was to move to a country where no one knows your name, let alone history. Peter decided to go to England as English always seemed like an impossible language for him to learn and that accent made learning it a mission even Tom Cruise couldn't accomplish. Not understanding anyone would be the perfect way to avoid unwanted feedback people give you without even asking so Peter though it was like hitting two birds with one stone. Granted, that was a bit of an excessive move but when you're obsessed with a thought you go to crazy lenghts to achieve it.

With the obsession beating inside of him like a second heart Peter eventually managed to create his very own padded cell where nothing hurt and everything was beautiful. Everything was going so well. Peter was drinking every day, living in a dump without mirrors and and repeating the ommmm-syllable like a pro. This is what happiness looked like, or nirvana.

But like in most stories, the snake found its way to the paradise somehow. Blame it on the women with their minds like spider webs where you eventually end up squirming like a fly. This time it was not Eve but Betty who reminded Peter that there is something more challenging than abstaining from alcohol: abstaining from living, that is. "Is this seat free", she asked and the doors to Peter's padded cell were flown open. She just smiled across the table and didn't mind that body language was the only language between them.

Betty floated to him like a cloud blocking the harsh truth that love is a magnet for painful experiences that you just want to bury six feet deep in the landfill of your confused mind.

But maybe it would be different in another language, Peter thought.

After the first encounter Peter was obsessed again, spending every waking moment studying the language and trying to get closer to Betty. Sometimes Peter wanted to undress his skin and show Betty all his love towards her. 'I love you' still sounded like phrase he learned from American movies. He could talk about love in English but he didn't know how to love in English in such a way that the words would feel personal. English wiggled around him like boots three times too big. It reminded him of childhood when he always got his brother's old clothes that were hanging on his skinny body. Slowly Peter learned to sew his feelings as pads inside of the metaphorical boots, hoping that some day they'd fit just perfectly.

Language barrier was an obstacle Peter was determined to overcome and he could already see through the cracks. The grass seemed to grow greener there on the other side as it always does, and the sky spread over it all like the softest blue blanket from his happiest childhood memories. Peter wanted to be part of that world, immerse his pale skin in its vibrant colors. He opened his mouth first thing in the morning and allowed the foreign world stream right in. He bathed in the laughter of the television so long that his skin started to crumble. He studied Betty's face in her bedroom filled with the yellow light of street lamps and felt like a child again. It felt like a chance to start again.

He thanked Betty every day for bringing out the child in him. But he never had the guts to apologize for letting out the man who didn't quite know how to grow up.


***


"You know what she said to me when she left me?" Peter asked Colin who after three years since the break-up realized that this was the final straw. Despair event horizon. Peter wouldn't recover anymore. They say language is wrapped with culture and for Peter English was full of grudge against Betty and the relationship that made him feel like a failure. Peter didn't really have any pure reasons left to hate Betty from the bottom of his childish heart but even more painful than the first love is the one that was supposed to be the last.

Colin looked at Peter who was a living proof that the hardest part isn't to learn something new, such as becoming fluent in a foreign language or adjusting to the surrounding culture. The hardest part is to unlearn old habits. To figure out how to not think about what eat together in the evening or how not to reach for your phone everytime something funny happens. Or how not to wish for them to emerge behind the next corner to hug you just before you fall down on the cold ground.
 
"Colin, are you listening to me? Guess what she said, guess", Peter interrupted Colin's inner analysis.
"Gave you the number of the nearest kindergarten?"
"She said that she wanted to live with Peter, not Peter Pan."
"Very clever. Maybe you should really consider the second star to the right and straight on 'til morning", Colin commented monotonously.
"What's that supposed to mean?"
"That's where you belong. You and Michael Jackson."
"You say Michael Jackson like it's a bad thing", Peter smirked.
"Peter, listen for once. Betty was spot on. You're a kid trapped in the body of a gruesome man. On my evil moments I'm convinced Betty only stuck up with you because she saw you as the baby she never got. And as for me, well, I always despised the ones who took life too seriously. I can take your tantrums, the attention span of the fruit fly, the bottomless curiosity with endless questions but at the rate you keep drinking yourself into alcohol-related dementia I'm a bit worried I might have to soon change your diapers."
"The best people have kept their inner child alive. Admit it, you feel young in my company. I'm your Holy Grail."
"Inner children can be delightful but it's a total misconception to believe that kids are innocent and pure. They're monsters. Lord of the Flies is not fiction."

Conversations with Peter never seemed to produce any kind of wisdom, only bad jokes Peter made to avoid solving his problems. Colin decided to give Peter a preview of his future and took him to visit his father-in-law one Sunday afternoon. The corridors smelled of Septidin and the nurse escorting them to the room had to excuse them after a minute as there seemed to be some kind of a senior version of UFC going on in the next room.

Colin's father-in-law looked like a weird hairy raisin underneath the covers. Colin's children gathered around his bed and started telling about their days, ignoring the fact that grandfather most likely didn't even recognize them anymore. The smallest one of the kids stood a bit farther away, holding his most precious fortune in his hands. "Look grandfather! Look what Simon made in school!" Colin's wife said excitedly and pushed the smallest brother a bit closer.

Simon hesitated to let go of his self-made airplane and held onto it so tightly you kind of started to wait for him to suddenly turn into a Gollum hissing 'my precioussss'. Under the pressure of his mother he reluctantly gave the airplane for grandfather to see. Grandfather looked at the airplane carefully and turned it around so slowly it almost seemed as if he was thinking about something deeper than where on earth he was and who the hell were all these people. Everybody was holding their breath in excitement and waited for granfather to comment on the quite impressive airplane Simon had made. Grandfather looked at the people surrounding his bed for a second and then just threw the poor little airplane into his mouth like a piece of candy.

Colin's wife rushed to stop him from eating it all but it was already too late. The smallest brother was screaming like a siren and all the nurses emerged to the room to calm everyone down.

"See?" Colin said sharply, "This is how you're going to end up."
"Wow", Peter managed to formulate. Colin felt quite proud of his shock tactics and prepared himself to receive Peter's praise of saving him from ruining his life completely.
"He must be the happiest man on this planet", Peter said in awe.
"What on earth are you talking about?" Colin looked at Peter like grandfather had eaten the last of Peter's brain instead of the airplane. 
"Look at him lying there, munching the dreams of that little boy. Nothing seems to bother him."

Three years ago Peter called these nursing homes the landfills of humans. He looked around and still saw all the people as vegetables waiting to be thrown into the biowaste bin. Still, these people seemed to represent the highest state of happiness for Peter: just lying there with no guilt of how they ended up in that state and not minding people looking at them with pity.

Peter felt like he had spent all of his life trying to impress people and always ending up in pubs telling his sob stories to strangers who were too losers themselves to call Peter a failure. Socially acceptable forms of success didn't seem to work for him so maybe the opposite might work."It is better to be a human being dissatisfied than a pig satisfied", the quote goes but Peter really started to be convinced it's the other way round. Look where learning a new language got him! Back to the pub. He felt stupid for having tried so many years to be a success story when he could've just been eating little kids' airplanes and not finding a single fuck to give.

And just like that Peter decided to become the pig satisfied. And besides, Peter thought, landfills are like amusement parks when you live your life like a pig. Of course, Peter didn't really think the decision through but that seemed to be the prevalent trend in his life. Peter didn't want to paralyze himself with excessive analysis and end up sharing his bitter tears with the victimized spinsters in the self-help section. As if it was much better to be paralyzed by alcohol and whine with other drunks.

"I'm not going to help you" was Colin's initial reaction to Peter's new master plan.
"Just don't stand in my way is all I'm asking", Peter smiled.

With the same obsessive force as he decided to destroy his past or learn a new language Peter started to work on becoming brain dead. He spend his days watching videos of DIY lobotomy, googling how to get Alzheimer's and sometimes wondering if the goverment was spying on people's browsing history. He studied the causes and risk factors for dementia and did everything the doctor's told you not to do.

Happiness was close. Peter could see it glimmering in the horizon where that big-ass light thing was rising and setting every day. He couldn't remember the name of it anymore, and on bad days that was the only thing making him smile. He could smell it on his sixth floor balcony where he dumped all of his trash because getting out of the apartment was getting too challenging. He could see it burgeoning behind the coffee cups when it became harder and harder to understand Colin's speech. 

"You don't know anything of the pains of not being able to remember", Colin tried to convince Peter whose obsession was like ear plugs blocking every warning and opposing opinion away.
"It's only painful for the loved ones", Peter said, "and you know I have none left."
"Peter, don't be a martyr. Only Jesus can pull that off. And what about me?"
"I'm just a kid playing with fire. That's what you've been saying since day one. And despite all your oppositions I know you like the warmth of that fire."

It might be hard to understand why anyone would want to be stripped off of what makes them human. Maybe Peter was one of those peope who would make a way better vegetable than a human. Colin looked at Peter, an eternal child and an old man. Maybe the stages in between just weren't meant for people like Peter who was slowly starting to lose his mischievous spark.

 "Let me make you some pancakes", Colin suggested as he saw it the easiest way to soothe a child upset.
"Thank you grandmother", Peter replied and smiled a bit.

Colin mixed the eggs, milk, oil and pancakes mix in a bowl and poured it on the hot pan. As the pancakes were sizzling a warm memory from childhood found its way to Peter through all the bad ones. For a moment Peter started to feel like the past could be something else than a nemesis. The memory filled him up with happy feelings so quickly that some of them found their way to his tearducts. Peter was just about to open his mouth and ask Colin to help him stop this madness, but just as the words were about to come about Peter suddenly swallowed them. His eyes had just noticed the pancake mix packet with a label that said "Betty Crocker".

 "There is a condition called hyperthymesia where a person can recall almost every day of their lives in near perfect detail", Peter said in a serious voice instead of confessing to experiencing a happy memory.
"That sounds like a useful skill", Colin commented.
"It's a curse. I watched a video where a hyperthymetic explained how hard it is to attend the present or the future as he is permanently living in the past. They get lost in remembering."
"Are you trying to convince me to erase my memory as well", Colin looked at Peter who seemed genuinely upset by the condition.
"Imagine a life with so many memories. All of your mistakes, failures, break-ups, all of the snide remarks and crushing verdicts in perfect detail. I just don't understand how anyone could live with so much of yesterday's waste on their shoulders when I want to perform a lobotomy on myself just by seeing the name Betty on the side of that stupid Betty Crocker pancake mix packet."
"It's just yesterday's waste, Peter. You're not a hyperthemic and a bad past doesn't have to mean a bad future. After all, tomorrow is another day", Colin tried.
"Not for me, Scarlett O'Hara, not for me."

Peter could always feel another day running underneath the supposedly brand new morning. The past days were always there, running with the newones . Here comes a new winter with the crushing weight of the previous ones. Here comes a new summer that echoes the sorrows of the last year's unbearable heat wave. Here is spring reminding you of all the times your hope melted away with the snow. And autumn brings you back all the melancholy you thought you left behind. Peter hated the way days echoed, repeated themselves like a videotape. He wanted silence, anechoic days that reminded him of nothing.

"Well anyway, these pancakes are awesome. After these the name Betty will always represent heaven to you", Colin tried to rid Peter of the negative connotations.
"They will taste like shame and regret now."
"Well you always feel a little shame and regret after pigging out on something so sinfully good", Colin attempted to joke. 
"Guess I've been gobbling down sinful treats my whole life then if those are the feelings associated with that", Colin concluded. "Maybe a little suffering won't hurt then. Give me the pancakes as my last guilty pleasure and then I'll show you how lobotomy is made."

After a certain point you learn to choose your battles. It was obvious that there was a battle going on but Colin was starting to accept that he was merely a victim of collateral damage. Peter was a selfish fool, no doubt, but Colin thought it would be as selfish to force someone who really wanted to go to stay only for the others.

"Let them die happy", Colin mumbled to himself and put on the best of Peter André by Peter's request. Might as well go all in if it's the last night of guilty pleasures.


***


When you carve your soul out it needs a new place to stay. There were many vacant places to choose from: an empty shell on the beach, a body formerly possessed by demons, an abandoned house that can be occupied by anyone, a coma patient lying on the hospital bed, a drunk at a pub who will go home with anyone, an empty can at a dump site or maybe a prisoner of Azkaban sucked dry by the Dementors.

Many souls try to occupy the body of beauty pageant contestants in the hopes of a better life but, as a surprise to many, those bodies are certainly not empty shells. That inviting smile might make one believe that they will say yes to anything and follow people around like brainless dogs, but Peter discovered those puppy eyes are merely a disguise for ruthless souls to get everything they need.

Peter's soul did try to enter a couple of places but even empty shells know better than to let a self-destructive little kid to inhabit them. Survival instinct is such a strong double lock on the door that Peter eventually decided to stay in his own body that was dumped to a nursing home close by his apartment.

"At the back of my mind I still waited for you to come to your senses", Colin said while feeding Peter some disgusting-looking mash,"I don't believe in escape when it comes to solving things or living life. Not that staying with the problems makes them go away either but eventually you grow so accustomed to them you don't even mind spending your afternoons feeding them mash and talking to yourself in the hopes they might still recognize you."

"You were a kid because you could. There's always a fool like me who won't leave. Escape", Colin shook his head.

Peter could hear Colin's lonely ramblings that made him want to say something sarcastic to cheer Colin up. At Peter's state certain things just are not possible anymore and Peter finally learned that there is a huge difference between not giving a fuck and not being able to give a fuck. Peter had no ability anymore, to give a fuck or enjoy that victorious feeling. He wanted to care but he couldn't.

The Woman at the Window

(Short story, December 2016)

"No matter how much you feed the wolf, he keeps looking at the forest."

– Ilse Lehiste

We need to prepare well in advance. For months nothing else matters but the party of the year. I will be introduced to all those important people, ambassadors, politicians, artists, socialites, business men and women from the windy heights of society. He reminds me every day how lucky I am to be taken there in his arm. I will be photographed to death, and such an event can't be taken lightly like any kind of mundane task.
      Early summer is moist heat dribbling from the maw of the sky. The windows need to be kept shut till afternoon and outside the asphalt melts and sizzles underneath the shoes. The ocean might offer a relief but I need to stay inside and study the art of speaking eloquently.
       When he comes home in the evening I need to show him I'm more than the messy child straight out of the concrete wombs of harsh nothern towns without sunlight. Before him I streched my limbs like a newborn and babbled in a language no one seemed to quite get. I wore jeans to a night club full of coctail dresses. Women looked at me with gentle amusement as I was not considered a rival, and men asked if I was a lesbian. It's quite flattering, to be honest. I look like your average Walmart person at best, and at worst like Nick Nolte in his mugshot.
       It might be a mystery how I managed to bag myself a handsome classy man like him. If you think of me as a human it makes absolutely no sense. If you imagine me as a dog it all falls into place. Everybody loves dogs, and I certainly fit the childlike role of a cute little puppy you benevolently laugh at.
       At first he kissed me with his eyes open, like afraid I'd bite his face off. I don't blame him. My mouth is a dangerous dark cave. Little kids shouldn't enter without a guardian. That probably sounds something a pedophile might say but I mean it in a metaphorical way. And because of misunderstandings like this I need to be trained a bit. By teaching me some manners he is only doing what any careful dog owner would do. You leash the little beast, you tame it. It's an act of love towards the animal as well, and when you're dealing with a girl with verbally sharp and therefore socially lethal fangs you should pratise being more safe than sorry. Beyoncé was almost right; If you liked it then you should've put a muzzle on it.
       He has adopted Cesar Millan's holy trinity when it comes to training me: exercise, discipline and affection. He has bought me a library of etiquette books and introductions to groomed behaviour. I walk a straight line with heavy book piles on top of my hide. "Good girl", he praises me when I perform my world-class air kisses I've been studying the whole day in front of the mirror. I make him laugh often but he forbids me to unleash my hilarious (if you ask me) political incorrectness on a public place.
        He is good to me. He feeds me and takes me out regularly. He brings me flowers and chocolate. I have no need to bite the hand that feeds - as the hand that feeds doesn't belong to one of those creeps trying to turn me into a bead-ridden meatball and future star of my 600 lbs life. He is just making me a bit more presentable, and that kind of controlling is enjoys a collective acceptance. Sure there are films like Titanic where the wolf-hearted girl wants to runaway with Leonardo DiCaprio but who wouldn't?
        In bed the good girls get to scream but not too loud that the neighbours won't hear. The bed is an alternative reality inside of a metaphorical soap bubble that bursts way too easily. I can feel it splinter when he comes, his body so stiff and then relaxed. Like death throes of a small universe whose lifespan of 23 seconds are nothing but a bittersweet memory of almost there, honey, almost there. Almost home.
        Almost is a big word for me. I'm almost there and almost done with my studies when he knocks on the door after a long day in a tailor-made suit. It's so hard to be decent when he's not around. Alone I fall into my bad habits of neglecting my basic need, gobbling down an excessive amount of useless information, rationalizing away my feelings, procrastinating, plotting world domination and escape, daydreaming too much and then having troubles falling asleep in the night and trying to ignore the crazy moon stalking me like a pervert behind the curtains. Call me a philantrophist for the pervs but that gloomy stare makes me want to take of all my clothes and bask in the cold light of lonely hours. It's certainly not an urban legend that freaks dance naked in the moonlight.
         I lie through my muzzle that my day has been very productive. I smile like Hannibal Lecter and he agrees to take me out tonight. He changes his suit to something more comfortable yet still classy and asks me to comb my hair. When we leave the apartment I look like a doll still in its package but ruin it all by rolling down the window down as we drive through the darkling highway of the steadily beating city. Such an exemplary pulse would make any doctor proud whereas my petulant heart is like Hamlet on loop, forever asking whether to beat or not to beat.
         Summer has softened the streets so tenderhearted it feels like walking on clouds instead of concrete. Everybody has gathered to the streets, smiling and socializing with each other. People here sure know how to come together and make the best out of their days. Their being doesn't scream survival but actual enjoyment of life. I sure am envious of people of the South, their eternal summer that hosts daily parties on the streets, its tender hands that greets you so softly. Those hands certainly have some manners I so desperately try to practise, unlike the cold winds of the North that slap you in the face when you get so depressed looking at the walls that you just have to leave the house to go to the local supermarket to buy some rope.
         He smiles at me as we stroll along the beach boulevard. It feels good to have someone be so proud of me that they actually want to hold my hand in public, unlike in the North where the worst crime is to sit next to someone in public transport. When I tell these stories of social retardness he just laughs how we lack character and ardour. People of the South sure are portrayed so passionate and fiery but still, there's nothing quite like the passion that survives in the brutal coldness of the North.
          Everything is so tender and conveniently close here, you can just strech out your arm and take the fruit staight from the tree. The days are so light they barely leave a mark; it makes me miss the harshness that carves all the bad bits out of me. Corny as I am, I confess to needing a good beating every once in a while.
          I miss the purity of that feeling when icy water hits me like a thousand small knives; it's like cupping, taking the bad blood out. That harshness is a reality that doesn't leave you like the summers in my land where it's debatable if they even arrive every year. Summers I'm not used to having, only losing. They're like a man who doesn't love you enough to stay. Summer days are full of melancholy and false hope but winter you can trust. The impossible distances between people, the darkness like a canvas for your steaming breath, the icy fields where nothing but loneliness grows, the pitch black mornings and evenings when I can't see ahead but still swear something is moving in the dark, the cold bed where the sheets hunt me like snakes and the gloomy light penetrating through venetian blinds. I even miss that insomnia so advanced it works like a skilled carpenter carving crescents underneath my eyes, the longing for a touch that is at least a bit human-like and the relief when you encounter that rare pair of eyes not looking down but straight at you, the crazy moon glistening above it all.
          I feel I'm zoning out again but his hand is warm and the sea is full of golden drops of sunset.



The awaited night arrives like an annoying guest when you're still in your underwear and have make up only on the other eye.
       I'm wearing a satin dress that matches my muzzle keeping all my racial slurs and offensive jokes at bay. Compared to other women I could lose a few but I feel like it was a better investement to shed some dirt of my personality instead of kilos of my body. I'm still slim enough to fit through the doors but with by bad mouth the guard would have stopped me already at the entrance. A more industrious woman would have of course studied the etiquette books on the treadmill but I didn't yet get rid of all my excuses.
        We circle around designer dresses and suits, shiny shoes and heels as high as your average college drop-out, endless dance floors and huge windows behind which expensive cars are waiting and probably Cinderella's pumpkin carriage.
         He nonchalantly strikes a conversation with a couple that radiates warmth like the sun. I feel my cheeks blushing and armpits sweating, praying to the deodorant god to not fail me now. The conversation flows so effortlessly, main reason for that being that I stay almost completely mute.
        The woman looks around 8 months pregnant or like me after my nightly binges. He congratulates them on the baby and keeps the conversation nice and short. I nod along and try my best not to give birth to a rambling I feel is kicking inside of me harder than that surely cute baby in her womb. He puts his arm softly around me when I scream a bit too loud how extraordinarily happy I am that these strangers managed to produce yet another baby to this overpopulated world.
        I smile and wish for an epidural to numb all my inner monologues that at the moment focus on the awkward pains of being a woman: menstrual cycles, contraceptive pills, sky-high libido during ovulation, pregnancy tests burning in the top drawer and human chorionic gonadotropin, motherhood, childhood, average age of first-time mothers, sexuality, gender roles, expectations and models, bra size charts and left breast bigger than the right ones, the perfect foundation and eye brows shaped like bird's wings, the 20-year cycle of fashion trends, mothers, daughters, sisters, the heavy chains of generations like chackles, daddy issues and disturbed self-image, flattering angles, red pigment ruining that perfect hydrogen peroxide blonde and silver shampoo, hair removal cremes, waxing, ingrown hair, razor blades and zebra hands, bodies destroyed by eating disorders, broken nails and hair falling out in clumps, amenorrhoea and the cry of relief when your periods return after years of absence, multiple orgasms and female ejaculation, clitoris, U, A and G spots some men find as easy to find as you average American locating Iraq.
       Ramblings are a definitive no-no and you should always wrap up your monologues if people are staring at you for too long. You should never make people stare at you, only glance. Freaks are stared at, elegant people are the ones who make you turn your head imperceptibly only after they passed you.
       I'm borderline stared at. It almost feels as if there's a competition to spot the odd one out and you'll win an extravagant price at the end of the evening. I want to hide in the ladies' room again but after so many visits I'm already afraid people think I have a diarrhea. All those heavy and expensive books have failed me, or I have failed them. I don't howl or bite but I am not singing like a nightingale either. I am mute and awkward. Despite my failings he remains so wonderful and reminds me that first times are always hard. The frustrating distance between theory and practice is something you only catch up by living.
       I want to dive into icy water, get the bad feelings out, but there's a paradise outside. When I step out the the summer instantly wraps its arms around me like an old friend. I feel like an angsty teenager and push its arms away without saying a word. Summer still smiles like a patient mother waiting for me to come back when I run back inside and desperately scan for a place to hide.
       In the fear of the possible diarrhea suspicions I decide to sneak upstairs. The cheery but still elegant music follows me for a while and then leaves me alone as I hastily climb the stairs. The halls upstairs are long and quiet, and the walls are painted with a baby blue color that soothes my panicky mind. The night is getting darker behind the windows and I decide to sit on a huge windowsill to catch my breath.
       I listen to the broken melody of my heart that jumps like a moody gramophone. The songs are full of melancholic longing that echoes there in the background of all the cheery tracks of this world. I can't go downstairs yet. It's too hard to focus on a new rhythm when the old one still beats so loud.
       I am not leaving either to follow the sad songs of my heart. I'm offered a place in the sun but so far I'm settling for the one by the window. It's not an unusual place for women, the windowsill. I think of the prostitutes in the neon light windows of Amsterdam waiting for another customer or maybe just a better tomorrow, Stepford wives looking out the kitchen window to be ready to greet their husbands, princesses in their castles waiting for their knights in shining armours, teenage girls who are told the windowsill is a far as they could get.
       I don't think I'm waiting for anyone as much as I'm trying to forget my roots. The longing makes me weird at parties and hurts my heart but I'm not ready to give up yet. Maybe I'm born with this nature, or maybe it's something like Maybelline that I can just wipe away with the right sanitary towels. At least I read that by transforming our habits we can change the patterns inside of our brain. Habits aren't our destiny. I just need more persistance to grow up to be the elegant woman he wants by his side, not by his window. He sees so much potential in me but I remind him that he still needs to live with who I am now. He might know how to train an animal but Mother Nature holds a leash stonger than any man-made one.
        I'm deep in my thoughts when I suddenly hear approaching steps behind me. I turn around from the window and see a waiter walking towards me with a tray half full of glasses. I want to explain to him that I will not bite, just get close, no need to be shy, it's perfectly safe. But I don't need to. He keeps walking towards me as if I wasn't some kind of a wolf by the window, howling after the woods.
        "Madam", he nods and smiles. "Thank you", I reply like a real lady and take one glass in my hand. The waiter exits the scene and I sigh out of relief. I made it, I think I fooled him of my normality. I should probably address my thank yous to the make up team that upgraded me from Walmart to Wall Street but I still consider this my small victory. First the waiters, then the rest of the world. And eventually I will even fool myself into believing that I belong here.
         I take a sip of the champagne and look out of the window. The cold waters and dark woods are beating somewhere behind the endless summer. There so much in this world it would be crazy to miss the old one. Just a few more minutes to calm my heart and I will join the rest of the party.
          There is food and love and shelter downstairs. Just a few more minutes and I'll forget about the world behind the window. And, as I read from the etiquette guide books, it would be so ungrateful not to.

Suojelija

 (Novelli, huhtikuu 2016)

I look at her and light goes all through me.
– Charles Bukowski

Maailmanlopun aamu nousee multaisen maan sisuksista kosteana mutta kuivuu pian koppuraiseksi ja kuumaksi. Sara makaa aurinkotuolissa vieressäni ja hymyilee kilpaa auringon kanssa. Hänen hiuksissaan on kaukaisen maan okraa ja silmissä versoo ikuinen alkukevät, vaaleanvihreä ja viaton. Toisinaan koskiessani häntä, voin melkein nähdä sormieni painamat kuvitteelliset tahrat hänen ihollaan.

Kaksi kuukautta tässä piilopaikassa ovat olleet rauhallisia ja melko hyviä. Sara ei ole vielä valmis muuttamaan luokseni mutta vierailee luonani usein. Täällä on uima-allas ja uudet aurinkotuolit, joilla lekotella halutessaan vaikka koko päivän. Ranta jatkuu ikuisesti ja aurinkovarjot pulpahtavat hiekasta kuin osana kasvustoa, palmut levittelevät paksuja lehtiään ja turistit poukkoilevat sinne tänne kikattelevina ja aurinkorasvan tuoksuisina.

"Onhan sulla tarpeeks kertoimia?"

Sara irvistää minulle aurinkolasiensa takaa eikä vaivaudu vastaamaan kysymykseeni. Hän ei tee elettäkään siirtyäkseen varjoon tai tarttuakseen tarjoamaani Nivean rasvapurkkiin. Aurinko on korkealla ja tuijottaa ahnain silmin hänen tarjolle aseteltua vartaloaan. Säteet lävistävät hänet kauttaaltaan kuin teräväkärkiset keihäät, mutta hän vain makaa tyytyväisenä naama kohti pilvetöntä sineä.

Suihkukone repii sinisenä hohtavan taivaan kahtia. Parvekkeen reunoilla istuvat kukat ovat heleän punaisia ja tuoksuvat kesältä. Yritän keskittyä vain tähän hetkeen. Pitää ajatukseni aloillaan. Olla kuten Sara, hetken lapsi jolle kauniit asiat eivät ole aina valepukuisia hirviöitä. Kukat ovat hänelle vain kukkia, eivät öisin eloon herääviä lihansyöjiä. Lentokone on hänen silmissään tuikitavallinen turistikone eikä potentiaalinen uusinta syyskuun 11. päivän terroriteoista.

Sara on niin autuaan tietämätön kaikesta pahasta. Minä taas näen seinille maalamattomatkin pirut ja rivien väleissä muhivat uhkaukset. Aistin asioita ennen muita, olen aina aistinut. Yökerhoissa huomaan alkavat tappelut jo ennen ensimmäistäkään nopeaa liikettä ja kaupassa osaan aina valita nopeimmin liikkuvan jonon. Tunnen pimeiden kujien salaisuudet ja osaan ennakoida jokaisen yllätyshyökkäyksen.

Sara pyörittelee silmiään ennakoinneilleni mutta kiittää minua kuitenkin, kun pelastan hänet taas yhdestä vaaratilanteesta. Viime kuussa hän oli jäädä auton alle suojatiellä mutta jokin intuitio ohjasi minut vetämään hänet syrjään hetkeä ennen järjetöntä ylinopeutta ajavan Jeepin tieltä.

En enää lähde mielelläni ulos. Vielä viime vuonna kävimme useinkin ulkona. Pyöritin hänen hoikkaa vartaloaan villisti tanssilattioilla, kumosimme drinkkejä jotka valuivat pitkin käsivarsia ja tepastelimme yön kostuttamilla kaduilla kohti auringonnousua, söimme aamupalaa satamassa nukkuvien veneiden keskellä. Kaipaan niitä aikoja, Sara oli seurassani silloin jotenkin vapautuneempikin. Hän ei kohdellut minua kuin jotain särkyvää esinettä vaan saattoi yhtäkkiä upottaa huulensa jäätelöön ja muiskauttaa mansikkasuukon poskelleni.

Sara väittää minua usein pessimistiksi ja vielä useammin ilonpilaajaksi, kun kieltäydyn lähtemästä asuntolan ulkopuolelle. Hänen mukaansa minun pitää vain oppia luottamaan hyvään ihmisissä, ja selittää usein vetovoiman laista: siitä, kuinka hyvät ajatukset ruokkivat hyviä tapahtumia.

Mikään määrä hyviä ajatuksia ei voisi estää loppua tulemasta. Olen tiennyt sen jo kauan. Jo pienenä äidin haudalla seisoessani tiesin, ettei mikään tässä maailmassa tule kestämään. Äiti pakeni oman käden kautta ennen lopullista tuhoa. Siksi hän lähti, ja siitä lähtien olen tiennyt sen tulevan. Meni monta vuotta, kun en ajatellut koko asiaa. Monta hyvää, rauhallista vuotta olin kuten muut. Napitin aamuisin paidan ja kampasin hiukseni, vihelsin kahvia keittäessä ja luin aamulehden ilman suurempaa tuskaa. Pyöräilin töihin ja tapasin Saran keskustan puiston vehreydessä. Yllemme kurottelevien puiden lehdet kahisivat tuhatvuotisia tarinoitaan ja aurinko värjäsi horisontin lempeimillä sävyillään. Olimme täynnä onnea ja toivoa. Jaoimme lupauksia valoisista kesäöistä ja ihanan salamyhkäisistä seikkailuista, joista jotkut tallentuvat kameran linssin läpi jähmettyneiksi kuviksi valokuva-albumiin, elämän parhaiksi päiviksi, joita vanhana katselisimme kiikkutuolien narinassa. Kertoisimme ehkä lapsenlapsille routaisen maan läpi puskeneesta rakkaudesta, kerran kohmeisten päivien murtuneista jäistä, säkkipimeiden viikkojen revenneistä reunoista, joista valo lopulta pääsi puskemaan läpi.

Muistan hänen nauravat kasvonsa ja vaaleanpunaisen viltin, jolle hän aina pienessä hiprakassa läikytti punaviiniä. Kun muistelen sitä kaikkea, se tuntuu kuin unelta. En tiedä, miksi minun piti herätä. Tai miksi Sara ei herännyt kanssani vaan jatkaa edelleen Ruususen untaan eikä näe, kuinka maailma irvistää rumilla kasvoillaan ja nauraa päin naamaamme. Viimeiset vuodet ovat olleet yhtä voimistuvaa, korvia vihlovaa ulinaa. Välillä tuntuu kuin pääni sisällä soisi jättimäinen herätyskello, jota en saa sammutettua. Painan vain kädet korvilleni ja puristan silmiäni kiinni, mutta hälytysääni ei lakkaa.

Nämä kaksi kuukautta kuuman auringon alla ovat kuluneet suhteellisen rauhassa. Päivät ovat olleet verkkaisia ja laiskanpulskeita. Kaipaan toisinaan kotiin mutta yhteisen talomme seinät ovat nykyään tuhkaa ja tiilikasoja. Ensin ilmestyi pieniä murtumia keittiönkaakeleihin ja vessanpeiliin. Kysyin Saralta öisin, tunteeko hän, kuinka ikkunaan ilmestyneistä säröistä vetää. Hän vain käänsi kylkeään ja sanoi minun kuvittelevan. Aloin valvoa öisin, ettei katto tipahtaisi yllättäen selkäämme. Päivisin olin niin väsynyt, että nukahtelin kesken työpäivän. Ne ajat ovat unenpuutteen vuoksi sumun peitossa, mutta ehkä on parempinkin, etten muista kaikkea niin yksityiskohtaisesti. On niin paljon muutakin harteilla.

Täällä huoneeni ikkunan maisema on kaunis mutta sälekaihdinten raidoittama. Taivas näyttää jatkuvan loputtomiin, talojen katot valuvat punaisina mustina harmaina, olen korkeammalla kuin ne kaikki, ylimmässä kerroksessa lähellä taivasta. Olen pyytänyt huoltomiestä avaamaan ikkunan mutta hän vain pudistaa päätään.

Seinät ovat alkaneet heilua täälläkin. Kenties jo tänään se tapahtuu. En kerro Saralle, mutta lopun aistii pienistä liikkeistä. Pikkulinnut istuvat vakavina räystäillä ja lentävät matalalla kuin ennen rajuilmaa. Koirat eivät hauku vaan luimistavat korviaan. Ihmiset kulkevat jähmeästi ja jotenkin varoen. En sano Saralle mitään, sillä hän taas väittäisi minun vain kuvittelevan. Hänelle maailma ruusunpunaisten lasien lävitse nähty leikkikenttä, jossa ketään ei kiusata ja mitään pahaa ei tapahdu.

Hikinen odotus täyttää ilman. Lasipöydällä kello raksuttaa hitaasti mutta varmasti eteenpäin, ja tunnen oloni hetki hetkeltä levottomammaksi. Aurinko vaihtaa asentoaan ja tavoittelee jo varjossa piileskeleviä varpaitani. Saran keho on niin säteiden lävistämä, että voin jo nähdä kuinka se pian vuotaa.

Haluaisin pitää Saran suojassa maailmalta, mutta hänelle on suotu älyn sijaan aivan liian paljon kauneutta. Kun iltapäivällä kävelemme läpi basaarin, tummahipiäiset miehet poraavat katseillaan läpi hänen pussittavien vaatteidensa, aina luuhun asti. He tulevat niin lähelle, että voin haistaa hien ja kiiman, nähdä loimuavat tulipallot iiriksien ympärillä. Työnnän heitä kauemmas, mutta kauneus on julma jumala, joka pakottaa heikkomieliset polvilleen ja riisuu heidät kaikesta inhimillisestä.

Saran valttikortit ovat jatkuvasti näkyvillä, kun itse pidän ne lähellä rintaani. Sara pelaa kauneudella, eikä niin esillä olevalla keinolla voi yllättää. Sillä voi vain kiristää ja lahjoa, uhmata julkisesti. Sillä ei isketä salaa keskellä yötä tai hiivitä hiljaa pahaa-aavistamattoman uhrin taakse. Kauneus ei osaa piiloutua, ei sulautua massaan, ei soluttautua salaliittolaisten joukkoon. Kauneudelta ei koskaan kysytä: "Et tu, Brute?"

On onni syntyä näin valjuksi ja värittömäksi. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomioita. Kukaan ei tiedä, mihin pystyn. Kukaan ei arvaa, millä keinoin taistelen tieni voittoon tässä maailmassa. Rotat ja torakat selviävät, aina ne inhottavimmat ja rumimmat. Kesän kauneimmat perhoset aiheuttavat siiveniskuillaan ehkä tsunameja maailman toisella puolella mutta jäävät ensimmäisinä Ilmestyskirjan neljän ratsastajan jalkoihin.

Sara tarttuu kädestäni kiinni, ja tulkitsen sen merkiksi johdattaa hänet ulos ahnaiden katseiden hämähäkinverkosta, jossa hän pyristelee hätääntyneenä kuin aivoton kärpänen. Haluaisin vihata hänen hentoja raajojaan ja lautasiksi levähtäneitä silmiään, joilta ei koskaan tarjoilla koskaan mitään muuta kuin loputonta naiiviutta, heikkoutta, avuttomuutta. Mutta jotenkin en vain pysty. Viha jää tykyttämään jonnekin rujon kuoreni taakse eikä koskaan pääse ulos.

Kiiruhtaessamme läpi basaarin tuoksut ja värit sekoittuvat iloiseksi sekamelskaksi sivuillamme. Oikealla ja vasemmalla myyjät huutelevat tarjouksia ja hintoja, jotka ovat tietysti alennettuja vain juuri meitä varten. Huivit ja kankaat läikehtivät merensinisten aaltojen sävyjä, pilkahtelevat iltapäiväauringon keltaisuutta ja taittavat iltataivaan vaaleanpunaisista pilvistä hurmaavaan fuksiaan. Mausteiset ruoat höyryävät ja täyttävät tuoksullaan ilman. Kardemumma, juustokumina, korianteri, tunnistan muutamia yksittäisiä tuoksuja. Hajuvesien ja suitsukkeiden äitelyys kiemurtelee niiden sekaan ja yrittää harhauttaa päättäväisesti ulos basaarin sokkeloista kulkevaa askellustamme. Talot hehkuvat valkoisina ja kutsuvina, mutta yhden niistä seinään on kirjoitettu: "Stop wars, I'm scared".

Sara pysähtyy koruja myyvän naisen kojun eteen. Nainen hymyilee hampaattomalla suullaan niin leveästi, että silmäkulmien syvät rypyt heräävät eloon. Mustan viitan alla voi olla vanhuksen hauras vartalo tai tikittävä pommi, joka räjähtää seuraavien minuuttien aikana. Tartun Saraa kädestä, mutta hän pyristelee sormensa irti otteestani ja tarttuu niillä helisevään korukokoelmaan.

"Mennään jo," hoputan häntä kärsimättömänä ja tunnen ohikulkijoiden katseet puukkoina ihoillamme.
"Mihin tässä nyt on kiire?" Sara katsoo minua huvittuneena eikä ymmärrä kireyttä äänessäni.

Sara ei ymmärrä mitään. Hän ei ymmärrä, kuinka aika on loppumassa meiltä kaikilta. Hän vain makaa laiskana auringossa ja pysähtyy milloin minkäkin kojun eteen kuin meillä olisi aikaa loputtomiin. Viha rummuttaa sisälläni kuin toinen sydän mutta en osaa hylätä Saraa. Hän ei pärjää yksin, en voi jättää häntä kuin lasta tähän kaaokseen. Hän ei aisti vaaraa, vaikka se koputtaisi häntä olkapäähän. Viisi vuotta sitten hän hyppäsi laiturinnokasta tummaan veteen miettimättä yhtään, mitä pinnan alla piilee. Minun oli sukellettava vaatteet päällä hänen peräänsä, ja vasta viime hetkillä sain naarattua hänen riuhtovan vartalonsa takaisin rantaan.

Ihmiset tungeksivat ja liikehtivät levottomasti ympärilläni. Saran kauneus kutsuu ohikulkijoita luokseen kuin majakka eksyneitä. Katson heitä niin tiiviisti silmiin, että he kavahtavat ja laskevat Saran vartaloa hamuavat kätensä kauemmas. Ihmisistä on tullut viime vuosina yhä ahneempia. Röyhkeämpiä. Epätoivoisempia. He ottavat kaiken, minkä saavat ja yrittävät haalia toistenkin omaa pahan päivän varalle. Mutta pahat päivät ovat jo täällä. Ei hamstraaminen enää auta. Jos jotain nyt pitäisi kerätä niin elämyksiä ja nautintoja, kun materian ja statuksen voi menettää jo huomenna.

Sara nauraa minulle sanoessani kolmannen maailmansodan jo alkaneen, mutta kaikki merkit ovat jo olemassa. Me emme tule saavuttamaan vanhempiemme tulotasoa tai elämään yhtä pitkään, nuoriso syrjäytyy tai pikemminkin syrjäytetään, lama, jättityöttömyys, inhimilliset tragediat, kansainvaellukset, loputon velka ja silpputyöt joista ei kerry palkkaa eikä eläkettä, eikä sinne eläkkeellekään koskaan päästä vaan hypitään pätkätöistä toiseen ja ihmetellään, miksi ne fiksutkaan eivät oikein pärjää niin kuin aina väitettiin. Mikä valhe. Liian fiksut eivät todellakaan pärjää. Tässä yhteiskunnassa älykkyydelle on aina vähemmän kysyntää kuin siitä on tarjontaa. Ja ikävä kyllä, toisin kuin Sara, minä sain riesakseni liian paljon älykkyyttä. Saran kauneudelle on sentään kysyntää, toisin kuin huippuälykkyydelle. Kuten pituus, älykkyys on liiallisissa määrin vain haitallista; se on resepti itsetuholle, yksinäisyydelle, eristäytymiselle, vainoharhaisuudelle. Olen yrittänyt ajatella vähemmän. Keskittyä yksinkertaisiin asioihin. Saraan, hänen suojelemiseensa.

Asioista on vain tullut niin monimutkaisia. En voi enää sukeltaa pinnan alle hakemaan Saraa takaisin rantaan. Eurooppa on hukkumassa kokonaan. Talouslama muuttuu pian krooniseksi, tuloerot kasvavat ensimmäistä maailmansotaa edeltäviin mittoihin, kulttuurimarxismin aallot ovat jo hyvän aikaa iskeneet syövyttäviä vaahtopäitään vasten sivistyksen peruskalliota, ja pakolaisvirrat ahtautuvat yhä suuremmalla paineella sisään kuin valtimot tukkiva kolesteroli. Jos jossain onkin jumala, se ei osaa antaa meille enää toivoa. Se on valkotakkinen lääkäri, joka katselee ihmiskuntaa kuin omaisia odotusaulassa. Sen kädessä on epikriisi, jossa lukee lista oireita: kodittomuus, työttömyys, köyhyys, nälkä, voimattomuus, apatia, pelko, kuolema. Työnnä kieli ulos ja sano aaaaa. Pahoittelen, se on peruuttamatonta. En voi määrätä lääkettä, enkä antaa toivoa.

Sara sovittelee korvakoruja peilin edessä eikä kiinnitä mitään huomiota takanaan liikehtivään levottomuuteen. Seison hänen vieressään kuin suojakilpi, enkä anna kenenkään koskea häntä. Sara sipaisee auringon paahtamat hiuksensa korvien taakse ja asettelee turkoosin sävyissä läikehtiviä koruja korvalehtiinsä. Tavallisesti en välitä juurikaan tällaisista asioista mutta nyt yhteensopivat värit eivät tunnu merkityksettömältä yksityiskohdalta vaan kuin sammuvan ihmiskunnan symbolilta. Merta muistuttava sininen sopii niin kauniisti yhteen Saran vehnäpeltojen aavuutta henkivien hiusten kanssa. Yhteensopivuudessa on jotain lohduttavaa. Kuin viimeinen harmoninen liitto ennen kuin kaikki loppuu. Raikasta sinistä ja rauhoittavaa vaaleaa. Jos jotain haluaisin jättää jälkipolville, niin tämän: että tällä planeetalla eli joskus kansa, jolle harmonia ulottui yksityiskohtiin saakka.

"Mitä sä tykkäät, eiks oo ihanat?"

Katson Saran iloa uusista korvakoruista enkä osaa kuin nyökätä jähmeästi hänen lapsenomaisille kiljahduksilleen. En kestä ajatusta siitä, että jo iltaan mennessä Saran kauneus sammuu sihahtaen koko universumin kanssa. Katoavaisuus tekee kaikesta kauniista niin sydäntäsärkevää. Sydämeni ei ole enää kuukausiin hakannut tasaisesti vaan jättänyt lyöntejä välistä. Ajattelin ensin, että päivien läkähdyttävä kuumuus tekee minusta näin voipuneen, mutta iltojen viileydessäkin oloni on koko ajan jotenkin kuumeinen ja kipeä.

Kun Sara hymyilee, hänen kasvojensa posliiniin ilmestyy pieniä säröjä. Silmäkulmat murenevat pienille rypyille ja poskiin porautuu kaksi pientä kuoppaa. Imen häntä kaikilla aisteillani mutta silti jäsenissä riehuva nälkä ei katoa. Luopuisin järjestäni ja rujoudestanikin ennen häntä. Luopuisin kaikesta ennen häntä. Mutta lopussa en voi valita, mitä menetän; vain miten tämän kaiken menetän.

Kävelemme läheiseen rantaan. Hiekka on samettia varpaittemme väleissä ja aurinko kuuma täkki hikisten kehojemme ympärillä. Avaan paidan kaksi ylintä nappia ja tuijotan horisontissa väreilevää kesäkuuta. Sara laskee laukkunsa hiekalle ja ottaa minua taas kädestä kiinni. Kahlaamme yhdessä, pian vesi ylettyy melkein vyötärölle asti, emmekä välitä vaikka pienet vaahtopäät kastelevat housumme. Taivas hohtaa sinisenä unelmana yläpuolellamme ja matalat aallot levittäytyvät pitkin rantaa.

Suljen silmäni ja tunnen ympärilläni aaltojen hitaat, tyynet vedot. Sara irrottaa kätensä ja kahlaa syvemmälle lämpimään veteen. Hän metsästää aaltoja; hentoja ja myös niitä yksittäisiä jyrkkiä, jotka tarttuvat minuun lujasti ja viskaavat pitkälle. Hän hyökkää aina sinne, missä aallon sileä pehmeä selkä pirstoutuu valkoiseksi vaahdoksi.

"Tulkaa vain, täällä minä olen, nielaiskaa minut. Heittäkää, repikää," hän huutaa, ja minäkin tunnen olevani elossa. Katsoessani Saran taantumista pikkulapseksi toivon, että taivasten valtakunta todella on lasten kaltaisten, niin kuin luvattiin.

"Eiköhän jo palata takaisin?" Sara hymyilee minulle lempeästi ja tarttuu olkavarrestani kiinni. En haluaisi vielä lähteä mutta pujotan sormeni hänen sormiensa lomaan. Kuljemme pitkin kuoppaisia, hiljaisuuden täyttämiä hiekkateitä emmekä puhu sanaakaan, vaihdamme vain ajoittaisia hymyjä. Taivas lainehtii valtavana merenä täynnä kaikkia vaaleansinisen sävyjä, ja minusta tuntuu kuin kelluisin kaukana huolien yläpuolella. Asuntolan ääriviivojen piirtyessä horisonttiin raskaus palautuu jäseniini ja askellukseni käy hitaammaksi.

Ovella valkoisiin pukeutunut nainen hymyilee minulle mekaanisesti. Kukaan täällä ei ole täynnä elämää kuten Sara. Pelkään taas kiintyväni liikaa, häneen. Hänen pehmeään katseeseensa, selkeään ääneen, turvalliseen läsnäoloon. Sara pyytää minua odottamaan hetken ja istuttaa minut aulan pehmeille, tummansinisille sohville. Ympärilläni nousevat suuret ikkunat ja sälekaihdinten raidoittamat avarat maisemat, kumiseva hiljaisuus, jonka välillä rikkoo jonkun raaka, eläimellinen huuto.

Sara kuiskaa jotain valkopukuiselle naiselle ja saapuu luokseni hymyillen. Nousemme portaat ylös huoneeseeni, se on pieni mutta avaroista ikkunoista avautuu näkymä auringon nuolemalle kadulle. Istun usein ikkunan ääressä ja katson kaduilla virtaavia ihmisiä, haalealta taivaalta hohtavaa iltapäivävaloa, mietin miltä tuntuisi hypätä. Kahdeksas kerros, alla haviseva puu joka ottaisi minut vastaan.

En kerro Saralle, mutta ajatukseni ovat olleet tällaisia jo pitkään. Kun auto ajaa ohi, näen itseni paiskautumassa sen konepeltiä vasten, lentävän pitkässä kaaressa epämääräiseksi sotkuksi asfaltille. Kun näen parvekkeen, hahmotan jo itseni ponnistamassa sen kaiteelta. Kun näen junan, kuvittelen itseni raiteille makaamaan. Kun näen veitsen, kuvittelen sen jo uppoamassa lihaani. Kun näen polkupyörän, kuvittelen jalkani juuttuvan sen pinnojen väliin. Kun kuljen lammen ohi, näen päälakeni katoavan tummaan veteen.

Kun näen Saran, kaikki tämä unohtuu. Tekisin lakanoista hirttoköyden mutta minulla on Sara suojeltavani. En voi jättää häntä taakseni, kuten äiti aikoinaan minut.

Sara lupaa tulla katsomaan minua taas ensi viikonloppuna mutta ei voi kuulemma vieläkään muuttaa luokseni. Sanon, ettei se haittaa. Lupaan odottaa ikkunan ääressä ja vartioida aurinkoa hänen puolestaan. En anna sen säteiden käydä liian teräviksi. Kuuntelen kellon raksutusta ja pidän hänet ajan tasalla. Tarkkailen ihmisten levotonta liikehdintää enkä niele lääkkeitä, joita minulle syötetään. Syljen ne kielen alta lavuaariin ja epäilen jokaista. Pidän hänet suojassa maailman loppumiseen asti.

Toivon paremmalla puolella

(Novelli, heinäkuu 2015)

"Never trust a survivor," my father used to warn me,
"until you find out what he did to stay alive."
 – Kurt Vonnegut, Bluebeard

Kolmelta päivällä aurinko katsoo olkansa yli viimeisen kerran. Ikkunan karmit ovat kovia kyynärpäiden alla ja valtateiden humu hotkaisee lintujen viserryksen sisäänsä. Intialainen ruoka haisee kirjoituspöydällä pulleiden kärpästen ilona. Folioihin jämähtäneen mössön kuvottava haju estää sitä painumaan unohduksiin. Monta päivää pilaantuneen olemassaolon pieniä iloja. Kukaan ei enää koskaan käy sen kimppuun kuola valuen mutta pahennusta voi vielä aiheuttaa. Toiseksi paras vaihtoehto ennen luovuttamista, unohduksiin painumista.

Talojen kattojen takaa leijuu pilviä, joiden suupielissä kareilee pahoja aikeita. Niiden pumpuliposkista voi lukea nälän, joka ei lähde syömällä, niiden kuivista silmistä janon, joka ei katoa juomalla. Ne ovat täynnä halua, joka leijuu uhkaavasti pääni yläpuolella. Päiviä ne ovat valmistautuneet iskuunsa ja keränneet joukkojaan. Puhtoisen valkoisesta likaiseen harmaaseen ja lopulta vaativaan mustaan. Pelkäätkö jo? Piiloudutko suojaan, juoksetko karkuun kuin hätääntyneet saaliit? Naurahdan ääneen, kun ajattelen paniikin puhkomia silmiä ja pakokauhun jähmettämiä aivoja itsensä paljastaneen uhkan edessä.

Epätasaisiksi pureskellut kynnet raapivat kalpeaa käsivartta. Sateen voi tuntea jo. Seuraavalla uloshengityksellä se valuu kuolaisena pilvien suupielistä. En ole niitä, jotka juoksevat karkuun ja sulkevat tuulessa narisevat ikkunat vauhdilla ennen kuin myrskyn saapumista. Ikkuna on muutenkin pakko pitää auki, muuten tämä huone on kuin suljettu neliö. Kaikki talon peilit on peitetty. Ne kutsuvat nyppimään loputkin kulmakarvat, puristamaan jokaisen tiukassa istuvan mustapään ja sisäänkasvaneen haivenen.

Minulla ei ole nälkä, ei oikeasti. Haluan vain ilman todellista tarvetta. Minä olen Hannu ja minä olen Kerttu, vähintään kaksi suuta, jotka hotkaisevat piparkakkutalon kerralla kitaansa. Minä olen pohjattomat silmät ja viidenkymmenen litran roskasäkiksi venynyt vatsalaukku. Minä olen niitä, joille annettiin syntymässä musta aukko. Haluan sisääni maailman, galaksit ja planeetat. Minun tarina alkaa suusta, joka parkuu ruokaa sisäänsä. Kun se aukeaa ensimmäisen kerran, se ei enää koskaan osaa pysyä kiinni. Mitä tahansa menetänkin, ruokahalu ei koskaan katoa.

Kerran totuus oli, ettei ihmisellä ole moraalia niin kauan kuin hän on nälissään. Nyt uskon, ettei ihmisellä ole mitään, jos hän ei ole nälissään. Ilman nälkää en kaipaa tämän huoneen ulkopuolelle. Ilman nälkää luontoa ei tuhota valtateiden takia eikä katujen varsilla ei kasva supermarketteja. En tee itsestäni kunnollista, jos se ei tyydytä jotain tarvetta sisälläni. Kaikki alkaa nälästä ja kaikki loppuu kylläisyyteen. Kylläisenä en yritä enää, kipuan pinkeän vatsan kanssa sänkyyn ja torkahdan vain herätäkseni avaamaan jääkaapin uudelleen.

Nälkä estää minua kuolemasta tylsyyteen. Nääntyneet ihmiset eivät ole kyllästyneitä, eivät samalla tavalla kuin kylläiset. Kylläinen ja kyllästynyt, ei ihme, että ne ovat niin lähellä toisiaan. Kylläiset ihmiset ovat unohtaneet, miltä tuntuu selviytyä. Miltä tuntuu kaivata, nääntyä, rukoilla, anella, piehtaroida kuumeen kourissa, miltä tuntuu uhrata perheensä ja rakastettunsa, miltä tuntuu tehdä sopimus paholaisen kanssa, miltä tuntuu luvata enemmän kuin voi koskaan antaa.

Selviytyminen on todellista elämää. Täysillä elettyjä päiviä. Intohimoa ja arvostusta. Kurnivaa kipua. Onko mitään kuvottavampaa kuin itseensä tyytyväisen pulleat posket ja autuas hymy ilman pienintäkään lupausta teroitetuista kulmahampaista? Kuinka sellaiset voivat ikinä voittaa tummien pilvien pommikonemuodostelman muuten kuin pakenemalla raukkamaisesti kaikilla mukavuuksilla varustettujen kotiensa suojiin?

Mikään herätyskello ei räväytä ihmisiä hereille kuin sänkyyn asti tunkeutuva sota, jota ei voi sulkea sälekaihtimien taakse tai hiljentää kaukosäätimellä. Sodassa on lupaus korkeampien ominaisuuksien tavoitteluun, itsensä ylittämiseen. Ei se oli samanlaista puutetta kuin rauha, jonka eteen ei enää edes tarvitse nähdä vaivaa. Rauha on sietämättömintä pysähtyneisyyttä. Sodassa voi sentään hyökätä ja puolustautua; rauha tunkeutuu sänkyyn, makaa laiskanpulskeana hylkeenä vierellä ja vie suurimman osan peitosta. Ei havahdu, vaikka potkin sitä kylkeen ja vähän päähänkin, murran sen typerän nenän.

Rauha on aseista riisuva pakkopaita, jonka varmakätiset miehet pukevat päälleni toisinaan. Älä taistele vastaan, älä puolustaudu, antaudu, rauhoitu. Ne leikkaavat kynteni nysiksi, etten raapisi itseäni syvemmille naarmuille. Ne puhuvat tyynnytellen ja yrittävät välttää taistelun. Ne puhuvat tiikerille sisälläni kuin kissanpennulle, kis kis, tule luokse, kuin kesyttäminen olisi olemisen korkein tavoite. Ole rauhallinen niin pääset vapaaksi. Vain kesyt pääsevät häkin ulkopuolelle, vain kiltit saavat luvan poistua.

Kukaan ei enää edes yritä, kun tie vapauteen aukeaa antautumalla ja tavoitteisiin pääsee taisteluitta. Sarjamaratonit käyvät urheilusta ja noutopaikan ruokalista taistelusta: samaa kuin aina vai samaa kuin aina uudella kastikkeella? Tähän pitäisi olla tyytyväinen. Itseensä pitäisi olla tyytyväinen. Pitäisi olla niin saatanan tyytyväinen. On sairautta olla hyväksymättä itseään. Vääristynyttä seisoa peilin edessä ja miettiä, kuinka tulla paremmaksi. Mielipuolista näännyttää itseään, kun voisi opetella rakastamaan jokaista helposti urheilulla korjattavaa vikaansa ja kutsumaan läskejään kurveiksi. Viimeiset villit asuvat häkeissä.

Ojennan käteni ulos sateeseen ja mietin hyppäämistä. Pahin synti on karata tästä maailmasta ja kasvattaa etumatkaa muihin. Jalkojen on pysyttävä samalla viivalla koko maailman kanssa. Etumatkaa kutsutaan etuoikeudeksi, josta on luovuttava. Ei ole reilua käyttää koko potentiaaliaan ja nousta muiden yläpuolelle. Ei ole reilua voittaa, sillä häviäjille voi tulla paha mieli. Tässä maailmassa kaikkien pitää saada mitali, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki, vaikka kaksi ynnä kaksi ei oikeasti olekaan viisi. Hyvästä yrityksestä pitää palkita, ja minut kannetaan ulos luokasta kun nauran alkeellisimmassa yhteenlaskussa epäonnistuneelle idiootille.

Missä vaiheessa aikuiset taantuivat kasvatuksessaan lastenlorujen tasolle ja tyytyivät taputtamaan kauhukakaroidensa päitä pelkällä toiveajattelulla: älä tule paha kakku, tule hyvä kakku? Kesyt syödään elävältä ennemmin tai myöhemmin. Löllyvän pehmeät arvot katoavat vielä pureskelematta tulevien sukupolvien kitaan. Sillä nälästä kaikki on aina alkanut ja tulee aina alkamaan. Kurnivasta vatsasta, joka tulee aina voittamaan hyssyttelevän kesyttämisen. Todellinen suu täynnä kulmahampaita ja makunystyröitä tulee aina repimään väkisin piirretyn hymyn, joka huumatun apinan lailla ahmii itsensä säyseäksi, nälän eloon herättävän tunteen unohtaneeksi palleroksi.

Aurinko ei ehkä palaa enää. Ainakin toivon niin. Jonain päivänä se vielä viipyy niin pitkään, että odottaminen tuntuu nääntymiseltä. Ei ole turvapaikkoja tai karkumatkoja, joilta palatessa kaikki on samoin kuin aina ennenkin. On vain nälkä ja odotus ja kasvava tuskaisuus, joka herättää kaikki aistit eloon. Kesyt vihdoin ymmärtävät, ettei villiksi kasveta yhdessä yössä. Villit eivät anna periksi ja itke paniikissa monotonisuudestaan karistettujen päivien arvaamattomuutta. Villit eivät kavahda toisten uhraamista korkeampien päämäärien hyväksi. Nälkään todella tottuneet tietävät, miltä tuntuu kun keho syö itseään ja sydänlihas pienenee hauraaksi ja heikoksi. Nälkäiset tietävät, miltä tuntuu vastustaa halua upottaa hampaansa, kyntensä, kielensä ihonsa alle.

Taistelutta antautumisella on hintansa, jonka hyväksyy vasta kun ymmärtää, ettei kaikkeen ole varaa. Kaksi ynnä kaksi ei ole viisi, koska jo neljä on toisinaan vähän siinä ja siinä. Kun on aina antanut helpolla periksi haluilleen, epämieluisan todellisuuden hyväksyminen ei ehkä koskaan täysin avaudu. Periksi helpolla antaneiden katse liitelee korkealla idealiasmin taivaalla mutta ei kuitenkaan näe omaa nenäänsä tai yhtä päivää pidemmälle. Kaiken pitää tapahtua nyt, taivaan on laskeuduttava heidän luokseen hetkessä. He eivät osaa odottaa. He eivät usko kärsimyksen kaunistavaan voimaan, koska kaunis voi olla ilman ponnistuksiakin, kunhan vain päättää niin.

Nopea ja pinnallinen tulee aina jäämään hitaan ja syvällisen jalkoihin, kun aurinko viipyy tarpeeksi kauan. Maaliviiva ei ole mielipide. Se on pitkän matkan päässä häämöttävä kangastus, joka ei välttämättä koskaan konkretisoidu. Mikään ei ole selvää, sen hyväksymisestä alkaa todellisen selviytyjän luonto.

Sota voi aivan hyvin puhjeta jo huomenna mutta sekään ei ole koskaan täysin varmaa. Mustien pilvien vatsat kurnivat mutta nälkää oppii sietämään, vaikka edessä höyryäisi katettu pöytä. Kun oppii poistamaan itseltään oikeuden tyydyttää nälkänsä, todellinen tie taivaaseen aukeaa. Enkä tarkoita paaston jälkeen aukeavaa suuta, joka löytää jumalaisen nautinnon suklaalevystä. Jokaisen supermarketin hyllyiltä löytyvään suklaaseen uppoavat hampaat eivät tiedä mitään viipyvän maailman puutarhoista.

Levitän raavitut käteni sivuilleni ja suljen silmäni. Olen valmis odottamaan, en kaipaa välitöntä nautintoa tai varmuutta. En välitä asioista, jotka voi saavuttaa vain ojentamalla kätensä. Jossain pilvipeitteen seassa on oltava repeämä, josta pääsee murtautumaan tämän maailman tuolle puolen. Tietysti ne sanovat, ettei ole muuta varmaa kuin tämä maailma mutta en luota yhteenkään, joka tyytyy tarrautumaan lähimpään kohteeseen. Niin tekevät vain hukkuvat, toivonsa jo menettäneet ja viimeisiin oljenkorsiin tarttuvat. Todellinen selviytyjä elää mieluummin toivolla kuin toisten hyväksynnällä. 

En kaipaa otetta, en typeriä päitä säälistä silittäviä käsiä tai riehuvia vartaloita taltuttavia muskeleita. Kaipaan pilvien takaakin tuntuvaa vetovoimaa, joka ei koskaan näyttäydy mutta saa lupaamaan: olen tulossa, olen tulossa.

Uudeksi on pienet tytöt tehty

(Novelli, heinäkuu 2015)


Siniseen sekoittuva punainen ja vihreää nuoleva keltainen. Kun ajattelen meitä, ajattelen tuulikellon lailla heliseviä värejä. Ajattelen astraalimatkoja lakanoissa piehtaroiden ja hämyisten seksiklubien kaltereilla suojattuja sänkyjä. Ajattelen synestesiaa, jonka tunnen ensimmäistä kertaa muutenkin kuin tietokirjojen sivuilta.

Kuolleita sanoja pursuilevien tietokirjojen aikaan minun vartalonikin oli aivan erilainen. Rintani olivat hävettävän pienet ja ihoni niin kalpea, että sitä oli piiloteltava auringolta ja katseilta. En kävellyt alasti muiden nähden tai antanut kenenkään tutkia kehoni yksityiskohtia. Ajatus ihmisten tahmeista sormenjäljistä pinnallani tai tuoksusta vaatteissani sai minut kavahtamaan jokaista lähelle kumartuvaa. Kävin suihkussa monta kertaa päivässä ja tuhlasin luontoa pesemällä lakanoita huomatessani yhdenkin tahran.

Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin sekoittunut minuun tavalla, jolla vesivärit sulautuvat toisiinsa. Muut ihmiset olivat häiriötekijöitä, jotka tunkeutuvat yksinäisyyteeni. He rymistelivät sisään kuin elefantit tai sahasivat katseillaan luuhun asti niin, että meni aina viikkoja ennen kuin parannuin entiselleni. Makasin vuotavana sängyssäni ja pelkäsin halvaantuvani seuraavasta kohtaamisesta pysyvästi. Valvoin tuhansien laskettujen lampaiden keskellä ja kuuntelin, kuinka höyryveturi pääni sisällä puuskutti yhä nopeammin ja nopeammin. Se lähestyi ulvoen kohti pääni pimeimpiä onkaloita, joissa saattoi odottaa kallioseinämä ja varma loppu. Istuin ikuisesti lisääntyvien lampaiden keskellä ja olin varma, että pian juna suistuu raiteilta ja matkustajat kuolevat, tulee maailmanloppu, meteoriitti ja tuomiopäivä.

Kun nyt asetun sängylle, raiteiden kolina sulautuu pehmeästi kattoon piirtyvien kaleidoskooppikuvioiden joukkoon. Yritän paikantaa mieleni höyryveturin tämänkertaista reittiä mutta pimeydestä takaisin tuijottaa vain unettomuuden karsinassa määkivät lampaat. Tunnen tärinän kehossani ja katson, kuinka lampaiden kiiluvat silmät jäävät sekunti sekuntilta kauemmas. Ojennan käteni vaistomaisesti niitä kohti mutta höyryjuna on jo hotkaissut minut syvälle vatsanpeitteisiinsä. Liikun sen sisuksissa kuin kohtuun suljettu sikiö, tunnustelen ihmeissäni pehmeää kudosta, jonka junan kova, metallinen kuori kätkee sisälleen. Heiluttelen kalpeita raajojani ja valmistaudun vaistomaisesti pian koittavaan kipuun, joka vihloo keuhkoissa uuden ilman täyttäessä ne ensimmäistä kertaa.

Maassa, jossa tapasimme tuuli kulkee ilman esteitä. Se laukkaa ilman kuolaimia läpi tasaisten katujen eikä kohtaa jyrkkiä ylämäkiä, viettäviä alamäkiä. Nyt sama pannukakkumaasta puhaltava tuuli heittää vaunut matkalle kohti korkeuksia. Veturi puskee hetken nokkaansa vasten taivaankantta, joka narahtaa auki kuin Eila-mummin vintin ovi lapsuuden muistoissa. Kurkistan varmuudeksi olkani yli, ettei kukaan vain seuraa ja tunnen, kuinka oven takaa tihkuva maailma maalaa kalpean ihon kimmeltäväksi ja tylsyyden tylpistämät aistini teräviksi.

Taivaankannen takana tie lapseksi avautuu eteeni leveänä ja esteettömänä. Tavarataloihin eksynyt pikkutyttö juoksee kohti kynnyksen yli astunutta vartaloani ja halaa minua tiukasti, kuin olisin viimein saapunut hakemaan häntä. Tuijotan hämmentyneenä innosta palavia silmiä ja lupaan kysymättä, etten enää koskaan jätä häntä taakseni. Otan tytön syliini ja annan hänen imeytyä rintakehäni läpi osaksi minua. Kipu vihloo keuhkoissani, kun tyttö nauraa aikuisuuden järkevöittämille sisuksilleni ja potkaisee nauraen kumoon kyltin, jossa käsketään ajattelemaan ennen tekemistä.

Annan tytön myllertää ja penkoa, tehdä taikojaan arjen harmauttamassa kehossani ja rakentaa kotikutoisia majoja sydämeni oksistoihin. Annan hänen kuljettaa minut takaisin leikkiin, iskeä satukirjan eteeni ja laskea kruunun harjaamattomille hiuksilleni. 

Tyttö antaa minulle puhalluskukan käteeni ja osoittaa suuntaan, jonne haluaa minun lähettävän siemenet. Tuijotan kukkaa hetken kuin näkisin siinä häivähdyksen lapsuuden pihoista, keinuista ja kiikkulaudoista, mummolan marjapensaista ja pitkistä kesälomista. Vedän tummien vuosien painosta kasaan painuneet keuhkoni täyteen ilmaan ja tunnen, kuinka viiltävä kipu leikkaa vartaloni kahtia.

Ehkä vihdoin kaikki se, mikä on kasvanut vinoon lapsuudesta lähtien, lopulta suoristuu. Haljenneen vartaloni suojista puskee ulos vääntyneitä pyöräntankoja, tummunutta lihaa, lyöntiin kohotettuja käsiä, huutoon valmistuneita suita, pimeitä kujia ja suljettuja sälekaihtimia. Annan kaiken vuotaa ulos, kaikki vuosien pyörityksessä koetut matkapahoinvoinnit. Kaikki tukahdetut tunteet ja kieltävät eleet, kaikki väärin menneet lastenlaulut: Mistä on pienet tytöt tehty?

Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista.
Omenoista, porkkanoista, vedestä, kofeiinista.
Kaloreista, pienevistä senteistä, kevenevistä kiloista.
Suupieliin kuivuneesta oksennuksesta, pureskelluista kynsistä ja haljenneista huulista.
Suonissa pullistelevasta itseinhosta, joka väistää juuri kun terä leikkaa valkoisen ihon puhki.
Rakkautta hylkivästä teflonista, jonka pintaan hyvät asiat eivät tartu.
Tulikuumista suihkuista ja toki myös jääkylmistä päivistä, jolloin ovikylttiin voi sukunimen sijaan kirjoittaa Bosch tai Rosenlew – tervetuloa pakastimeen, jossa inhimillisyys jäätyy.
Niistä on pienet tytöt tehty!

Lasinen lapsuus iskeytyy siruiksi maahan jokaisen säkeen myötä. Huulilta purkautuvat lapsuuden lorut kuulostavat vanhojen naisten itkuvirsiltä, joissa yksityiset murheet sekoittuvat yhteisiin suruihin. Näistä on pienet tytöt tehty, samoista langoista, kiristyvistä marioneteista. Soittorasian ballerina pyörii ikuisesti peilinsä edessä, kädet pään yläpuolella asetettuna. Vapautan omat käteni vihdoin kahleista ja lasken ne pehmeästi ympärilleni. Annan laulujen vavahduttaa kehoa, kulkea sitä pitkin kuin maanjäristykset ja puhdistaa sen menneiden vuosien kuonasta.

Laulan itseni uudeksi, uudelle kielelle. Karjalaiset itkijät lauloivat tuonpuoleisen asukeille itkusanoin, minä annan englannin sekoittua suomen kielestä rakennetun tytön kudoksiin. "I love you" ei enää ole puolityhjänä kaikuva lause elokuvista vaan sydämeeni kotiutuva tunne, jolla on sinun kasvosi. Sinun kanssasi en ole enää käännös toiselle kielelle, sillä käännöksen mukana katoaa aina jotain alkuperäisen kielen salaisuuksista. Olen kahden kielen iloinen sekamelska, uudeksi tehty tyttö. Kommunikoin vielä kouristuksenomaisilla liikkeillä mutta ajoittain sanat alkavat jo tulla luokseni etsimättä.

On opittava päästämään irti sanakirjoista ja ohjenuorista. Irrotan käteni kaiteesta ja tunnen, kuinka jalat pienet haparoinnin jälkeen löytyvät tasapainon. Ojennan käteni kohti taivasta ja tunnen, kuinka sormeni ulottuvat koskemaan pilvien pumpulisia muotoja. Juoksutan sormenpäitäni pitkin valkoisten pilvien pulleita vatsoja ja kuuntelen, kuinka ne kihertävät vastaukseksi. Harmaat pilvet murahtelevat hieman otteessani mutta taipuvat kuitenkin sormieni tahtoon. Kurotan taivaanrannassa majailevia synkkiä pilviä kohti ja siirrän niitä sivuun, jotta valo pääsee luokseni.

Tummien pilvien alta löydän vuosia sitten sisältäni karanneen hahmon. Se istuu hartiat kyyryssä taivaanrannan lattialla ja siristelee silmiään varovasti uuden valon loisteessa. Hahmo on kalpea vinkaisu entisestään mutta tunnistan sen silti Tulevaisuudeksi. Tulevaisuus näyttää yksinäisyyteensä unohdetulta erakolta mutta muistan ajan, jolloin se rakasti seuraa. Se asui joskus Menneisyyden ja Nykyisyyden kanssa samassa talossa, keitti aamuisin kahvia ja nukahti iltaisin samaan sänkyyn. Talo täyttyi suuret päänsä yhteen lyöneen kolmikon hullunkurisista tempauksista, Tulevaisuuden villeistä visioista, Menneisyyden viisaudesta, Nykyisyyden impulsiivisuudesta.

Tulevaisuus katselee minua arasti kulmiensa alta ja empii hetken, kun ojennan käteni kohti sen valossa kylpevää vartaloa. En revi sitä väkivalloin luokseni mutta avaan tien takaisin luokseni apposelleen; Tulevaisuutta ei kannata jahdata, sitä pitää kutsua. Se on vähän kuin baarin värivaloissa kihertävä nainen, joka muuttuu raiskausta huutavaksi palosireeniksi, jos juoksee huumattuna sen askelia seuraten. Se pitää laulaa lähemmäs säe säkeeltä. Silloin sen voi nähdä laskeutuvan tyhjälle nuottiviivastolle, kevyesti kuin lintu sähkötolppien johdoille. Se istuu hiljaa nuottiviivaston katolla ja odottaa Menneisyyden ja Nykyisyyden kipuavan omiin asemiinsa.

Lasken pilviä hipovat sormenpääni eteeni ja katson, kuinka erilleen toisistaan ajautunut kolmikko hapuilee pitkän ajan jälkeen keskinäistä säveltä. "Yksi, kaksi, kolme, neljä", muodostan huulillani, tuttu lähtölaskenta musiikille joka ihan pian paiskautuu läpi hiljaisuuden. Äänetön odotus seisoo ohuena kalvona edessäni, ja näen jo, kuinka jokin lähestyy voimalla sitä kohti. Kalvo pingottuu äärimmilleen, pyristelee turhaan hetken ja antaa lopulta musiikin vihdoin tulla vapaasti ulos. Menneisyys, Nykyisyys ja Tulevaisuus muodostavat kolmisoinnun, joka iskeytyy vasten ankean huoneeni seiniä yhtä huumaavasti kuin ensimmäisinä kertoina laskiessani sormeni pianon koskettimille.

Ei ole enää riitasointuja tai epävireisiä sävelkulkuja. Ei kissaa ja elämäniloa tappavia melodioita. Huominen ei ole enää tritonuksen päässä nykyhetkestä tai istu kasvottomana saavuttamattomien galaksien tähtisumussa. Sen voi nähdä pilkahtelevan horisontissa, kun myrskypilvien jälkeisten pisaroiden lomassa voimistuu kermanvärinen valo. Sen voi haistaa kuudennen kerroksen parvekkeella, kun loputtomien sängyssä vietettyjen päivien jälkeen jalat vihdoin kantavat edes muutaman metrin ankeiden seinien ulkopuolelle.

Näen sen hentona versona välissämme, kun katsot minua pitkään ja hymyilet hiljaa.

Vuosia etsin ihmisistä kotia, johon asettua asumaan. Kun katson sinua, tajuan etten tarvitse pysyvää osoitetta. Tarvitsen käsiä, joilla tempoa jokaista ovea. Sinä olet se, jonka kanssa astun pimeään, sukellan aurinkoon, soitan seksiklubin ovikelloa, kohotan taivaankantta, tiirikoin lukot, kurkistan autiotaloihin, revin auki viemärinkannen, muutan uuteen maahan heti, kun kaupankassat alkavat tervehtiä tuttavallisesti ja naapurit oppia nimemme.

En voi enää asua kaupungissa, jossa kerrostalot ovat täynnä sohvatyynyjen väliin unohtuneita sieluja ja tylsyyttä ruudun läpi paenneita ruumiita, kuola valuen kesken sarjamaratonin nukahtaneita harmaakasvoja. Talojen takana kuuset nousevat mustana sahalaitaisena rivistönä vasten syvänsinistä taivasta ja pelkään niiden eristävän kaiken taas omiin nurkkiinsa, jos jään tänne vielä hetkeksikään. Maailman ovi on vihdoin räjäytetty avoimeksi, ja pelkään kuollakseni neljän seinän nousevan ympärilleni uudestaan, Tulevaisuuden lehahtavan kauas horisontin taakse.

Tunnen sinut kuumeena sisälläni, vaikka Atlantin valtameri ympäröikin saartasi kuin vallihauta. Sen aallot ovat niin paljon suolaisempia kuin edessäni lainehtiva Itämeren murtovesi tai silmissä kirpoavat kyyneleet, jotka vuosia huuhtoivat kaikki värit kasvoiltani. Jo muutama lasillinen Atlantia kuivattaisi kehoni mutta näännyn mieluummin kesken kunnon taistelun kuin annan ikävän haalistaa minut olemattomiin. Satama-altaan rajat saavat jäädä taakse, mannerlaattojen väliset kuilut ja elämää valmiisiin uriin imevät putket. Liian kauan olen elänyt suojattua elämää kynnyksen turvallisemmalla puolella, suojassa katseilta ja kosketuksilta, värissyt punaisten vessanlukkojen takana ja tuijotellut haikeana oven alta tihkuvaa valoa.

Kun vuosikausien avaimenreiästä tuijottelun jälkeen seisoo vihdoin oviaukossa, ei tarvitse enää siristellä nähdäkseen. Avaan silmäni ammolleen ja katson Menneisyyden, Nykyisyyden ja Tulevaisuuden kolmisointujen voimasta murentuneita seiniä. Punaiset, siniset, keltaiset, oranssit, vihreät valot välkkyvät raunioissa, joiden lävitse tuuli kulkee vihdoin vapaana. Minulla ei ole enää kotia neljine seinineen mutta hymyilen sittenkin. Loistakaa ja puskekaa läpi seinien, en ole peloissani enää. Maailma velloo kohisevina aaltoina ympärilläni ja tiedän, että selittäminen kaikille muille kuin sinulle on kuin yrittäisi kuvailla värejä sokealle.

Kalpean maailman kasvoilla välkehtii uuden aamun rusotus. Se on sekoittuneiden aistien ja värien tuotos, jonka liikkeet tunnen ihoni alla. Sillä ei ole vielä jalkoja, joilla kävellä väsymättä Helsingistä Lontooseen, mutta sillä on jo sydän. Se lyö omani vieressäni ja opettelee, miltä ikävä tuntuu, miltä liikkeelle puskeva levottomuus.

"Kävele, jalkasi eivät ole tomua", käsken sitä kuin koiraa ja tunnen, kuinka sen häntä hakkaa villisti vasten rintakehääni.  

Nainen, joka lähtee

(Novelli, maaliskuu 2015)


Minä seilasin tänne kenties Saturnuksesta. Asun toista vuotta harmaassa kaupungissa, enkä suostu laskeutumaan, vaikka päivisin asfalttia vasten läpsyvät ballerinat ja iltaisin ohuet piikkikorot. Jokainen askel kuopaisee aina hieman tyhjää, vaikka kukaan ei sitä huomaakaan. Tosin ei täällä kukaan muutenkaan huomaa mitään, katseet tuijottavat tiukasti eteenpäin eivätkä vahingossakaan osu minuun.
      Koulussa minulle kerrotaan, että vain taivas on rajana, jos oikeasti haluaa tavoitella unelmiaan. Kunhan vain tarpeeksi löytää motivaatiota ja halua, niin mikään ei enää pidättele. En koskaan sano mitään niihin puheisiin, hymyilen vain epäuskoisena enkä löydä sitä samaa hymyä kenenkään muun huulilta. Ei tällaisessa kaupungissa oikeasti näe taivasta. Tällaisessa kaupungissa unelmat eivät koskaan kohoa taivaaseen asti, puhumattakaan avaruudesta. Tällä kaupungilla on pilvistä tehty harmaa katto ja katossa joinain päivinä repeämiä, joista aurinko toisinaan kurkkii tänne mutta sokeuttaa minut juuri sen verran, etten oikein sitten muuta näekään kuin sen auringon.
      Katto ei anna unelmien lentää mutta unelmoin sittenkin.
      Kaipaan vieläkin kotiin. Täällä sen vastine on neljä seinää ja avaimella aukeava ovi. Se on tavaroilla lastattu tyhjä tila, jossa yksinäisyys kaikuu aina hiljaisuuden laskeutuessa. Ja hiljaisuushan aina tulee. Se käpertyy painoksi rinnan päälle öisin ja valuu kurkusta alas aamukahvin mukana. Se odottaa kärsivällisesti juhlien loppumista ja kietoo itsensä pehmeästi ympärilleni juuri silloin, kun olen liian väsynyt liikkumaan kylpyhuoneen kylmältä lattialta.
      Haluaisin puhua niille muille välitunnilla. Haluaisin jonkun muunkin hymyilevän epäuskoisena kun meille kerrotaan, ettei mikään ole rajana. Haluaisin kertoa, että minun elämässäni ei tunnu mitään muuta olevankaan kuin rajoja. Aitoja, joiden yli on kiivettävä. Esteitä, joiden yli on hypättävä. Kuoppia, joiden yli pinkaistava. Vallihautoja, joiden krokotiilejä on varottava. Pelkään niitä kuollakseni, niin paljon etten enää aikoihin ole uskaltanut liikkua. Olen valunut rajojen väleihin. Olen täynnä ikävää. Täynnä kaukaisten planeettojen kaipuuta. Se paisuu jäsenissäni ja turvottaa sormeni niin paksuiksi, etteivät Saturnukset renkaat mahdu niiden ympärille. Turvonnut tyttö. Ei minusta tällaisena tule kenenkään morsianta. Minuun sormiini ei pujoteta mitään kiiltävää eikä vartaloani kanneta kevyesti yli kynnyksien tai universumin rajojen.
      Liian painava noustakseen tuulten mukana kohti avaruuden valoa tihkuvaa pimeyttä. Sitä pelkään eniten. Että jään, enkä koskaan enää lähde.


Keskipäivän valo tihkuu suljettujen verhojen väleistä. Roskat haisevat eteisessä ja lika kovettuu lautasien pintaan. Makaan petaamattomalla sängyllä ja kuuntelen ovikellon särinää. Naisten pehmeät äänet kaikuvat rappukäytävässä, askeleet kopisevat ja loittonevat, lopulta hiljenevät. Kun ovikello särisee taas, hiivin kurkistamaan ovisilmästä. Jehovan todistajat seisovat oven toisella puolella sinnikkäinä kuin intohimoiset rakastajat, joita en halunnut päästää sisään mutta päästin nyt kuitenkin. Avaan oven tälläkin kertaa ja nyökkään heitä astumaan sisään.
      Ohjaan naiset istumaan keittiönpöydän ääreen. Toisella on napitettu kauluspaita ja pinkki villatakki, toisen hame jatkuu nilkkoihin asti ja kaulassa keikkuu punertavin sävyin liukuvärjätty huivi. Minun verkkareistani voi lukea viikon ruokalistan ja kainaloihin suihkutettava Rexona on painautunut valkoisiksi viivoiksi mustalle paidalle.
      Kahvinkeitin ähisee ja pulputtaa mutta ei onnistu täyttämään vaivaantunutta hiljaisuutta edes puolilleen. Istun kädet puuskassa ja tajuan äkkiä näyttäväni uhkaavalta ja vihaiselta. Pinkkitakkinen ojentaa minulle lehdykkeen ja kyselee arasti suhteestani uskontoon ja jumalaan.
      Ei ole mitään suhdetta. En ole rukoillut yli kymmeneen vuoteen. Riparilla suututin ohjaajat. Kirkosta erosin heti, kun se oli mahdollista. Käsiä en risti häissä enkä hautajaisissa.
      Minun kokemukseni uskovaisista ovat vinoutuneita. He ovat tv:n keskusteluilloissa räyhääviä päiviräsäsiä tai sitten niitä arkoja miehiä, jotka haluavat aina nähdä toisenkin kerran, etteivät tuntisi niin suurta häpeää yhden yön himoistaan. Seksin jälkeen eräs uskovainen kertoi minulle jumalan ihmeteoista mutta niihin oli vaikeampi uskoa kuin satuihin. Istuin hiljaa sängynlaidalla ja pyyhin vaivihkaa spermaa vatsaltani, enkä kuunnellut enää sanaakaan. Kirjahyllyssä nökötti Kotien rukouskirja sinivalkoisine kansineen. Meilläkin oli sellainen joskus silloin pienenä mutta en muista enää yhtään rukousta.
      Kahvin huumaava tuoksu täyttää keittiön ja kupeista kiemurtelevat höyrykiekurat sumentavat naisten silmälasien reunat. Tuijottelen heidän lyhyitä hiuksiaan ja meikittömiä kasvojaan kuppini takaa enkä sano mitään. Kaikki haluavat vain tuputtaa ja tunkea, ja jostain käsittämättömästä syystä minä aina avaan oven.
      Pyörittelen pinkin antamaa lehdykkää hetken käsissäni ja asetan sen siististi eteeni. Katson, kuinka käteni alkavat hitaasti repiä sen sivuja irti. Naisten kysymykset ovat hentoja ja väriseviä ja lepattavat painuneen pääni edessä kuin pelokkaat ekaluokkalaiset ensimmäisenä koulupäivänä.
      Ne muut yrittävät aina saada minua puhumaan mutta en koskaan kerro. Miehet kysyvät seuraavista tapaamisista ja opettajat unelmista. Mitä sellaisiin muka voisi vastata, kun vastaukset kuitenkin tipahtavat jonnekin loputtomaan ymmärtämättömyyteen heidän silmissään? Saturnuksesta seilannut tyttö, kukapa sellaista ymmärtäisi.
      Hiljaisuus kehrää tyytyväisenä sisälläni jokaisesta padotusta sanasta. Istun kovalla tuolilla ja tuijottelen pureskeltuja kynsiäni, vaikka pitäisi katsoa suoraan silmiin. Kysymykset roikkuvat vaativina pääni yläpuolella ja odotus painaa hartioitani kasaan. Pureskellut sormet liikkuvat levottomasti sylissäni ja takkuiset hiukset valuvat sähköisinä kasvoilleni. En ole tyttö enkä nainen. Olen ohut vinkaisu, joka pomppaa ylös tuolilta ja pinkaisee juoksuun läpi loisteputkivalojen ankeuttamien käytävien ja loppusyksyn riisuman kaupungin. Minä olen liitoksistani nitisevä nainen täynnä hiljaisuutta. Hiljaisuuden koti täynnä ikävää ja yksinäisyyttä, eikä kukaan koskaan todella saavu vaikka astuukin ovestani sisään ja jättää sormenjälkensä kahvikuppeihini.
      En usko pelastajiin. Olen aina pärjännyt yksin, aina tiskannut yksin sormenjäljet kahvikupeista, pyyhkinyt spermatahrat vatsalta, pessyt hikiset jäljet lakanoista. Yksin on hyvä. Yksin ei tarvitse pelätä toisten taas pettävän tai satuttavan. Yksin voin kiillottaa kaukaisten galaksien kaipuutani, joka tahraantuu niin helposti muiden ihmisten läsnäolosta. Kaipuu ei pidä muista kuin minusta. Se ristii kätensä uhmakkaasti ja mököttää, kun joskus spontaanisti nauran muiden vitseille. Kaipuu on kateellinen, eikä koskaan jätä.



Täällä puut eivät jatku taivaaseen asti. Ne kutistuvat syksyisin kyyristeleviksi, antavat vaakasuoran sateen piiskata surkeita vartaloitaan ja pelloilta nousevan sumun hotkaista ne kokonaisina. Haluaisin ottaa ne mukaani mutta itseni hengissä pitämisessäkin on jo haastetta.
     Minun pitäisi olla nyt vapaa mutta silti en kykene liikkumaan. Seison vieläkin lapsuudenkodin kynnyksellä ja tuijotan, kuinka muistot liukuvat kellertävien tapettikuvioiden välistä ja saavat sydämen hakkaamaan. Tämä on minun kotini eikä kuitenkaan ole. Täällä minä kasvoin ja hajosin. Täällä ei enää asu nauravat muistot vaan Pelko. Se muhii sohvannurkassa päiväpeitteen kukkakuvioissa lampun vaaleanpunaisessa varjostimessa, ruukkukasvien lehdillä ja kirjoituspöydän paperipinoissa.
     Minnekään ei saanut mennä, ketään ei voinut tuoda kotiin. On vaikeaa selittää ulkopuolisille, ettei kyse ole vain riidoista vaan siitä, kuinka kaikki oli niin tarkasti rajattua. Lapsuuden ja teinivuosien ympärillä kulkee sähköaita, jonka ääressä itken ja tuijottelen silmät mustina vapauteen. Jaloissa on mustelmia, päänahassa tykyttää ja mielessä jomottaa lauseiden raskas paino.
     Kun aidan yli ei pääse, on kaivettava oma kaninkolonsa. Hups vain sinne tipahtaa vuodet elämästä ja tyttö täynnä vellovaa vihaa, suunnatonta vapaudenkaipuuta. Ja pian paljastuikin, että kaninkoloon hyppääminen oli vain pakenemista rajatusta maailmasta toiseen yhtä rajattuun maailmaan täynnä kiloja, kaloreita, senttejä, kieltoja, numeroita, kellonaikoja. Rajat ovat rakkautta, niin sanotaan, mutta joistain niistä rakentui valtavia muureja, joiden tiiliseiniin yhä isken päätäni. Rajoissa kasvaa puhdasta vihaa, jota kukaan ei kuitenkaan juurikaan huomaa.
     Paiskon ovia ja sähisen päin naamaa, petän ja valehtelen mutta teen sen niin hyvin, etten useinkaan joudu vastuuseen. Tämä viha ei kuitenkaan ollut alunperin minun vihaani. Tämä on vihaa, joka siirtyi sukupolvelta toiselle, vihaa joka tunki sisääni jokaisena päivänä siinä kodiksi kutsutussa paikassa. Vihaa, joka repi hiuksistani ja jätti mustelmia kehooni. Vihaa, joka rikkoi tärykalvot ja valui niitä pitkin kehooni. Vihaa, jonka paksut juuret ovat niin kaukana lapsuudessa, etten yllä katkaisemaan niitä. Tämä on vuosikymmeniä kypsynyttä tummaa vihaa, joka ei kuitenkaan koskaan pääse ulos vaan kilpistyy aina tykyttämään jonnekin ihon alle, kihertämään sietämättömänä kipuna, jonka haluan vain viiltää ulos.
     Mutta kynteni ovat tylpät, hermostuksissa pureskellut nysät, joilla ei kaiveta tietä ulos. Siksi tarvitsen niiden muiden apua. Niitä kovia ja kylmiä ihmisiä, jotka tulevat sisään vaikka en haluaisi. Niitä, jotka hymyilevät veitsi selkänsä takana.
     Toisinaan haluaisin pyytää heitä avaamaan ihossani kulkevan näkymättömän vetoketjun. Haluaisin pyytää heitä kurkistamaan sisälleni ja kertomaan, mitä näkevät. Koskaan en kuitenkaan uskalla pyytää toisilta mitään. Istun mieluummin aamunkajon sinertämänä sängyn reunalla ja kuuntelen ventovieraiden uikuttavaa unta. Unessa kaikki ovat niin avuttomia. Poissa on silmissä palava kiima, hiuksiani harovat hikiset sormet, ihoa raastava karhea kieli ja kasvoille jälkeenpäin leviävä nautinto. Tuijotan sitä tyyneyttä ja lapsenomaisuutta, joka kuultaa rasvaisilta kasvoilta jotenkin irvokkaana.
     Haluaisin katsoa itseäni, kun nukun. Ehkä minäkin näytän viattomalta, joltain muulta kuin siltä kipinänsä kadottaneelta muukalaiselta, joka tuijottaa minua aamuisin peilistä.
     En tiedä, näkeekö minua kukaan muukaan. Minua sanotaan vaniljantuoksuiseksi, pieneksi ja toisinaan huoraksi. Kohautan olkiani nimille mutta itken niille kuitenkin. Lähes jokainen ilta vietän uusia ristiäisiä, joissa annan muiden kastaa itseni joksikin muuksi kuin oikeasti olen. Lakanoiden ja päiväpeittojen kuviot sekoittuvat silmissäni ja heräävät eloon. Sieluni nousee katonrajaan katsomaan sängyssä esitettävää näytelmää. Ei tämä ole minun elämäni. Ei tuo alaston vartalo ole minun. Minä olen kuunsirppi tummalla samettitaivaalla, purjehdin tähden luota toiselle.

Ja nyt olen lähdössä taas.

Matka, jolle emme ikinä päässeet

(Novelli, syyskuu 2014)


Rakastan sinua. Se on tällä hetkellä ainoa totuus, johon voin luottaa.

Bukarest on selvinnyt molemmat maailmansodat, se kestää kyllä meidätkin. Auringon nuolema metropoli väreilee ympärillä ja paahteessa leijaileva katupöly sumentaa talojen ääriviivat. Rautatieasemalla resuinen puliukko yrittää saada meitä mukaansa mutta katsomme suoraan eteenpäin ja suojaamme laukkujamme. Turistit ja paikalliset sekoittuvat ympärillämme yhdeksi häliseväksi massaksi, joka yrittää ehtiä kirskahtaen liikkeelle lähteviin juniin tai löytää väkijoukon seasta tutut silmät, joissa pilkehtii vielä vuosienkin poissaolon jälkeen jotain lohduttavan tuttua. Hopeanharmaat miehet halaavat kyyneleet silmäkulmissaan, taputtavat toisiaan elämän kuluttamilla käsillään vimmaisesti olkapäille ja sylkevät hymyilevistä suistaan kilokaupalla jälleennäkemisen riemua.
    Käsi, josta pidän kiinni, ei tunnu enää samalta kuin ennen. Se on lämmin ja nihkeä ja kietoutuu vyötäröni ympärille yhtä omistavasti kuin onnellisimpinakin vuosina. Kuitenkin sen varmassa otteessa on lipeämisen tuntu. Viimeisen kuulutuksen kaiku, joka repii railoaan yhteisten vuosien väliin.
    Aseman ilma on täynnä tuttuutta ja uutuutta: takaisin kotiin palaavia matkustajia ja kohti suurta tuntematonta suuntaavia lähtijöitä. En ole varma, kumman alla muserrun helpommin. Kun yhteisten vuosien jälkeen huomaan seisovani tilanteessa, jossa minun pitäisi jättää taakseni kaikki rakastamani, pelko ja suru tulevien päivien tyhjyydestä kohmettaa vartaloni kiveksi. Ja kun sitten kuitenkin vieraaksi muuttuneen rakastetun vierellä maatessani nenäni löytää saman tuoksun kuin ensimmäisinä päivinä, hajoan tuhansiksi kyyneliksi ilman patoa.
    Korruption ja köyhyyden runtelema kaupunki avautuu edessämme kaikkine vastakohtineen. Hän haluaisi olla missä tahansa muualla mutta seisoo vierelläni kuitenkin. Hän matkustaisi mieluummin oikeaan Pariisiin kuin tähän Itä-Euroopan versioon, jossa Ceaușescun valtakauden tuhot näkyvät vieläkin. Kuitenkin harmaiden talojen keskeltä löytyy viehättäviä puistoja ja paloja vanhankaupungin historiallisesta loistosta.
    En osaa täysin selittää, miksi valitsen köyhän miehen version hienomman sijasta, miksi löydän itseni mieluummin kuluneista yksiöistä kuin kattohuoneistojen loistosta, miksi matkustan mieluummin inflaation heikentämään betonikaupunkiin kuin iloisille ja aurinkorasvantuoksuisille silkkirannoille. Olen aina löytänyt kodin vaatimattomuudesta, rikkinäisyydestäkin. Kimaltava loisto on kaunista katsoa mutta polttaa käsissäni kuin tuhannet tuliset hiilet. Täällä joidenkin talojen kyljissä voi vieläkin nähdä luodinreikiä vuoden 1989 vallankumouksen jäljiltä. Jo se riittää tuntemaan yhteenkuuluvuutta.
    Kadut ovat lähes varjottomia ja tulvivat läkähdyttävää kuumuutta. Olen varma, että tarpeeksi etsittyämme löydämme kyllä suuren kiukaan, joka saa tämän kehoa piiskaavan saunan aikaan. Ahtaudumme tunkkaiseen hostellihuoneeseen, jonka verhot peittävät iltapäivän kuumimman hetken taakseen. Hän heittää kassinsa ovensuuhun, rojahtaa natisevalle sängylle ja nostaa kävelystä turvonneet jalkansa vasten seinää. Kun kyykistyn purkamaan laukkuani, hän hymyilee minulle unisena valkoinen lakana hikisen vartalonsa ympärillä ja mumisee suljetuin silmin rakastavansa minua niin käsittämättömän paljon.
    Tämä on se, mitä olen aina halunnut. Jaettu rehellisyys ja vähäeleisyys, konstailemattomuus ja vaivattomuus. En koskaan halunnut suurta romantikkoa, joka tuo kukkia ja suklaata ja lausuu runoja, ostelee lahjoja ja sytyttelee kynttilöitä. Muutuin sellaisten ihmisten seurassa aina jäykäksi ja vaivaantuneeksi. Yritin miellyttää ja kadotin itseni teeskentelevän maskin taakse.
    Hän on minun arkeni. Rispaantunut hammasharja omani seurana. Likaiset alusvaatteet ja rikkinäiset sukat. Aamuhengitys ja unihiekkaiset silmät. Säärissä rehottavat puskat ja ajamattomat kainalokarvat. Kahvintuoksuiset aamut sohvalla röhnöttäen. Suunnittelemattomat automatkat ja iltakävelyt. Hän on maa, johon lasken käteni. Hän on multa, jonka seasta kaikki hyvä kasvaa kohti päivänvaloa. Hän ei hoputa, eikä vaadi. Hän on vakaa kallio, joka seisoo vierelläni eikä koskaan kavahda huonojakaan päiviäni. Ainoa, mitä hän minussa pelkää on se, että joskus lähden enkä enää palaa takaisin. Hän kestää kuulla nurinkuriset totuudet ja lukkojen takana vietetyt vuodet. Hän ei koskaan sano minua sairaaksi, vaikka oksennan ruokaa hänen edessään tai käperryn sänkyyn kaikkien talon veitsien kanssa. Häpeä on haalistunut toisinaan olemattomaksi, kun hän ei katso minua kuin outolintua. Hän antaa minun olla sellainen kuin olenkin. Hyvässä ja pahassa.
    Sisimmässäni tiedän, että hän on se, jonka löydän vielä uudestaan. Jossain tulevaisuuden porteilla näen itseni halaamassa häntä vuosien jälkeen. Joskus on vain hetken aikaa elettävä omillaan, että yhteinen tulevaisuus voisi olla mahdollista.
    Katson, kuinka hän nukkuu poski tyynyä vasten vahva vartalo niin kauniina, että voisin tuijottaa häntä ikuisuuden. Hänen ihonsa tuoksu saa minut edelleen avuttomaksi. En tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Se leijuu aavemaisena hänen ihollaan, jota nuuhkin kuin isäntäänsä kaipaava koira. Heilutan häntääni ja ulvon hänen peräänsä. Tiedän, että hän on siellä jossain. Jossain tuhansien tuntien univelan ja harmaan arjen lasittamien päivien takana.


Ilta saapuu hehkuvana ja nihkeänä kaupungin laidalta ja vetäisee samettisen viittansa omistavasti tummuneiden kerrostalojen ylle. Dâmboviţa virtaa rauhallisena läpi kaupungin ja antaa yöksi muuttuvan taivaan peilailla itseään sen tyyneltä pinnalta. Tööttäykset ja huudot halkovat ilmaa mutta katulamppujen kehrät tekevät tunnelmasta intiimin ja romanttisen.
    Laiha kulkukoira löntystelee läähättäen vierellämme, kulkee uskollisesti mukanamme pitkin leveitä ja pitkiä katuja. Kyykistyn silittämään sen kirppuista turkkia mutta hän vetää minut tiukalla otteella kauemmas. Koira katselee minua ystävällisesti mutta senkin vaaleanpunaisena roikkuvaa kieltä reunustavat hampaat, joilla puraista pahaa aavistamatonta turistia. Olen niin varomaton, valmiina sukeltamaan edessä riehuvaan myrskyyn varoituksista huolimatta. Hän on ainoa, jota tottelen. Hän on ensimmäinen, joka on onnistunut hiomaan terävät kulmani sileämmäksi. Minun ei enää tarvitse rikkoa itseäni vasten jokaista veitseä, jokaista muukalaista, jokaista vaaraa, jokaista riidanpoikasta. Osaan jo toisinaan antaa olla.
    Cișmigiun puiston sydämessä kimaltelee pieni tekojärvi, jonka yllä vehreät puut ojentelevat alaspäin painuneita oksiaan. Rakastuneet parit kuljeskelevat toisiinsa kietoutuneina, pysähtelevät istuskelemaan puisille penkeille tai nojailemaan vasten sillankaiteita, suukottelevat ja supisevat hiljaa toisilleen. Ulkoapäin katsottuna olemme aivan samanlaisia. Hän silittää hiuksiani tai poskeani, puristaa toisen jalkani päällä lepäävää reittäni, kun istumme vierekkäin maalistaan lohkeilevalla penkillä ja tiputtelemme verkkaisia sanoja kesäillan pehmentämään maisemaan.
    Ei kai kukaan ulkopuolinen voi lopulta täysin ymmärtää, mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu. Minä inhosin niitä, jotka olivat määrittelemässä, mikä on oikeaa rakkautta ja mikä ei. Jacques Derrida myönsi, ettei ole kykeneväinen puhumaan rakkauden yleisistä lainalaisuuksista. Hän sanoi vain pystyvänsä puhumaan yleisellä tasolla sen kohteista: siitä, rakastaako jotain henkilöä kokonaisuutena vai rakastaako hänen ominaisuuksiaan. Tapailin kerran miestä, joka kertoi rakastaneensa tyttöystävässään ainoastaan tämän kauneutta. Tyttö oli ollut sivistymätön ja tyhmä kuin saapas mutta ominaisuutena kauneus oli ollut rakastamisen ja jäämisen arvoista.
    Minunkin pääni on tyhjä sen suhteen, mitä tulee rakkauteen yleisellä tasolla. Voin puhua vain omasta puolestani. Enkä minä ole koskaan pysynyt rajojen sisällä: olen ylilyöntejä ja alisuoriutumista. Minä kasvoin väkivallasta ja laiminlyönneistä, riidoista ja ehdollisesta rakkaudesta, uhkailuista ja alistamisesta, pelosta ja alkoholinhuuruisesta lapsuudesta, korkeista odotuksista ja lakkaamattomasta huudosta. Minä osaan rakastaa vain omalla rikkinäisellä tavallani.
     Rakastan häntä osissa ja kokonaisuutena. Hän on minulle koti, jota minulla ei koskaan ollut. Olen useimmissa paikoissa ja useimpien ihmisten seurassa yksinäinen. Istun jalat ristittyinä sohvalla, tuijottelen typeränä lasiini ja roikun orpona muiden iloisena porisevissa lauseissa. Hänen seurassaan saan olla oma läikähtelevä ja temperamenttinen itseni, epävakaa ja elämännälkäinen, ailahteleva ja sanoja pursuileva, eikä hän koskaan vaadi minua rauhoittumaan.
     Paljaat reiteni ovat liimautuneet penkkiin, lasken ne hänen syliinsä. Pusken päätäni vasten hänen olkapäätään, ja hän suukottaa minua helteisessä illassa ja puristaa vartaloani sillä hieman liian pitkällä ja kovalla tavalla, jolla vastentahtoiset jäähyväiset halataan. Rakkaus on toisinaan sitä, että päästää menemään. Minä en tarvitse sormuksia, en avioliittosopimuksia enkä allekirjoituksia. Minä tarvitsen kahleettomuuden, vapaan lähtemisen ja saapumisen.


Päivät täällä ovat hyviä mutta haikeita. Aamut kumpuavat kosteina horisontin rajalta mutta kuivuvat pian koviksi ja kuumiksi. Vanhastakaupungista olemme löytäneet palasen kaupungin mennyttä eksotiikkaa: kirkkoja, kortteleita, terasseja. Entisöinnin myötä monet rapistuneet talot on palautettu alkuperäiseen uusromanttiseen loistoonsa, ja se sytyttää pienen toiveen kipinän sisälleni meidänkin suhteemme. 
    Emme ole riidelleet kertaakaan ongelmistamme. Eivät ne ratkea puhumalla, eivät huutamalla, eivät kirjoittamalla. Olen sanonut jo kaiken. Olen löytänyt sisältäni niin paljon sanoja rakkaudesta ja parisuhteesta, etten edes tiennyt niiden kaiken olemassaolosta. Vähän kuin rankan treenin jälkeen tuntee kehossaan kipuilevina lihaksia, joiden olemassaolosta ei ennen tiennytkään.
    Olen niin väsynyt puhumaan tunteistani. Sanat louskuttavat leukojani kuin makunsa menettänyt purukumi. Painaudun hänen kylkeensä, nuuhkin ihon unista tuoksua ja jään siihen, kunnes unet vievät minut mennessään. Minä olen aivan tässä vieressä. Minut löytää peiton alta odottamassa, että tulet etsimään. Olen valmis puhkeamaan täyteen loistooni jokaisesta kosketuksesta. Odotan aina tulevani löydetyksi, odotan aina.
    Iltaisin en saa unta. Makaan natisevassa hostellisängyssä ja tuijotan hänen rauhallista untaan. Punnitsen hämärän huoneen hiljaisuudessa unelmia, omiani ja niitä, jotka olemme yhdessä rakentaneet. Ne tuntuvat vuorotellen naurettavan painavilta ja höttöisen kevyiltä. Huomaan aina toisinaan piirtäväni uusia unelmia, sellaisia joiden poluilla näkyvät vain omat askeleeni.
    Muistelen ensimmäistä kevättä ja kesää, kun meillä ei ollut vuorokausirytmiä mutta meillä oli toisemme ja se riitti. Alakerran asunnosta kantautui pianon soittoa ja laulua, mutta se ei koskaan häirinnyt. Hyräilin sen mukana ja tunsin olevani kotona. Rappukäytävässä tuoksui eksoottiselta, ulkomailta ja kuumalta kesäiltapäivältä. Se oli minulle vapauden tuoksu, uusi maa ja uudet mahdollisuudet. Minusta tuntui, etten enää asunut siinä maailmassa, jonka olin aina tuntenut. Ei ollut enää loputtomia jäähyväisiä, itsetuhoisia päiviä, jatkuvaa pelkoa ja katkonaisia askelia, jotka hapuilivat aamuyössä hetken turvaa. En maalaillut piruja seinille, en rustannut pakosuunnitelmia enkä odottanut pahinta mahdollista; elin hetkessä, koska kerrankin hetket olivat tarpeeksi vahvoja pitämään aina niin lähtövalmiit jalkani sisällään. Ajelimme skootterilla ympäri kaupunkia, olin onnellinen istuessani takapenkillä ja kietoessani käteni hänen vyötäisilleen, silitellessäni aina silloin tällöin kypärän alta pilkottavia hiustupsuja ja niskaa, tuntiessani toisen käden puristavan tiukasti omaani.
    Ennen häntä kaikki oli vaihtuvaa ja väliaikaista. Minussa ei ollut mitään muuta kuin sisään ja ulos sahaava itseinho, joka pilkkoi minua pieniksi palasiksi, polttopuiksi, jotka sytyttää palamaan, kunnes jäljellä on vain maton alle lakaistava tuhka. Ainakin hänen kanssa olen kokenut meneväni kohti yhteisiä unelmiamme, vaikka ne nyt ovatkin paljastuneet haperoisiksi kiiltokuviksi. Ennen häntä elämäni tuntui jumiutuneen mutaisiin uomiinsa. En mennyt eteenpäin vaan sahasin edestakaista liikettä: ruokaa sisään-ulos, miestä sisään-ulos, sormia sisään-ulos, oppikirjatekstiä sisään-ulos. Kaikki se sahasi minua yhä pienemmiksi palasiksi niin, etten enää tiennyt, millainen oli se tyttö, joka joskus niistä sirpaleista koostui.
    Olen surullinen. Haluan ajatella meidät yhtä onnellisina skootterin selkään, kiitämään kohti ruusuista tulevaisuutta ja yhteisiä unelmia, jotka silloin vielä kannattelivat. Unet satavat väsyneinä räpsiviin silmiini. Tuuli tarttuu skootteriin ja lennättää sen öiselle taivaalle. Minä nojaudun tiukasti häneen, etten putoaisi. Asfaltti on silmieni edessä virtaava musta viiva ja äänet pelkkää huminaa ulkopuolellani, kiidämme kohti yhteistä tulevaisuutta eikä mikään voi tulla tiellemme. Autot, talot, puut kutistuvat allamme, tuuli työntää meitä kohisten syvemmälle yöhön. Tähdet laulavat, valkoisina hohtavien lintujen siivet pilkkovat tummaa taivasta. Me emme paina mitään, moottori ei ulvo enää eivätkä mutkat hidasta menoamme. Päivät kuoriutuvat haavoistaan eivätkä enää onnu, hetken kaikki kulkee kohti jotain yhteistä. Kypärä ei paina päässäni, tuuli on pyyhkinyt taivaan pilvistä puhtaaksi ja tähdet tihkuvat hopeista valoaan avaruuteen. Minäkin hajoan pisaroiksi, leviän tuuleen. Olen kevyt, enkä suostu vielä laskeutumaan.
    Pidä silmiäsi vielä hetken kiinni ja kuvittele, ettei tämä koskaan lopu.